HUOM! Blogin tarkoitus ei ole loukata ketään tai aiheuttaa minkäänlaista mielipahaa. Tekstit ovat pääsääntöisesti aivotonta läpäheittoa tai humoristista lätinää. Toisinaan kynään tartutaan vakavammallakin mielellä. Mikäli huumorini tai tyylini ei uppoa, blogissa esiintyvät kannanotot aiheuttavat harmia tai tekstit kuulostavat yli-ikäisen pissiksen rageemiselta, suosittelen vaihtamaan sivustoa.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Koiria koiria koiria

Koiraihmiset, nuo muita ihmisiä älykkäämmät yksilöt ja keskustelupalstoilla päsmäröivät kaikkivaltiaat saavat mut nyt avaamaan tämän puoliteholla surisevan läppärini ja avautumaan. Koska koiraihmiset (huomautan tässä välissä, että koiraihmisillä tarkoitan yli-innokkaita koirasekoilijoita, en mitään koiran ja ihmisen hybridimallia) vaan ovat niin erikoisen intohimoista sakkia, joiden ajoittain kiihkoilun puolelle menevä paasaaminen herättää mussa ajatuksia.

Ensinnäkin mä olen huomannut koiranruuan olevan jonkin sortin uskonto, josta keskusteltaessa netissä on täysin oikeitettua mollata "vääräuskoisia" ja raivokkaasti jauhaa oman Roki-Jorman karitsanviuluruokavaliosta. Että meidän Nasse-Köpi syö joka päivä klo 5:34 tasan 145 grammaa norpanselkää hapanimeläkastikkeessa, että te saatanan markettiruokien antajat voisitte mennä itseenne!!! Että olette eläinrääkkääjiä koko sairas sakki, kun ette tätä samaa sotkua syötä teidän sesseillenne!!!

Olisi mielenkiintoista tietää koiranruoka-asioista tappelevien ihmisten pulssi, kun he naputtavat viestiä jollekkin koiraisaaelämää.fi-sivustolle. Veikkaan että yli sadan lyönnin yli mennään.

Ja ne harrastukset. Luin yksi kaunis päivä joltain palstalta jonkun the koiraihmisen vuodatuksen siitä, että koiralla pitäisi olla useampi harrastus viikossa. Ymmärrän agilityt, näyttelyt ja tokoilut jos kiinnostaa, mutta on se jumalauta kumma kun koirallakin pitää olla kuudet treenit viikossa. Että on sitten kivasti karatea, sirkusta, ampumahiihtoa ja siihen päälle vielä joku henkevämpi harrastus tasapainottamaan, vaikkapa posliininmaalaus. Ei jumalauta. Eikö tavalliselle kotikoiralle riitä leikit, lenkit, mahdollinen perusjuttujen harjoittelu, oman reviirinsä vartioiminen ja rapsuteltavana oleminen? Eikö ole kauhean stressaavaa koko ajan treenata jotain? Se on koira, eikä mikään olympiatason urheilija tai tuleva professori. Minä ainakaan ala meidän elukkaa kuljettamaan mihinkään lätkäreeneihin, varsinkin jos toisen mielipuuha on juosta metsässä ja maata olkkarin matolla.

Sitten on nämä jotka näkee omassa koirassaan jotain ylivertaisen inhimillistä tai älykästä. Totta kai suurin osa pitää omaa koiraansa kaikkein ihanimpana, mutta että jotkut tosiaan kuvittelee oman karvaperseensä olevan jotenkin spesiaali kaikkien koirien joukossa esim. älykkyytensä suhteen. Ja onhan koira viisas eläin, en mä sitä kiellä, varmasti ymmärtää enemmän kuin osataan arvatakaan. Mutta se että luulet Musti-Rollen ymmärtävän kaikki sun jorinat, Titanicin juonen ja Ikean kaapin kokoamisohjeet, sä ehkä hieman yliarvioit Nöffen ajatuksenjuoksun.

Ja mun täytyy myöntää, että moni palstoilla silmiini osunut koirasana saa mut voimaan heikosti. "Meidän koiruus" on yksi. KOIRUUS? Tai eräs koiransa ripulista puhuessaan käytti sanaparia "hauvelin masu". Mä en ymmärrä miksi koirista puhuessa pitää alkaa tekopirteästi lässyttämään, puhumaan vauvaäänellä ja vääntelemään sanoja vähä-älyiseen muotoon. "Titten meilän piäni koilanen töi titä luuta tittenniin, ai ai piäntä haukkuliinia". Oukkidoukki. Asia kunnossa. Jotenkin koomista sössöttää jostain höpönöpöhaukun namipaloista ja karvapörrön pissuhädästä, kun kyseessä on joku 7-vuotias ja 65-kiloinen rotikka.

Emmekä voi myöskään unohtaa näitä hifistelijöitä, jotka pukee piskin kuin joulukuusen ja hankkii sille kaiken materian mitä paikallinen Mauku&Haukku myy. Mä just yks päivä koiranruokaa hakiessani huomasin turkinhoitohyllyllä uskomattoman valikoiman jos jonkinlaista tököttiä elukan karvaan. Oli kuivashampoota, kiiltosuihketta, muotoiluainetta... Kaikkien hinnat toki ihmisen vastaaviin kolminkertaisia. Mä ymmärrän selvityssuihkeet takkukarvoille jne. mutta kyllä mun mielestä kuivashampoot ja kaikemaailman lakat ja kampaussuihkeet menee vähän yli. Tai en tiä, pitäisköhän itekkin kokeilla tolle meidän piskille laittaa jotain geeliä vaikka persekarvoihin, niin on sitten sassy & bad assy narttu. Onhan se ihanaa jos on dogi mintissä. Kadun sliipatuin rakki. Ehkä se sitten jotenkin kohottaisi koiran itsetuntoa ja sillee. Tai sitten ei.


Että hirveen koiramaista ja koiraisaa viikkoa vaan kaikille!






perjantai 7. huhtikuuta 2017

Älä sano näitä kipupotilaille

Itse kärsin sairaudesta/ominaisuudesta/viasta, joka on vuosia aiheuttanut kipua ja tulee jatkossakin aiheuttamaan, joten mulla on pieni käsitys millaista on elää kroonisten kipujen kanssa. Ja mä tiedän myös millaista harhaista potaskaa ihmiset suustaan päästää, kun juttelevat kipupotilaan kanssa. Joten tässä pieni muistilista ihmisille asioista, joita ei kannata sanoa ihmisille, joilla on jokin sairaus, kipu tai diagnoosi.


1. Et sä kauhean kipeältä näytä.

Miltä näyttää kipeä? Pitäisikö mun vuotaa verta, menettää raaja tai olla mustelmilla ollakseni oikeutettu sanomaan olevani kipeä? Eikö kivuista kärsivä ihminen saa meikata, pukeutua kivasti tai hymyillä? Pitääkö kivuista kärsivän ihmisen näyttää jatkuvasti kärsivältä, ilman mahdollisuutta parempiin päiviin, iloisuuteen, onneen? Onko kipeän ihmisen pakko ylipäätään näyttää kaikille kipunsa?

2. Ethän sä eilen ollu mitenkään kipee.

Tattadadaa, monien sairauksien ja vammojen oirekuvaan kuuluu aaltoileva tai kausittainen kipu. Tai sit vaan on sillä hetkellä ollut yksinkertaisesti lääkitys kunnossa. Vaikka diagnoosi olisi mikä, on täysin mahdollista viettää oireettomia tai vähä oireisia päiviä - mutta tilanne voi muuttua tunneissa päinvastaiseksi. Mä voin mennä illalla kivuttomana nukkumaan ja herätä aamulla paskana. Tai toisinpäin. Se että joku on eilen ollut iloisin mielin seinäkiipeilemässä, ei tarkoita sitä, etteikö hän aamulla voi olla ensiavussa odottamassa kipupiikkiä kankkuunsa.

3. Mähän en ite ota ees Buranaa, ei sunkaan kannattais.

Mä voin vannoa, että jokainen kivuista tai sairaudesta kärsivä ihminen olisi mieluummin terve ja käyttäisi maksimissaan d-vitamiinia särkylääkkeiden sijaan. Kukaan ei nauti ensiavussa tuntien jonottamisesta piikkiä tai tippaa varten. Kukaan ei halua aloittaa päiväänsä särkylääkkeillä. Kukaan ei nauti särkylääkkeiden sivuvaikutuksista ja monista haitoista. Mutta kukaan ei myöskään halua olla kipeä, joten särkylääkkeiden merkitys on kipupotilaille aika suuri. Kaikilla pitäisi olla oikeus kivuttomuuteen, eikä kenenkään kuulu kärsiä sen takia, että joku kokee ylemmyyden tunnetta ollessaan kova kaveri, joka ei koskaan kipua tunne. 

4. Et sit taaskaan tullu sinne juhliin/Taas peruit sit viime hetkellä.

Monetkohan kestit multakin on menny päin persettä, kun kipu tai muut oireet iskee kesken kaiken - tai sopivasti juuri ennen juhliin lähtöä. On helvetin noloa perua menot viime hetkellä, eikä kukaan oikeasti niin halua tehdä. Ei kukaan halua jäädä kotiin täydessä tällingissä sikiöasentoon syömään särkylääkkeitä, kun muut pitää hauskaa. Mut joskus vaan niin käy. Olen pahoillani, mutta no can do.

5. Miks sä oot taas noin pahalla tuulella? Et käy missään, mökötät vaan himassa.

Mä tiedän, että kipu, sairaus tai diagnoosi ei ole mikään oikeutus käyttäytyä asiattomasti, vittuilla tai olla ilkeä, mutta joskus naama on vaan vinossa vitutuksesta. Joskus se oma tilanne vaan ottaa niin paljon päähän, että halu lähteä kylille rymyämään hymy naamalla on mahdotonta. Ja jos sä tiedät mikä on homman nimi, älä viitti kysellä ja syyllistää. Mä ainakin kipukausina olen todella hermostunut, ärtynyt ja äkäinen ja silloin tietoisesti siirryn syrjemmälle, etten pilaa muiden fiiliksiä tulemalla paikalle kipeänä ja vihaisena, itku kurkussa. Älä moiti tai arvostele sen takia. Paskasta käytöksestä saa huomauttaa, mutta toisen hiljaisuudesta, uupumuksesta tai surkeasta naamasta vinkuminen on vaan helvetin turhaa.

6. Mites sä et pysty tekemään asiaa X, mutta asia Y sujuu hyvin...?

On ihan silkka fakta, että joku ei välttämättä pysty sairautensa takia istumaan tietokoneen ääressä 8 tunnin työpäivää, mutta pystyy käymään juoksulenkillä. Joku kykenee hiihtämään, muttei seisomaan pitkiä aikoja. Joku taas ei pysty laittamaan verhoja, mutta pystyy käymään puntilla. Oirekuvaa tuntemattoman ihmisen on aivan turha alkaa vertailemaan erilaisia toimintoja keskenään ja aukoa naamaansa. Jokainen tekee sen mitä pystyy, usein enemmänkin. Piste. 
 
7. Noin nuori ja muka kipee! 

Iällä ja kivulla ei ole mitään yhteyttä toisiinsa. Toki on fakta että toiset sairaudet tulee herkemmin vanhemmalle väelle, mutta ikä ei ole este kivuille. Vammat, sairaudet, tapaturmat ynnä muut ikävät asiat voivat iskeä myös siihen tervehenkiseen urheilijanuorukaiseen. Ja ikävä kyllä, jopa pienet lapset voivat kärsiä kivuista, kroonisistakin. Surkeaa mutta totta, nuoruus ei suojele sairauksilta sataprosenttisesti. Eikä nuori sairas ole yhtä kuin heikko hyödytön raato, kuten monien iäkkäimpien saarnaajien rivien välistä voi lukea. Nuorellakin on oikeus hakea ja saada apua kipuihinsa, terveyspalvelut eivät ole vain keski-ikäisille ja sitä vanhemmalle väestölle tarkoitettu siinä vaiheessa kun alkaa lonkka hapertua ja kaihi iskeä silmämuniin.

8. Pitäisit itsestäs parempaa huolta.

Harmi vaan kun monet rakenteelliset viat, suolistosairaudet, syövät, vammat, astmat, allergiat, kulumat, tapaturmat jne. eivät ole kiinni siitä syötkö rahkaa ja käytkö salilla. Tai venytteletkö ja käytkö hierojalla. Toki elämäntavat on suuressa roolissa ihmisten terveyden kannalta, mutta jos sulla on polvessa kierukka paskana ja suolistossa krooninen tulehdus, on aivan turha tulla muka niin helvetin jälkiviisaana vinkumaan jostain satunnaisesta pullasta ja saunakaljasta. Ja kyllä, jostain sairaudesta kärsivät ihmiset usein yrittivät elää mahdollisimman terveellisesti sairautensa kannalta, ei kukaan halua tahallista hallaa tehdä itselleen, esimerkiksi syömällä kiellettyjä ruoka-aineita tai tekemällä kipuja edistäviä liikeratoja ihan vaan piruuttaan.
 

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Fame vai lame?

Mä huomaan usein lehteä lukiessani, somea seuratessani ja muiden juttuja kuunnellessani, että en tiedä nimeltä puoliakaan kotimaisista nykyjulkimoista. On tubettajaa, bloggaria, vloggaria, Äitylit-feimiä ja kaiken maailman "muusikkoa" ja seurapiirikaunotarta. On Instagram-tyrkkyjä, promoottoreita ja Miss Kouvoloita. On kaikkien tuntemia keppostelijoita, sketsipätkien puuhastelijoita ja vitsiniekkoja. Ja minä se vaan mietin, että kukahan tuokin suurisuinen mukahauska naamanvääntelijä on.

Siis oikeesti, ketä nää kaikki on? Ja miten niitä kukaan jaksaa fanittamalla fanittaa? Videobloggarit  ja tubettajat on tällä hetkellä joku hitti, mutta mussa ne herättää yleensä vain halun lyödä itseäni tuolilla päähän. Ei mitään sanottavaa tai kunnollista asiaa, vaan pelkkää älyvapaata koohotusta ja tyhmän esittämistä minuuttitolkulla. "No heippa hei!! Täällä taas meitsi! Tänään mulla on teille megaisoi uutisii!! Tattadadaa, mun serkku sai tänään koiranpennun!!" Huikeeta matskuu. Mä ymmärrän esim. tutoriaalit, mutta että joku puhuu tyhjänpäivästä höpinää YouTubessa tuhansien ihmisten tuijottaessa sydän pamppaillen, mitäs paskaa se LiliaCarolaina/NellimarjaananIhanaElämäinen/PimpulanPölinät tänään tuottaa ruuduillemme. Siinä sitten tuijotamme jotakin yltiöpositiivista näsäviisastelijaa silmämunat kuivina koko helvetin illan.

Tai kaiken maailman sketseilijät ja Instafeimit, joista tulee "laulajia" ja "muusikoita". Eli peruskaava on se, että söpö siloposki saa seuraajia vilautellen välillä rintalihasta ja naapurinpoikahymyä, ja sitten kun aika on kypsä, se tekee jonkun surkean autotune-vikinä-myötähäpeä-kappaleen (joka on joko a) jäätävää purkkapoppia joka kastelee kaikkien teinien pikkupöksyt tai b) äärettömän nöyryyttävää dokailusikailu-jumputus-räppi-sekamelskaa) ja vietää mukavat kaksi kuukautta otsikoissa. Jonka jälkeen luonnollisesti unohtuu, koska uusi Tsyge/Ronnybonnyboy/Jooonac-96 on astumassa parrasvaloihin.

Mä en tajua mistä ja ennen kaikkea miksi lehdistö repii kaiken informaation ja saa vielä normaalit ihmiset klikkaamaan auki turhimmatkin otsikot. "Missi-Lailastiina eronnut???" tarkoittaa suomeksi "Miss Lohja-kisoissa viidenneksi tullut Lailastiina on Facebookin mukaan sinkku". Tätä ennen kukaan ei ollut kuullut kyseisestä henkilöstä, mutta piankos joku valveutunut kansalainen Naistenhuoneella on jo kysymässä "mp tästä?" ja tuhannen kommentin ketju on muodostunut hetkessä. 

Mietin hiljaa mielessäni, että onko ihmiskuntamme tuhon partaalla vai tarkoittaako tämä sitä, että asiat ovat loppupeleissä ihan hyvin, kun ihmisiä kiinnostaa jonkun 17-vuotiaan "mediapersoonan" poikkikset ja tyttikset ja kulmakarvat ja kynsilakat. 

keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Keväthumua

Kevät, tuo odotuksen ja kutkuttavan jännityksen vuodenaika on juuri nyt käsillämme. Aika, jolloin luonto herää kuin vittuuntunut teini päiväunilta meidän kaikkien kiusaksi. Kevätväsymys, tuo kaamosmasennuksen pikkuveli, valtaa pirteimmänkin kaverin mielen ja maalaa mustalla maalilla kukkeimmatkin ajatukset. Kevät, tuo muutosten tuulten kotipesä, rikkoo parisuhteet ja laittaa tavalliset pulliaiset vetämään itsensä kaljuksi kuin Britney hermoromahdusvuosinaan. Kevät.

Keväällä kiimaiset linnut huutavat puissa rikkoen aamuvuorolaisen viimeiset unitunnit. En minäkään hormonimyrskyissäni huuda ikkunasta kurkku suorana katumme ihmisiä hereille neljältä aamulla, mutta viattomille luontokappaleille se suotakoon. Muutakaan ei voida. Heräämme hysteeriseen sirkutukseen ja suoranaiseen kiljumiseen, kun tintit ja tiaiset sekoilevat naimatouhut mielessä.

Keväällä pilaamme kenkämme ja eteisen lattiamme kantamalla sorakurapaskaa tonnikaupalla sisälle ja väitämme vielä tästä mutavellistä lähtevää hajua kevään tuoksuksi. Kutsumme räntää kevätsateeksi ja liukastelemme jäisillä parkkipaikoilla yrittäen pitää henkirievuistamme kiinni. Murramme lonkkamme, katkaisemme etuhampaamme ja hankimme iskiaksen. Saamme kaupan päälle vielä allergian, kevätflunssan ja jokakeväisen noroviruksen.

Keväällä siirrämme kelloja ja sekotamme vuorokausirytmimme seuraavaksi kuukaudeksi. Keväällä vaihdamme renkaat, yleensä liian aikaisin ja toteamme sen ajaessamme liikenneympyrästä lyhtypylvääseen. Keväällä siirrymme toppavaatteista tuulipukuihin, joissa sitten tärisemme bussipysäkillä viiden pakkasasteen kurkkiessa vittumaisesti lämpömittarista. Keväällä ahdistumme paskaisista ikkunoista, talvella levenneestä perseestä, kumppanin naamasta, tunkkaisesta sisustuksesta, tylsästä elämästä ja vaatekaapin sisällöstä. 

Keväällä odotamme näkevämme hiirenkorvia ja nuppuja, mutta hangen alta paljastuu koiranpaskaa, lasinsiruja ja muoviroskaa. Keväällä aloitamme paaston, ja kiukuttelemme nälkäisinä rikkoen oman perheen lisäksi siinä sivussa naapureidenkin elon ja onne. Keväällä istumme kädet jäässä terassilla juoden kevään ensimmäistä siideriä, saaden kevään ensimmäisen vitrsatieinfektion ja munuaisaltaantulehduksen. Keväällä alamme suunnitella kesälomaa tiedostaen kylmän faktan, että koko kesä sataa kuitenkin taas vettä ja siellä Yyterissä ei ole mitään hauskaa. 


Ja silti me sitä niin odotetaan.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Ei oo aikaa

Nykyaika on kiireistä. Hektinen elämänmeno vaatii tavalliselta tallaajaltakin loistavaa kykyä organisoida kalenteri ja vatsalta vahvuutta nauttia pannutolkulla vahvaa kahvia. Ei ole aikaa nähdä ystäviä, pitää kontaktia, harrastaa, liikkua, syödä hyvin. On niin helvetin kova kiire, ettei ole aikaa pitää huolta terveydestään, voimavaroistaan, psyykeestään. On vaan niin kamala hoppu ja henkisesti loppu, nykypäivä kun on tällainen oravanpyörä. Mutta kyllä on aikaa kaikenmaailman turhaan paskaan.

Esimerkiksi on aikaa roikkua paikkakunnan Facebook-sivustolla vittuilemassa naapureille, tai mankua jossain Mutsit vastaan äitylit naistenhuoneella (SENSUROIMATON KOO 18!)-höpöhöpö-foorumeilla Tinder-deittinsä pienestä pilistä. On aikaa riidellä netissä uppo-outojen ihmisten kanssa tuntitolkulla siitä, saako talvella nilkat näkyä tennareiden varresta vaiko eikö. On aikaa kytätä vauvapalstalla, kuinka kouvolalaisen keski-ikäisen vakuutusvirkailijan aviokriisi etenee. Kyllä on aikaa!

On myös tolkuttomasti aikaa kytätä myös ihan oikeassa elämässä. Kuinka joku komentaa kakaroitaan, kuinka joku kusettaa koiransa kuusenjuurelle, kuinka joku parkkeeraa autonsa, kuinka joku ostaa kaljaa keskellä viikkoa ja kuinka joku ajaa myöhään autolla sivutiellä. On aikaa kirjoittaa lehtien palstoille, mankua kahviloissa, vinkua ja vikistä, juoruta ja kauhistella. On aikaa virkata kukkia hattuunsa, imaista kuution verran  soraa lihalompsaansa ja pahoittaa mielensä

On aikaa maata sohvalla ja selailla Facebookia draamannälässä. On aikaa katsoa Salkkareiden uusintoja ja voivotella, kun ei muutakaan tule. Eikä kukaan soitakaan. Kukaan ei ole päivittänyt varttiin statustaankaan. Huokaus. On aikaa raapia persettään ja huokailla. On aikaa paheksua, kytätä, vittuilla, lietsoa mielipahaa - ja voivotella. Että olispa huominen päivä parempi sitten. Voi kun voittais lotossa, niin sitten olis sitä aikaa ja kaikkea mukavaa. Että kun nyt jotain taianomaista tapahtuisi, että siunaantuisi lisätunteja elämään, niin saisi katsoa sitä Netflixiä vähän enemmän ja tapella netissä. Sitten olis niin mukavaa.

Mä en ole mikään "elämä on tässä ja nyt, tartu hetkeen!!!!"-sykkijä, mutta kyllä mä ihmettelen, kuinka velttoa porukkaa tähän maahan mahtuu. Minä itse mukaan lukien. Minä jaksan kauhistella tuntitolkulla somedraamaa ja selata Iltalehden paskauutisia. Istua ruokapöydän ääressä pää käsiin nojaten ja miettiä, että josko huomenna sitten olis sitä aikaa paremmin.Että jos vaikka sais jotain aikaiseksi. Oikein kauhistuttaa, kuinka ihmisestä tuleekin näin passiivinen voivottelija, sen sijaan että tarttuisi reippaasti ja vikisemättä toimeen. Nyt täytyy tehdä ryhtiliike!

Ei muutaku kaikki hereille talvihorroksesta ja kevättä kohti!

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Lapset ravintolaan - vai ei?

Käytiinpä tuossa viikonloppuna tuon karvaisemman puolikkaan kanssa ravintolassa syömässä - ei missään fiinissä, muttei missään räkälässäkään. Pantiin heti ravintolaan astuessa merkille pari about alle neljävuotiasta pikkunappulaa, joilla oli vauhti päällä. Siinä minikaksikko pyöri kuumia ruokalautasia kantavien tarjoilijoiden jaloissa, vähän keittiön ja tiskin puolellakin tuli piipahdettua, ja äänenavauksia oli myös mainiota tehdä ruokailevien ihmisten keskellä. Juoksuaskelia ja päätöntä sinkoilua. Välillä tungettiin kädet kukkaruukkuun. Erikoisinta tässä oli se, että täyden ravintolan väestä ei kukaan vaikuttanut olevan muksujen huoltaja, ainakaan kukaan ei ohjannut pirpanoita olemaan rauhallisemmin, asettumaan leikkinurkkaan, saatikka tulemaan ruokapöytään syömään. Välillä kuului laiska "joojoo, hieno on"-kommentti, kun skidit esittelivät äitiliinille jotakin. Varmaan kärrynpyöriä.

Mulla ei ole lapsia vastaan mitään. Päinvastoin, vuosien kuluessa musta on tullut enemmän ja enemmän nuoremman väestön fani. Mutta ääliövanhempia vastaan mulla on paljonkin. Eikö yhtään vanhemmilla liikahda päänupissa, että tuollainen päätön sinkoilu voi koitua kohtaloksi, kun on kersoilla kohta kuuma valurautapannu päässä tai satakiloinen tarjoilija niskassa? Kyllä sitten itketään että kuka korvaa, kun Lauri-Anneli sai palovamman kaataessaan täyttä ruokasatsia kantavan tarjoilijan. Että minun lapseni ei nyt ollut tervetullut ravintolaan syömään, voivoi, kyllä on törkeää. 

Mä en ainakaan uskaltaisi antaa pienten vekaroiden vetää ravintolaa eestaas tietämättä missä ne nappulat painaa rundia. Ravintola on sen verran riskialtis paikka keekoilulle, että itsekään en uskaltaisi ravintolassa lähteä kokeilemaan sokkojuoksua tai lattioilla matelua. Ja hei, se on ravintola, ei mikään HopLop.

Niin, onko juolahtanut vanhemmille mieleen, että ihmiset maksavat siitä, että saavat viettää mukavan illan ravintolassa, ilman että jonkun skidit huutavat ja kiipeilevät pöydän vieressä? Tai kaivavat kukkaruukusta multaa, kun pitkästyttää? Onko niin vaikeaa edes yrittää ohjata lapsia? Yhtäkään kertaa ei isä, äiti, kummi, mummi tai nanny pyytänyt lapsia rauhoittumaan, tulemaan syömään tai menemään leikkinurkkaan piirtelemään. Ei yhden yhtä kertaa. Lapsiraukat tylsistyneinä ja varmaan yliväsyneinä heittivät juoksulenkkiä, kun ei äiskää tms. oikein sillä hetkellä huvittanut tuo kurinpito tai vastuu. 

Ihmisiä on moneen junaan - yksi ei halua ravintolaan yhtäkään lasta kiljumaan, toiselle on ihan sama jos vaan tolkku pysyy ja kolmas on sitä mieltä, että kyllä maailmaan ääntä ja äksöniä mahtuu. Itse kuulun toiseen kastiin - mun puolesta lapsiaan voi joka sorkka kuljettaa missä mitenkin haluaa, jos vaan siinä on joku järki. Toki on ymmärrettävää jos pikkuvauva itkee bussissa vatsavaivaansa tai lapsijoukolta vähän lähtee lapasesta Särkänniemessä sokerihumalan astuessa kuvioihin. Tai jos esimerkiksi ADHD tms. aiheuttaa asteen verran hurjempaa menoa. Mutta jos lähtökohta jo on se, että sitä pershedelmää ei edes viitsi edes ohjata, kieltää, komentaa tai muutenkaan huomioida kierroksien lisääntyessä, niin morjes. Että vaarat ja riskit ei paljoa kiinnosta, antaa muksujen painaa. 

Ja ei, mun ruokailukokemukseni ei mennyt pilalle pienestä vauhtishow'sta. Mutta en mä tuota voi ymmärtääkään. Ehkä jonkun mielestä olen tyhmä lapseton äiti-ihmisiä ymmärtämätön, mutta joku roti pitää olla. 

Mikä on sun kanta - miten lasten tulisi ravintolassa olla ja elää? Ja onko ok, jos joku ravintola kieltäytyy ottamasta asiakkaakseen lapsia? 

torstai 8. joulukuuta 2016

Joulun latteudet

Joulukuu on muutakin kuin lahjapaperin rapinaa ja piparkakkujen tuoksua. Meinaan ärsyttäviä fraaseja ja tyhjänpäiväisiä lauseparsia. 

Mun iki-inhokki on "kuka niitä kaappeja kattelee" kun puheeksi tulee joulusiivous ja siinä samalla kaappien läpikäyminen ja järjestely. No, minä ainakin katselen omia kaappejani päivästä toiseen, että olisi ne ihan kiva edes joskus siivota. Vai pitääkö ne siivota vain silloin, kun on tiedossa jotkut helvetin kaappien kurkkajaiset? Että ennen asuntonäyttöä tai uteliaita tuppervaarakutsuvieraita  varten saattaa olla aihetta kaapit siistiä, mutta ei toki oman viihtyvyyden ja siisteyden vuoksi? Tuolla periaatteella pitäisi jättää vallan kaikki lakanoiden vaihtamiset, perseen pyyhkimiset, uunien pesemiset ja auton huoltamiset, koska eihän kukaan nyt niihin paikkoihin kurki. 

Toisella sijalla on "ei kainny aikuiset ihmiset lahoja ostele, mukuloille vaan!". No anteeksi vaan niin maanperskeleellisesti siitä, että tykkään lahjojen antamisen lisäksi myös niiden saamisesta. Ja ei, me emme poikaystäväni kanssa tee "ei sitten lahjoja tänä vuonna"-sääntöjä (joka kuitenkin rikotaan, aiheuttaen mahdollisesti toiselle osapuolelle mielipahaa), vaan alan jo marraskuussa kuumottelemaan lahjojen suhteen. Mun joulun kohokohta (lanttulaatikon jälkeen, tietenkin) on ostaa poikaystävälle ja perheelle lahjat, ja yhtälailla ihanaa on heiltä jotain saada. Kai mä olen lapsellinen, vaativa ja pinnallinen christmaszilla, kun rakastan suklaaherkkuja, villasukkia ja tuoksukynttilöitä. Pyjamia, vilttejä, tossuja, karamellia. Paketin avaamista ja pissat housussa jännittämistä. Ehkä tuon kaiken olisi pitänyt menettää hohtonsa alakoulussa, mutta henkinen kehitykseni on oletettavasti jämähtänyt.

Mä en myöskään tykkää jos sanellaan, mitä annan lahjaksi kenellekin. Ymmärrän tarpeet, esimerkiksi pikkulapsille ulkokintaat tai mummolle uudet sukkapuikot. Ymmärrän häiden lahjalistat. Ymmärrän vaippapaketit, kurahousut, kattilat ja kauhat. Ymmärrän oikein hyvin, jos vihjataan Hämähäkkimiehen kaikissa muodoissaan olevan Nakki-Jaaretin tämänhetkinen suosikki. Mutta jos joku naakka tulee silmää iskien sanomaan kakara helmoissa ahneesti hymyillen, että meidän Miele-Ulina sitten odottaa pukilta tänä vuonna kahden sadan Jäissä-leffan Ennan ja Alsan jäälinnasettiä figuureineen ja ilotulituksineen, löytyy Leluhelvettilehden sivulta viis tuotenumerolla 715517, niin mä neuvon ottamaan yhteyttä lähimpään hermoparantolaan seuraavan kerran kun haluaa mua tavata, koska mulla flippaa. Mä en ole mikään kauppa-auto. Mä ostan sitten vaikka värikynät ja villakaulurin jos mä parhaaksi koen, mutta multa ei tulla pyytämään mitään ylihinnoiteltua hittituotetta, jonka aiheuttama ilo kestää kolme päivää. Mä päätän budjetin, mä päätän lahjan. Jos ei kelpaa, niin antakoot eteenpäin tai laittakoot vaikka suolenmutkaansa. 

Muita mun hermoja juuresraastimella hiveleviä lausahduksia ovat seuraavat: 

"Ai teetsä ite laatikot, miten sä osaat?". En tiä, kai mä oon vaan niin kehittynyt yksilö, että osaan esimerkiksi keittää juureksia ja muussata niitä. 

"Ei lapselle saa valehdella Joulupukista, mieti miten sen luottamussuhde suhun niinku katkee eikä se niinku koskaan enää pysty luomaan niinku aitoja ihmissuhteita et niinku ihan petetty olo tulee ja post-traumaattinen stressireaktio....." Joo, ite voisin kanssa laittaa kaikki reisille menneet ihmiskohtaamiset nyt sen piikkiin, että äitin kanssa kakarana kirjoitettiin Joulupukille. Ja vaikka pyörähtää terapiassa, kun hammaskeijukin on valetta, puhumattakaan pääsiäispupusta, herkullisista koulun keitetyistä perunoista ja useista eri kansansaduista ja urbaanilegendoista. 

"Miten sä voit joulua viettää, kun et kirkkoonkaan kuulu ja et oo uskovainen, etsä tiiä et joulu on Jeesuksen syntymäjuhla??!!". Tähän en viitsi edes kommentoida mitään. Mun aivot vaan ei jaksa tätä aihetta, joten jätän tämän vain tähän. 

"Kai sitten aattona meillekin tuutte?" Joo, kato ku mulla on vuorokaudessa enemmän tunteja kuin muilla, joten aaton kahdeksan tunnin työvuoron jälkeen mun on täysin mahdollista vierailla kymmenessä paikassa viidenkymmenen kilsan säteellä saman iltapäivän aikana. 


Ole ystävällinen ja jatka listaa. Meinaan näitähän riittää!

maanantai 17. lokakuuta 2016

Musta päivä liikenteessä

Eilen illalla kotipaikkakunnallani sattui vakava kuolonkolari, jossa menehtyi yksi ihminen rattijuopon takia. Näitä samansisältöisiä uutisia joutuu lukemaan aivan liian usein. Ajetaan kännissä, kamapäissä, sekä että ja vielä lujaa. Näprätään puhelinta, laitetaan kynsilakkaa, kaivetaan penkin alta kolikkoa. Ei välitetä. Ei ymmärretä. Ei uskota, että jotain voi tapahtua. Ei sisäistetä, että oman huolimattomuuden ja silkan kusipäisyyden takia ihmisiä voi kuolla, vammautua, loukkaantua. Toki kaikkia onnettomuuksia ei voi estää; sääolot, metsäneläimet yms. voivat tehdä rumaa jälkeä huolimatta asiallisesta ajosta. Mutta liian moni onnettomuus johtuu pelkästä huolimattomuudesta. Ratissa täytyy olla skarppi ja piste.

Tässä postauksessa puhun yleisesti liikenneonnettomuuksista, en vain edellämainitusta. Tämä kyseinen onnettomuus vain saa ajatukseni pyörimään, kun sattui niin lähelle, oman lähikaupan risteykseen. Pelko ja järkytys oli läsnä koko illan. Olen koko aamun päivittänyt netistä ensiaputaitojani, lukenut toimintaohjeita onnettomuuspaikalle saavuttaessa ja imenyt tietoa. Mä haluan kyetä auttamaan, jos tilanne joskus tulee eteen. Ja mä toivon että muut ajattelevat samoin, ovat valmiita pysähtymään onnettomuuspaikalle ja käärimään hihansa. Joskus uhrina saattaa olla vanhempasi, puolisosi, lapsesi, ystäväsi, tai sinä itse. Kai toivot, että myös sinua tai lähimmäistäsi autetaan?

Mä myös pyydän teitä kaikkia ehkäisemään parhaanne mukaan humalaisen istumisen rattiin. Puhu, kiellä, tee jotain. Vaikka sirkustemppuja. Jos ei uskalla lähteä avaimia nappaamaan känni-idiootin kädestä, soita hätäkeskukseen. Älä katso sivusta ja toivo parasta. Älä ajattele ettei "kuulu mulle". Koska se todellakin voi kuulua sulle. Ja jos itse koet olevasi humalassa huippukuski ja täysin valmis kuljettajan penkille, sä kuvotat mua. Jos koet oman menosi, paikasta toiseen siirtymisesi, tai hupiajelusi olevan ihmishenkeä arvokkaampaa, mene itseesi ja syvälle. Taksi kulkee, samoin jalat. 

Ja te onnettomuuspaikalle osuvat. Mä ymmärrän, että ihmiset on uteliaita. Mäkin olen, ja helvetin utelias olenkin. Mä ymmärrän, että onnettomuudet aiheuttaa ihmisissä halun nähdä kaiken likaisiakin yksityiskohtia myöten. Kai ihminen järkyttyy niin paljon, että tarvitsee rajua faktaa ymmärtääkseen tapahtuneen. Mutta silti kuvaamisen ja töllistelyn sijaan auttakaa tai poistukaa, älkääkä häiritkö tai peräti estäkö pelastushenkilökunnan työtä tai paikalle pääsyä. He tekevät arvokasta työtä, jossa minuuttikin on arvokas. Älä ole se, jonka uteliaisuuden takia elvytyksen aloittamiseen kuluu liikaa aikaa tai se, joka pysähtyy paikalle vain ottaakseen kuvia aiheuttaen lisäonnettomuuksia. 

Joten rakkaat ihmiset, hiljentäkää vauhtia, katsokaa ympärille, älkää touhutko ratissa muuta ja keskittykää ajoon. Tsekatkaa Spr:n sivuilta vuoden 2016 elvytysohjeet, käykää Liikenneturvan sivuilla vilkaisemassa miten toimia onnettomuuspaikalla ja seuratkaa kotipaikkakuntanne poliisia yms. Facebookissa, koska heiltä saa aina uusimpia toimintaohjeita ja infoa. Älkää antako välinpitämättömyytenne viedä joltain isää, äitiä, isovanhempaa, lasta, puolisoa, sisarusta, ystävää. Olkaa valmiina auttamaan. 


torstai 13. lokakuuta 2016

Yllätysinho

Onko täällä muita kaltaisiani reppanoita, joille yllärit ja hauskat pikku supraissit aiheuttaa lähinnä paniikkioireita ja hikipisaroiden valumista otsalta? Koska elämän pitää olla tasaisen tappavaa ja mahdollisimman ennalta-arvattavaa, eikä mitään yllättävää räiskintää ja ylimääräistä sydämentykytystä!

Kaikki yllättävät käänteet ja arvaamattomat tilanteet pienessäkin mittakaavassa inhottaa ja ahdistaa, esimerkiksi piilokameraohjelmat, jekkuvideot, lahjojen avaamiset ihmismassan tuijottaessa... Saatikka sitten isommat megayllärit. Mä en tiedä mitään niin ahdistavaa kuin ajatus siitä, että joku olisi vaikka siivonnut kotini yllätyksenä tai vielä pahempaa - remontoinut. Tai että mut kaapattaisiin side silmillä vaikka polttareihin myymään suukkoja jossain sisäkköasussa Hämeenkadulle. Kiitos ei. Mieluummin nielen sukkapuikkoja tai kierin nastoissa.

Myönnettäköön, että ystäväni järjesti mulle vuosia sitten yllärisynttärit, mutta koska toteutus oli niin erinomainen (vähäinen väkimäärä, lähipiirin kanssa hengailua turvallisesti ystävän perheen yläkerrassa ja silloisen ihastuksen -nykyisen avomiehen- hankkiminen paikalle), ei jäänyt traumoja. Tosin nykypäivänä vetäisin varmaan kunnon narttukilarit, jos joku menisi ja järjestäisi mulle juhlat salaa. Jotkut mielipuolet hyppäisi sohvan takaa huutamaan "yllätyyyyys!!!!" mun seistessä verkkarit jalassa kauppakassit käsissä eteisessä, Pumpattava Barbara -ilmeellä monttu auki. Ahdistus potenssiin sata.

Mainitsin jo tuosta lahjojen avaamisesta ylempänä. Sehän ei sinänsä ole yllätys saada vaikkapa joululahjaa, mutta sisältöhän sitten on. Ja jos joku katsoo vierestä sitä kärsimysnäytelmää, mun tekee mieli hypätä ikkunasta. Mä en pysty nauttimaan avaustilanteesta, kun mietin miten mun pitää reagoida - mitä jos antaja luulee etten pidä lahjasta mahdollisesti vaisun ilmeeni vuoksi? Ja varsinkin jos lahjan antaja aloittaa "no onko se hyvä, tykkäätsä, hei onko"-juputuksen, kun itse yrittää paniikki perseessä toistella lahjan olevan mitä mainioin, vaikkei ole vielä edes kyennyt sisäistämään paketin sisältöä.

Mutta pahinta yllätystsenvihaajille ovat yllätystenrakastajat. Yllätysvihaajat ymmärtävät jos joku kuitenkin tykkää yllätyksistä ja voi niitä tykätä järjestääkin, mutta toisinpäin homma ei toimi. Kaikki tuntemani yllättäjät pitävät mua tiukkapipoisena ilonpilaajana, koska en halua olla se jota viilataan linssiin. Koska sitähän se on, linssiin viilaamista ja kusettamista. Kusettamista jossa on rusetti päällä. Se tunne kun olet ainoa, joka ei tiedä mitä tapahtuu, kun ympärillä on kymmenen jotka vino hymy huulillaan tietävät seuraavat käänteet. Äärimmäisen ahdistava tilanne, josta en yksinkertaisesti löydä mitään hauskaa. Mä yllätän maksimissaan itseni vaihtamalla pesuainemerkkiä tai lakkaamalla varpaankynnet ja se riittää mulle.


Muita "ilonpilaajia", jotka mieluummin suunnittelevat juhliaan kuukauden kuin menevät niihin tietämättään?

maanantai 26. syyskuuta 2016

Nainen-suomi-sanakirja

Joskus kauan sitten olen kirjoittanut vastaavan ja nyt on aika uudelle päivitetylle sanakirjalle. Koska naiset.

Nainen sanoo: Pidä oikein hauskaa. 
Nainen tarkoittaa: Katokin saatanan hupiukko hyvin tarkkaan, että et pidä hauskaa. Tässä vaiheessa sulla on vielä tsäänssi vaihtaa lennosta suunnitelmia Leka-Jorman polttareista koti-iltaan.

Nainen sanoo: En mä tiä mitä syödään, kaikki käy, päätä sä.
Nainen tarkoittaa: Me ei syödä ainakaan Hesee, Mäkkii, Subii, kebabii, pizzaa, grillisafkaa, salaattii, pastaa.........

Nainen sanoo: Ei/Kyllä
Nainen tarkoittaa: Ehkä, mahdollisesti, tuskin, kyllä tai ei.

Nainen sanoo: Mitäs mieltä sä olit siitä Tsygen uudesta muijasta, siitä Orkku-Leenasta?
Nainen tarkoittaa: Nyt heität siitä ämmästä viiltävää negaa tiskiin tai saan selittämättömän mustasukkaisuuskohtauksen ja nukun sohvalla tiuskien "ei mua vaivaa mikään!!!".

Nainen sanoo: Kummat kengät mä laitan?
Nainen tarkoittaa: Älä sano "ihan sama, molemmat on nätit", koska tämän jälkeen en laita kumpiakaan, vaan piehtaroin eteisessä kenkäkriisin syvimmissä syövereissä, itken ripsivärini pilalle ja ilmoitan lähteväni paljain jaloin.

Nainen sanoo: Tosi nätti toi uus tarjoilija/myyjä/Tsygen sisko.
Nainen tarkoittaa: Älä lähde tähän juttuun mukaan.

Nainen sanoo: Voisit kans joskus auttaa kotitöissä!
Nainen tarkoittaa: Nyt kuitenkaan ei ole sen aika, koska olen marttyyri. Jos tartut nyt moppiin, saat niskaasi "ikinä ei mikään tapahdu oma-aloitteisesti"-jupinan. 

Nainen sanoo: Miten meni kulta tänään töissä, hei haluatko olusen, otatko muru toisen pihvin?
Nainen tarkoittaa: Peruutin sun auton betoniporsaaseen. 

Nainen sanoo: Näin yöllä unta et jätit mut...
Nainen tarkoittaa: Saatanan sika, miten kehtaat? Oikeesti, etkö häpee yhtään??

Nainen sanoo: Mä haluisin vähän muuttaa sisustusta.
Nainen tarkoittaa: Peru jätkä menos, meinaan tänään vähän kannellaan sohvaa ja jutellaan värimaailmoista! Unohtamatta Ikea-visiittiä ja inspiraation kourissa piehtaroivan naisen tukahtunutta raivoa.

Nainen sanoo: Hei kukas tää nainen on sun IG:n seurattavissa?
Nainen tarkoittaa: KUKA. TÄMÄ. NAINEN. ON. Vastausaikaa kolme ja puol sekkaa, aika alko jo.



maanantai 19. syyskuuta 2016

kirppuja torilta

Mä olen tässä kuluvan vuoden aikana pariin otteeseen kaupannut rompettani kirpparilla ja muiden pöytiä tutkaillessani on mieleeni hiipinyt kysymys "mitähän vittua".

Ensinnäkin esillepano on monessa pöydässä vähintääkin mielenkiintoinen, ehkäpä voisin käyttää myös sanaa absurdi. Sitä sun tätä romua ja roinaa on pidottu päällekäin niin paljon kuin puoli metriä kertaa metri - kokoiseen pöytään nyt vaan voi mahtua. Ja jos ei meinaa mahtua niin sitten jumankekka survotaan mahtumaan! On yksinäistä lusikkaa, pyöränkelloa, baarista varastettua tuoppia, nukkaantunutta vauvan bodya ja puolikasta kumisaapasta. Koiransyömät legot (kiitos ÄiTyLit, tämä episodi pelmahti mieleeni), kirppuja kuhiseva huivi ja Keijolle nimikoidut puhkimarssitut Reinot, kaikki sievässä kaaoksessa. Kaikki saatana samaan kasaan vaan, kyllä varmaan joku penkoo ja löytää ihan aarteita sieltä metrin syvyydestä. Ja samalla kun sitä epämääräistä roinapesää penkoo, voi saada täitä, löytää Atlantiksen ja hukata kätensä.

Entäpä se tavaran laatu? Joopa joo. Avattu meikkituote, puolikas tamponirasia, shampoon tilkka, reikäinen huppari tai nivusista kellertyneet kesähousut eivät yksinkertaisesti kuulu hyvään kirpputoripöytään eikä varsinkaan mun ostoskoriini. Ne kuuluu kaatopaikalle. Hei hyi perse, kuka ihan oikeasti haluaa lutata jonkun vieraan Irma-Ottiilian puoliksi syödyllä ja viisitoista vuotta vanhalla huulipunalla naamaansa? Mä ennemmin nuolen bussinpenkkejä, kuin laitan jonkun herpespunaa huuliini tai  puen jonkun eritekalsarit jalkaani.

Hinnoittelussa moni myös tarvitsisi vähän apua. Vaikka sillä kipolla, puserolla tai kenkäparilla olisi sulle  jumalattomasti tunnearvoa (miksi myyt jos on!?), niin ikävä kyllä tunnearvoa ei voi muuttaa suoraan rahaksi. Trikoopaita on trikoopaita, pöytäliina on pöytäliina ja kulahtaneet sandaalit on kulahtaneet sandaalit. Vaikka se olisi sulle tärkeä tai vaikka niskalapussa lukisi mikä tahansa Lyii Vytoon, niin kainaloista reikäinen toppi ei maksa kahtakymppiä. Ja kakaroiden puhkikulutetut haalarit eivät maksa viisikymppiä vaikka olisit ite maksanut satasen tai vaikka olisi merkiltään mikä tahansa Miukumouku-Tillintallin-Tirlittan-Design.

Ite iskin käyttämättömät reenivaatteet, Guessin topit ja muut rytkyt ihan vaan parilla eurolla menemään, koska pointti on päästä niistä eroon. Musta on koomista ajatella, että joku haluaisi maksaa kirpputorilla topista yli viisi euroa, koska se on jumalauta pelkkä toppi! Saat Seppälän alekopasta upouutta samaan hintaan, niin miksi ihmeessä joku laittaisi tuppotolkulla fyffee johonkin mukamerkkipaitaan? Kymppi on ehdoton kipuraja mulla, mutta silloin puhutaan jo jostain bränikästä teknistä kangasta olevasta huipputreenipaidasta tai vaikka laadukkaasta kauluspaidasta, jossa roikkuu vielä hintalappu. Ei henkkamaukan puhkinussitusta yöasusetistä.


Nyt niitä parhaita kirppislöytöjä kertomaan! Onko vastaan tullut legendaarisia käytettyjä Geishakuulia ja ylihinnoiteltuja Piltti-purkkeja? Pikkukalsareita, wannabeantiikkia ja mukaretroa?

perjantai 12. elokuuta 2016

Jumalainen netti

Nykypäivänä on hienoa, kun ei  tarvitse ottaa vastuuta elostaan ja olostaan, kun syy on aina jonkun mutkan kautta netti, some tai televisiotarjonta. Toisaalta netti myös hoitaa monet asiat puolestasi, ja voit heittää pitkät morot monille arkielämän pakkopullalta tuntuville velvotteille. Media kasvattaa kakarasi, on syy pahaan oloosi ja ohjaa elämääsi. Ah, mikä vastuu vapaudesta, velvollisuuden kuristavasta kourasta ja päätöksenteosta! 

Ennen muinoin ihmiset harmittelivat perseelleen mennyttä kaurasatoa ja liian laihoja porsaita, ja pohtivat miksi Ukko Ylijumala, Ahti, Tapio ja kumppanit olivat kääntäneet selkänsä ihmispoloille. Nykyään meininki on sama, tosin jumalien asemasta syytetään nettiä ja mediaa, kun ihmetellään omaa vyötäröllä hyllyvää läskimakkaraa, vittuilevaa mukulaa ja sään takia pilalle mennyttä piknikiä. Koska mammapalstan pilttidieetti kusi, ekaluokkalainen oppi Demin sivuilta v-sanan ja Ilmantieteenlaitoksen sadetutkakin valehteli. Että ei oo helppoa nykyihmisilläkään.

Omasta kropasta ollaan epävarmoja kun Instassa tulee vastaan leikeltyjä ja botoxissa pyöriteltyjä mannekiineja, fitnessihmisiä ja meikkitutoriaaleja. Että jos iskee masis päälle,  niin ei muuta kuin suu vaahdossa sylki roiskuen meuhkaamaan nettimaailman vaaroista itsetunnolle. Ja jos lapsikatraan suusta alkaa tulla uusia sanoja, esim. narkkarihuora, tyhmä lehmä tai runkkari, on täysin aiheellista tilittää Whatsappin pilanneen nykynuorison. Ja kun sokeasti luottamasi flunssavinkki ÄiTyLeistä paljastuu trolliksi kun kuumeinen lapsesi kouristelee kahta kauheammin, on ilmiselvää haukkua koko Facebook, koska omalle maalaisjärjellä ei ollut sijaa.

Toki nykyaika myös mahdollistaa myös hyvät teot ja sädekehän kiillotuksen poistumatta kotoa. Miksi luovuttaa verta, kun voi jakaa Facebookissa SPR:n tiedoituslehtisen? Miksi opettaa lapsilleen tapoja, kun voi tykätä "luova lapsi tykkää rikkoa rajoja"-tyylisistä artikkeleista? Miksi vaalia livenä (livellä en tarkoita mitään videopuhelua tai web-kameraa, ihan vinkkinä) perhesuhteitaan, kun voi lisätä hashtageja kuviinsa tyyliin "perfectfamily", "täydellinenelämä" ja "kiitollinensiunattuonnellinen"? Miksi auttaa konkreettisesti ketään, kun voi muutamassa sekunnissa jakaa puolitutun kuopiolaisen mammapalstalaisen "missä on meidän Maikku-kissa???"-päivityksen? 

Pahinta on, että liian moni suustani putkahtava lause alkaa sanoilla "mä luin netistä". Ei, että "havaitsin eilen ympäristöä tarkkailemalla", "pitkän pohdinnan jälkeen" tai "oma kokemukseni aiheesta on".  Ei sitten saatana millään. Vaan Vauva.fi-paskaa, Minfo-sekoilua ja Iltalehden klikkiotsikoita. Joskus myös lipsautan "mut se yks tyyppi siellä palstalla sano niin", "mutta ku ylilaudalla" tai "joo mä oon nähny ton meemin jo". Järkyttävää, miten vähän omaa kapasiteettia tulee käytettyä (ja mihin sitä vähääkin käyttää) ja kuinka paljon odotuksia meillä on esimerkiksi tekniikan suhteen. Yks päivä harmittelin miten vaivalloista tekstiviestin kirjoittaminen muka on. Huhhuh. 






perjantai 17. kesäkuuta 2016

Juhlan taikaa

Koska on menossa villein juhlakausi, ajattelin mehustella niitä kesäjuhlien herkullisimpia yksityiskohtia.

Tästä olen maininnut noin sata kertaa, mutta en voi jättää mainitsematta tälläkään kertaa: kahvipöytään kutsuminen. Istutaan hiljaa ku pakanat ripityksessä  ja odotetaan punaposkisen emännän pyytävän kahville. Kun viimein tulee kutsu "kahvi on kaadettu, tervetuloa pöytään", kukaan ei liikahda. Kaikki odottaa suvun vanhimman tekevän ratkaisevan liikkeen, mutta suvun vanhimmalle tulee tämä myös joka kerta suurena yllätyksenä, että hän saisi mennä ensin. Että menkää te parempijalkaiset nyt vaan ensin, mie ja Köpä-Ukki tullaan sitten viimotteena. Toisen kutsun jälkeen porukka alkaa ehkä valua pöytää kohti, nauttimaan kylmää kahvia.

Ja aina ne ihanat kysymykset, että kasvaakos siellä teikäläisen kohdussa mitään ja etkös enempää aio opiskella? Eikö vieläkään poikaystävää, ohhoh, noo kyllä sekin aika vielä tulee. Ai et kesätöitä saanut, voihan kurjuus, aktiivisimmathan ne aina nappaa juu. Millos sinun kihlajaisia vietetään ja mahtaako Kilju-mummi häitäsikään nähdä? Ai sinusta tradenomi tuli, mitäs ne sellaiset nomit ja omit tekeekään, mahtaako olla töitäkään? Kukas sinä oot, kenen tyttöjä, muistakkos mua, olit viikon vanha kun viimeksi nähtiin, hei etkös nyt Kaija-setää muista hei? NO JUU EN! Tavataan ensi kerralla sitten vähän paremmalla ajalla, vaikkapa sun muistotilaisuudessa kurppa. (Tästä rumasta lipsahtaneesta ajatuksesta annan itselleni läpsyt poskelle, hyi minä.)

Ja kun kaikki katselee kelloa, eikä kukaan kehtaa poistua. Että milläs tekosyyllä kadotaan paikalta, sanotaanko että vauvalla on  kurat housuissa vai että leguaani jäi ruokkimatta? Vaikka totuuden nimissä haluat nähdä Salkkarit, on keksittävä vähän parempi pakokeino. Ja kun yksi kehtaa lähteä helvetisti pahoitellen, alkaa muu sakki hävitä autoilleen parin minuutin sykleissä. Yhtä saatanan kehtaamista ja kehtaamattomuutta koko suomalainen juhlakulttuuri. Paitsi kun boolikulhon kansi aukeaa, niin kyllä sitten kehdataan. Ja niin pirusti kehdataankin.

Ensin niin hiljainen juhlaporukka alkaa vapautua kylätalon kulman takana taskumattien äärellä tai kaljakellarin kylmänkosteassa syleilyssä. Ensin ei uskallettu edes toista pippersnakkelia ottaa tsufeepöydästä, mutta parin tunnin päästä uskalletaankin harrastaa nyrkkeilyä ja karaokelaulantaa. Kaadutaan ulkotuleen ja heitetään juhlakalu pihalle. Morsian itkee, sulhanen laulaa, Jatta-Pappa saa sydärin ja lapset tuhoaa bändin solistin itsetunnon laukomalla totuuksia.


Mä toivoisinkin nyt kuulla sen kaikkein järkyttävimmän juhlamuistosi. Oli se sitten traaginen tai nolo, niin anna tulla, vaikka anonyymiyden turvin.

Itse olen kaatanut kirjahyllyn, että jos siitä lähdetään. Omilla synttäreilläni.

torstai 16. kesäkuuta 2016

Liikunnan iloa(ko?)

Mä olen huomannut tässä parin vuoden aikana, miten liikuntaan suhtaudutaan yllättävän negatiivisella tavalla. Ei niinkään fitnessurheiluun tai kilpaurheiluun, vaan sunnuntaiurheiluun, jota toteuttaa kaltaiseni tavalliset pulliaiset. Liikunta meidän Matti Meikäläisten piireissä tuntuu olevan suorastaan saatanasta, Luciferin lemppariharrastus.

Oli sitten flunssa, allergia, norovirus, raivotauti tai vesikauhu, syy on liikunnassa. "No ei ihme ku liikut niin paljon!", "vähemmästäkin kuntosalilla käymisestä tulee kipeeks!", "kannattaisko vähän himmata tahtia?". Ymmärtäisin jos vetäisin vuorokaudesta 12 tuntia Zumbaa, rumbaa, salsaa, maratonia, maailman vahvin mies -kilpailuja ja aitajuoksua, mutta kun puhutaan normaalista suositellusta liikuntamäärästä. Tunti päivässä ei pitäisi vielä tappaa ketään, kun jäljelle jää kuitenkin 23 makoiluun. Jos jokainen jalkasilsa ja vesirokko johtuu aivan tavallisesta liikuntasuorituksesta, niin kannattaa sitten varmuuden vuoksi rajoittaa myös roskien viemistä ja rappusten kävelyäkin.

Liikuntaan vedetään mukaan toki myös ravinto. Pullaa pitää syödä tuplamäärä, koska puolen tunnin kävelylenkki on olevinaan niin helvetin rasittavaa. Ku eihän liikkuva ihminen liho! Kuihtuu vaan ja voi minä hetkenä tahansa kuolla kupsahtaa! Ja jos satut valitsemaan sen light-tuotteen tai terveydellisistä syistä välttelet leipää, niin alkaa marina "ei sun tarttis kattoo mitä suuhus laitat". Anteeksi nyt vaan, mutta mun mielestä kaikkien kannattais edes joskus vilkaista sitä lautasta, kokoon tai ikään katsomatta. Hirveen tiukassa elää se kuvitelma, että salikortti taskussa jotenkin estää läskin imeytymisen vatsan seudulle, samoin liikunta ilmeisesti karkoittaa myös E-koodeja ja muuta paskaa. 

Myös lääkärissä ei kannata mainita harrastavansa liikuntaa. "Sä vissiin liikut, mitä kaikkee harrastat?"-kysymykseen menin idioottina joskus luettelemaan kaikki lajit joista pidän ja satunnaisesti harrastan. Välittömästi olin saanut jonkun ikiliikkujaraakkileiman otsaani ja siitä lähtien kaikki vaivat ovat vain ja ainoastaan liikunnan syytä. Sitä ennen saamani asiallinen kohtelu muuttui syyttelyksi ja diagnoosit läimästään käteen lukemalla tietokoneelta tiedot. Vaikka mulla olisi aivan selkeä syy miksi paikkaa X kolottaa, niin jotenkin saadaan aina vedettyä siihen mukaan saatanan vaarallinen kuntosali, haitalliset kävelylenkit ja itse pahuus, spinningpyörän polkeminen. Vaikka tippuisin kalliolta karhunpesään raadeltavaksi, niin on se ihan varmasti sen crosstrainerin vika. 

Liikunnassa on myös se ikävä puoli, että keskimääräisesti liikkuvalta ihmiseltä odotetaan helvetisti. Miks sä et kyykkää enemmän, teetkö hei tarpeeks viikossa persettä, kai sä muistat reenata myös silmämunien takaosan lihaksistoa ja venyttää varpaanvälejä?! Eiks sun kannattais syödä vähä vähemmän sokeria ja panostaa puhtaaseen protskuun?? Vedäkkö leukoja, aijjaa mikset?? Ja syyksihän ei kelpaa omat mielihalut ja tai oma motivaatio, vaan sillon ku liikutaan niin sitten liikutaan jumankekka kehonrakentajien oppikirjan mukaan! Ai saatana kun menisit  sohvaperunalta kysymään, että kai sä muistat käydä edes kerran viikossa kusettamassa rakkis että itekki saisit vähän raitista ilmaa, niin helvetti olis irti. Sehän on törkeää ja julmaa ja eikö ihmiset saa elää miten haluaa ja kuka on oikea ihminen arvostelemaan! Kyllä saa tehdä mikä tuntuu mukavalta! Että annetaan kaikkien kukkien kukkia, paitsi meidän väliinputoajien, jotka tykkää vaan jumppailla omaksi ilokseen. 

Mä en käsitä miksi liikunnasta tuleva ilo täytyy yrittää myrkyttää. Mikä saa ihmiset arvostelemaan muiden valintoja tai kiinnostuksen kohteita? Kyse kuitenkaan ei ole asiasta, joka muille edes millään tavalla kuuluisi tai pitäisi kenenkään pyllykkää kutkuttaa. 

Onko joku huomannut saman, vai olenko mä vaan liian herkkis ja vinkuva ämmä?




keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Suomen kesän parhaat puolet

Suomen kesää morkataan usein ja mun mielestä ihan turhan takia. Suomen kesässä on paljon plussia, jotka ilmeisesti jäävät marinan jalkoihin. Nyt vähän asenneremonttia ihmiset!

Ensinnäkin on aivan ihanaa, kun talvivaatteita ei tarvitse lajitella ja viedä varastoon odottamaan kylmiä kelejä. Niitä kun ei tarvitse kauaa odotella. Räntähän on yksi virallinen kesän merkki pääskysten ja pilkkihaalarissa grillaavan naapurin lisäksi. Ja on täysin normaalia saada rakeita niskaan uimarannalla tai laittaa auto piuhan päähän kesäkuussa. Myös juhannus ilman toppatakkia on kuin olisi rantavahtina vuoristossa - aika saatanan absurdia. Pipo on myös ratkaiseva tekijä eloonjäännin kannalta suomalaisina kesäiltoina. Miksi ihmeessä siis erotella vaatteita? 

Tästä mieleeni tulikin, miksei talvitakkivalmistajat ole huomanneet tässä selkeää bisnesrakoa, ja alkaneet tuottamaan Suomen markkinoille kesäisempiä toppavaatteita? Laskettelutakki jossa on simpukan kuvia, pilkkihaalari piknik-kattaus-kuosilla, untuvatakki pitsisomisteilla...? Irrotettavia hihoja, säärille rusketusluukkuja, helmikoristeita, uimapukukangasta....? Nää vinkit on sitten ihan ilmaisia, mä autan mielelläni yrittäjiä. 

Ja se ihana asia, kun ei tarvitse miettiä millainen keli on pihajuhlissa ja kesähäissä - paska keli tietenkin. On aivan satavarma, että kun sä olet taitellut ne silkkipaperijoutsenet pihapöydälle ja kantanut kaikki pehmusteet terassille, vettä tulee kohta ja lujaa. Ei tarvitse morsmaikun miettiä kampausta tai Ulla-enon pohdiskella silmämeikkiään, koska loska lentää joka joka tapauksessa ja ehostus on vartissa pelkkä muisto vain. Että säästä vaan voimia ja hermoja, ja kata suosiolla sisälle. 

Eikä unohdeta sitä, kuinka karaistuja me ollaan. Ei se ole talvi joka sisua kasvattaa, vaan kesä. Kun huhtikuun aurinkoisissa nollakeleissä alkaa näkyä ensimmäisiä minishortseja ja t-paitoja, mä olen tästä kansasta ylpeä. Me pärjätään missä vaan, oli se sitten vuoristo tai vaikka jäätikkö. Hankien läpi puskemme kietaisumekoillamme ja uimme kesät kolmeasteisessa järvivedessä. Istumme tuulisella terassilla seitsemän tuntia shortseissa ja juomme lonkeroa jäillä. Ajamme avoautoilla ensimmäisen (ja viimeisen) auringonsäteen pilkahtaessa kesäiseltä taivaalta, mittarin hipoessa kymmentä astetta. Me olemme terästä!