HUOM! Blogin tarkoitus ei ole loukata ketään tai aiheuttaa minkäänlaista mielipahaa. Tekstit ovat pääsääntöisesti aivotonta läpäheittoa tai humoristista lätinää. Toisinaan kynään tartutaan vakavammallakin mielellä. Mikäli huumorini tai tyylini ei uppoa, blogissa esiintyvät kannanotot aiheuttavat harmia tai tekstit kuulostavat yli-ikäisen pissiksen rageemiselta, suosittelen vaihtamaan sivustoa.

maanantai 28. helmikuuta 2011

toivepostauksien aika!

Nyt vois taas ottaa vastaan (no ainahan mä niitä otan vastaan!) toivepostauksia. Onko joku juttu, josta haluisit mun kirjoittavan, onko joku aihe, jonka oon sivuuttanu ihan täysin? Laita ehdotuksia meilillä tai tähän postaukseen, niin päästään toteuttaan lukijoidenki toiveita! =)

feimii

Morje kuomat, tässä teille esimakua tän päivän purnausaiheesta, elikkäs mä otan aiheeks niinkin jänskän aiheen, ku julkisuus! Tää tuli mulle mieleen, ku toissapäivänä läpällä menin baarissa niinkin valtavan tärkeen julkun, ku erään BB-asukkaan juttusille. Sen jätkän naama loisti, ku se tunnistettiin, oli varmaan ilonen että oli osallistunu Isoveljeen...


En jotenkin käsitä teinien valtavaa halua tulla julkkikseks joko laulamalla, näyttelemällä, bloggaamalla tai sitten vaikka Iltalehden iltatyttönä. BB, Talent ja kumppanit houkuttelee näitä ittestään liikaaluulevia tyttöjä ja poikia puoleensa ku banaani apinaa (ai että miten mahtava kielikuva!) ja kaikki luulee, että tähtitaivaalla on paikka juuri hänelle. Miettikää vaikka Idolsia, mitä ne jotkut osallistujat oikein ajattelee? Eikö niille kukaan sano, että älä ny Inkeri mee sinne aidolssiin, et sää OSAA LAULAA? Parasta on, ku joku aivan kaamee vinkuja sanoo pokalla, että "oon ihan varmasti seuraava Suomen idoli!!". Nii vai olikohan se seuraava Suomen idiootti?


Musta tuntuu, että jokasta yläasteluokkaa kohti on 5 typykkää, jotka haaveilee elämästään Henna Kalinaisena tai jonain salarakkaana. Harvalla on halu tulla esille jonkun taidon takia! Mutta miks hitossa sitten halutaan lööppeihin, jossei osaa mitään? No just siks hei, kuinka mahtiskaa olis lukee oma nimi Seiskan kannesta tyyliin "Salarakas-Jenni (tunnetaan myös Miljonäärille muikkeli-, Überhäät- ja Poppitähti-ohjelmista!) oli illallisella jalkapalloilijan kanssa!!!".... tosi helmee. Eiku.


Kukaan ei taida ajatella jälkiseurauksia, kun kerran onnistuu tekeen ittestään kohujulkun. Siinä vaiheessa, ku on kerran pusutellu varattua poliitikkoa, paluuta ei oo. Jokanen pikkuvirhe nostetaan esille, ihmiset nauraa, pilkkaa ja vahtii vaatteita, lausahduksia, ulkonäköö, mielipiteitä, perhettä... Kaikki pitää jakaa: koti, vaatekaappi, rakkauselämä, lapset, kaikki pitää esitellä Seiskan netti-tv:lle. Monelle tähteydestä haaveilevalle pikkutytölle (tai -pojalle!) toi kuulostaa varmaan ihanalta ja mahtavalta, mutta voi perse ku elämän karut totuudet iskee vasten kasvoja, ku jäinen majava (öö?), sitten onki äitiä ikävä. Ja palaa edelliselle sivulle -nappia ei elämässä oo.


Toki sillon, jos osaa jotain, on vaikka huippumahtava lauluääni, on ymmärrettävää, että Idols kutsuu luokseen! ...mutta jos taas ei osaa muutaku ryypätä ja näytellä tissejä, niin... No sitten täytyy mennä siihen julkkistehtaaseen, jossa ei tarvi osata mitään muuta ku edellämainittuja juttuja, eli Isoveljen huomaan. Nykyään jokaisella on mahdollisuus saada se oma nimi juorusivustolle, mutta ikävä kyllä mahdollisuutta poistaa sitä sieltä ei oo vieläkään. Joten suosittelen kaks kertaa miettimään, ennenku BB-talossa naimisiin tai tekstaileen Ilelle.


No tietty on myös positiivista julkisuutta, mutta vaikka kuinka olis hyväntekijä ja loistopersoona, ei kukaan julkkis säästy keskustelupalstojen veemäisiltä keittiöpsykologeilta. Ja voihan julkisuuden nimissä tehdä paljon hyvää myös, mutta eipä toi Tuksu ainakaan kenenkään elämää oo esilläolonsa takia parantanu... Vai mitä mieltä ootte lukijat julkisuuden varjopuolista? Vai onko tietynlainen julkisuus hyväks työnhaussa tai parisuhteessa?




Hauskaa päivää toivottaa oman elämänsä superjulkkis, asuntonsa diiva ja tähti


Jenni

perjantai 25. helmikuuta 2011

"It's not true I had nothing on! I had the radio on..."

Mikä siinä on, että ainaku joku hyvä- tai ei-niin-hyvä-kroppanen muikkeli kävelee 30 asteen helteessä minishortseissa kylillä, niin joku toinen tsirpula on aina jossain nurkan takana kauhistelemassa. Tai jos jollain on baarissa "liian" (mikä on liikaa, mikä liian vähä, kukapa meistä on mikään muotiguru määritteleen?) lyhyt mekkonen, niin kyllä aikuset ihmiset yskii nyrkkiin "huoraa". Mikä siinä on, että ei saa painella perse paljaana!?

Joo kyllä mää sen tajuan, että ei nakuilu yleisillä paikoilla näytä erityisen hyvältä, eikä imartele edes viidesosan kroppaa. Mää ymmärrän, että se näyttää naurettavalta, jos joku painaa puolialasti reva vilkkuen GT:n painijatopissa. Mutta onko kukaan tullu ajatelleeks, että vaikka sun silmääs se hirveeltä näyttää, niin
a) kuiskiminen, kyttääminen ja naureskelu ei sen nakuilijan mieltä paranna ja
b) joku kuitenkin siitä tyylistä tykkää; meinaan se nakuilija ite.

Kaikki aina hehkuttaa, että kaikki saa pukeutua kuinka ikinä haluaa ja on ihanaa, kun ollaan erilaisia. Joo mutta ku se pätee vaan niin kauan, ku vaatteet pysyy päällä. Sitten ku on lyhyempää hamosta tai shortsia, niin oksat pois omenapiirakasta millanen hulabaloo alkaa! Miksei sitte kuitenka saada olla rauhassa paljastelijoita jos mieli tekee? Okei, hyvä maku täytyy kuitenki muistaa, mutta niin kauan ku nännipihat ja se reva pysyy piilossa, on mun mielestä tarpeeks vaatteita päällä!

Arvaatte varmaan, että mää oon ite tällanen "emmää housuja tarvi!"-tyyppi, ja siks vauhkoon tästä. Mä vaan puolustan meitä GT:n toppi ja korkkarit - sankareita (no okei, noin en oo kyllä koskaan baarissa ollu). Ite en oo suuremmin saanu vittuilua tms. mutta oon kyllä kuullu muista puhuttavan todella halventavaan sävyyn, kun minishortsien lahkeet on liian lyhyet. Sori ny vaan, mutta mekon pituus ei määrittele kenenkään "huoruutta".

(HUOM. mun mielestä tässä on säädyllinen asukokonaisuus ja tässä taas härski, eli JOKU ROTI pitää olla!)
Ei tarvi olla huora, lutka, huomionhakuinen lehmä, tai mitään muutakaan, jos hameen helma on liian lyhyt jonkun silmään. Jotkut vaan on konservatiivisempia ja tykkää kunnollapukeutumisesta ja haluaa antaa fiksun vaikutelman. Sitten on meitä luonnonlapsia, jotka yksinkertasesti tykkää olla vähissä vaatteissa. Ku tuun töistä himaan, heitän pois housut ja pitkähihasen, koska en kestä tuhatta kiloo vaatteita päällä! Antakaa ihmisten elää, jestas sentään! Joo, oon mauton ja tökerö pukeutuja, mutta no can do. Kesää odotellessa.


Image and video hosting by TinyPic
No siis ihan liian lyhyt paita!111
Nakurikasta viikonloppua!

keskiviikko 23. helmikuuta 2011

blogipohdiskelua....

Hei kertokaas te rakkaat lukijat mulle vähän mielipiteitänne seuraavasta ehdotuksesta: ajattelin yhdistää toisen blogini Let's Fake It:n kanssa, joka käytännössä tarkottais huomattavasti enemmän kuvia (vaatteita, ostoksia, mitä ny päivän aikana ihminen kuvaileekaan), lifestyle-blogivaikutteita ja isompia postauksia. Tekstiä en karsis mihinkään ja yrittäisin pitää kyllä huolta, että ne lukijat, jotka tätä pelkän tekstin takia lukee, ei joutuis selaileen mitään päivän asu -kuvia tekstin sijaan. Eli blogi laajenis, mutta mitään ei lähtis pois!

Voisin tehä aina noin päivittäin kuvattoman mielipidepostauksen, kuten tähänki asti ja sitten sen lisäks postailla muutaki?

Mitä sanotte, sanotteko morjes ku valokuvat ja päivän tapahtumat tulee kehiin, vai hä?

Pukukoppiahdistus ja muita ostoskeskushelvetin osa-alueita

Tiättekö sen fiiliksen, kun himasta lähtiessä näyttää ihan hyvältä, naama on OK, vaatteet istuu ja muutenkin on suht tyylikäs paketti? Sittekku pääsee ostoskeskushelvettiin... Kaikki kääntyy perseelleen.

Sää kannat käsissäs kolmeesataa kiloo vaatekasseja, ihmiset käyttäytyy ku villipedot tuomiopäivän fiiliksissä ja iskee kipeesti kyynärpäillä kylkiluiden väliin. Hiki valuu, huomaat että laitoit ihan turhaan nätin paidan alle, se on litimärkä sun toppatakkis alla. Saapikkaat 10 sentin korolla -virhe. Hiki valuu vähä lisää, millintarkasti kammattu otsatukka liimautuu otsaan (onpahan nimensä mukainen!), ja peilien ohi kulkiessa huomaat naaman kiiltävän porsaanpunasena. Onpas taas todella mukavaa olla näin hehkeenä liikenteessä, tuumaat ja viiltelet mielessäs. Shoppailu on ihanaa.

(Kaikki muut toki näyttää rauhallisilta ja ennen kaikkea freeseiltä. Muilla ei näytä olevan minkäänlaisia ongelmia itsensä kanssa, kaikilla muilla on tukka ja naama hyvin. MIKSI OI MIKSI??)

Sitten ku sää oot eka tapellu vartin jostain alepuserosta ja kävelly noin kymmentä vaaterekkiä päin väistäessäs kiireisä tätejä, pääset loppujen lopuks sovituskopeille. Tunget ittes ja kauppakassis sinne postimerkin kokoseen koppiin, ja alat kuoriutuun toppavaatteistas ja jalantapposaapikkaista. Vedellessä paitoja ees sun taas huomaat ripsivärin ja kulmakynän jäljet niin paidan kauluksessa, ku poskillaski. Ai että miten rentouttavaa.

Sitten alkaa se painajaismaisin ja ahdistavin osuus! Sovituskoppien raadollisen kirkkaat lamput... (mun mielestä sovituskoppien valaistus on ihan rikollinen!!) Joka ikinen epäkohta kropassa näkyy aivan selvästi ja näyttää siltä ku olis syöny rantapallon. Entä se paita jota sovitat... se näyttää nakinkuorelta, joka ei istu sitte mistään kulmasta. Kroppa näyttää pöhöttyneeltä ja valkoselta, suorastaan ruumiilta, eikä siltä kivan päivettyneeltä timmiltä vartalolta ku koto lähtiessä. Tajuat, että olis sittenki täytyny ottaa isompi/pienempi koko, mutta nyt se on aivan liian myöhästä. Ei tiä pitäiskö itkee vai nauraa.

Mutta dount vori, todennäkösesti viereisessä kopissa tuskaillaan ihan samaa ja ne kopit nollaa aika monen muunkin itsetunnon! Siskot, emme ole yksin tämän asian kanssa.

Sitten ku lopulta saat kiskottua ne hikiset vaatteet päälles ja oot taistellu henkarien ja muiden ripustimien kanssa, pääset kassalle. Visa ei toimi, kantiskortti jäi kotiin ja lompakko on hukkunu johonkin järkäleen kokosen laukkus sisuksiin. Tästäkin koettelemuksesta selviää hengissä yleensä, vaikka takana oleva jono huokailee ja mulkoileekin. Tässä kohtaa iskee sellanen voittajafiilis, vähä ku maratonin tai hiihtokisojen jälkeen (nojoo, kummassakaan en oo ollu)! "Minä tein sen, selvisin shoppailuhelvetistä!!" hihkut pääsi sisällä. Vielä ku saa keploteltua ittensä parkkihallista ulos, niin vóla, rentouttava ostosreissu on takana.

En ihmettele yhtään, miks shoppailureissun jälkeen tuntuu, ku olis ollu nyrkkeilymatsissa, ja tekee mieli vaan maata äksänä. Nettishoppailu tuntuu edellekuvaillun helvetin jälkeen houkuttavalta, sen ku saa tehdä rauhassa kotona vaikka alasti, eikä kukaan töni sua ostoskärryillä.

Tuntuuko tutulta, vai jauhoinko ihan paskaa? Noo, ehkä pikkasen liiottelin...

maanantai 21. helmikuuta 2011

kauneusleikkaukset, hot or not?

Tossa meikkailin ja kattelin omaa naamaani, ja yhtäkkiä mulle pamahti mieleen haave; vois laitattaa jotain botoxia tohon mun ottaan, ku se on niin rutussa (saan päivittäin kuulla siitä, kuinka idiootin näköinen mun otsani on, ku se menee ruttuun, ja saisin lopettaa mun kulmien nostelemisen, angs angst angst. Kellekkää ei vaa oo tullu mieleen, että en nosta kulmia, vaan se helvetin otsa on sellanen, ja mikäli jos lasken kulmat ja otsani suoristuu, mun silmät ovat miltei kiinni. Että sillai saatana.). Noo tuumailin  sitä sitten ja mietin, että vois mun leuallekkin jotain tehdä, sehän siis ilmiselvästi roikkuu. Vääntelin naamaani siinä sitten ja totesin, että turhaa hommaa, keksisin koko ajan uusia paikkoja "pienelle botoxruiskeelle" tai vähintään suuruudenhulluna leikkauttaisin ihan eri näkösen naaman. Ja sitten en olis enää mää.

Jos alkaisin itteeni leikkauttaan tai pisteleen vaan sen takia, että joitain elämäänsäkyllästyneitä urpoja kiinnostaa mun otsarypyt, niin sitten lähtökohdat on aika väärät. Ite ku en tunne mitään tuskaa otsaani kattoessa, en mä mihinkää missikisoihin oo pyrkimässäkä. (En kyllä tajua, miten joku kehtaa huomautella tollasista jutuista, emmäkä mee jollekki sanoo, että muston toi sun kaksoisleukas aika ruma...) Joten antaa otsan olla helvetinmoisessa rutussa, ja jos se jonkun päivän pilaa, niin no can do.

En silti oo sitä mieltä, että ollaanpas täällä sellasia ku Luoja meidät loi ja läpäläpä; jos joku kärsii valtavista itsetunto-ongelmista vaikkapa raskaiden silmäluomien takia, niin mikäs siinä jos kirurginveitsi tuo avun. Siitä en henkilökohtasesti tykkää, että leikellään ittensä AIVAN erinäköseks, sillai ettei tunnista edes vuoden takaisista valokuvista. Se on vähän överiä jo, mutta toisaalta meillä on vaan yks elämä. Ja jos joku haluaa leikata ittensä vaikka Maija Meikäläisestä  Angelina Jolien näköseks, niin ei siinä sitten muuta. En sitä kyllä fiksuna hommana pidä.

Mutta tollaset pienet muutokset, jotka helpottaa elämää ja olemista.... Ne on mun mielestä ihan jees! Rintojen pienennys/suurennus/muokkailu voi helpottaa jonkun elämänlaatua suunnattomasti ja jos koko elämän ajan on kuullut pilkkaa valtavasta nenästään ja haluaa siitä siromman, en nää syytä moralisoida ja sanoo että ihan jees nenä se on, pidä se. Jotkut asiat on vaan niin isoja virheitä omissa silmissä, ettei siinä uus meikkivoide auta.  (Toki suosittelen ennen valtavaa naamaoperaatioo vaikka poikkeen jossain psykologin puheilla, että motiivit vähän selkenis sille hommalle. Ettei sitä naamaa leikata vaan muita miellyttääkseen.) Ja en nyt puhu ollenkaan näistä, jotka ovat jossain onnettomuudessa pilanneet naamansa; mun mielestä niillä on täysi oikeus ilman kenenkään paheksuntaa oikoo nenänsä.

No nyt kuitenkin hautasin haaveeni otsansilotuksesta, enkä koe tarvittevani muitakaan paranteluoperaatioita, tällanen mää nyt oon ja jos se kelpaa mulle ni saa luvan kelvata muillekki. Jos joku taas haluaa mennä leikkaan ittensä Tokio Hotelin solisitin näköseks, ni ei muutaku onnee matkaan. Me kaikki kun eletään vaan omaa elämäämme ja sen perusteella nää ratkasut tehään.

(ps. huvittavimpia on nää "en mä missään leikkauksessa ole ollut"-sössöttäjät. Jos tissit on kaks kuppia isommat, nenä on suora ja siro, korvien takana on leikkaushaavat ja naama on kiree ku viulunkieli, ni juu ei, et todellakaan ole käynyt kirurgisessa toimenpiteessä.... Miks sellastaki täytyy kusettaa? Ei tarvi ny kaikille toitottaa, mutta jos sen näkee kilometrin päähän, että sullon uus naamataulu, ni mitä järkee siinäki on muka kusettaa? Huh huh)

Mahdollisimman kirurginveitsetöntä päivää kaikille!

//EDIT. toki täytyy tarjota huikein kuva huikeista otsarypyistäni!
Image and video hosting by TinyPic

sunnuntai 20. helmikuuta 2011

jaa hä, rahako ei tekis onnelliseks?

Aika usein erinäisissä yhteyksissä joku jostain laukasee kuolemattoman "totuuden", nimittäin tän "raha ei tee onnelliseksi". Pohdin ennen, että voiko joku oikeesti sanoo noin ja viä tarkottaa sitä ("siis rahallahan saa kaikkeeeh!11"), mutta sitten tilanteet muuttu.

No, mitä ny rahalla ei sais? Sillä saa kokemuksia, ihania tavaroita ja mahdollisuuden elää vähän leveemmin. Niinku sitä sanotaan, että mielummin sitä itkee Jaguarissa ku Ladassa. Totuushan on, että et sää ilman rahaa voi lähtee Ruotsinlaivaa pidemmälle, ja ei ne Minna Parikan kengät taskurahoilla kenkähyllyyn ilmesty. Juhliminenki on aika kuivaa ilman fygee. Ja kyllähän säkillinen uusia vaatteita ja kenkiä oikeesti aiheuttaa sellasen hetkellisen onnen tunteen.

Nii, hetkellisen. Vai uskooko joku tosiaan tulevansa pitkäaikaisesti onnelliseks jostain uudesta paidasta? Tai että aina kotoa poistuessasi mietiskelet hymyillen niitä suosikkikenkiäsi, jotka odottaa sua siellä kenkähyllyssä? Vähän epäilen. En kiellä, etteikö rahalla sais onnentunteita, mutta ei se sellasta pitkäaikasta onnellisuutta voi rahallakaan välttämättä hankkia. Toki sekin on mahdollista, jos onni on asua luksuskämpässä. Mutta mä toivon hartaasti, että se ei oo kenenkään onnellisuuden avain.

Ennen tein kahta duunia ja tarkottihan se toki sitä, että rahaaki oli enemmä. Mutta oli kyllä onni ja iloki kaukana tästä asunnosta! Olin sairaan väsyny, ajatus vapaapäivänä kotoopoistumisesta oli naurettava. Vaikka sainki huolella tilailla Nelly.comista kaiken maailman biletunikoita, niin  ne jäi kaappiin roikkuun, hintalappuineen. Se paketin hakeminen sai mut hetkellisesti valtavan iloseksi, mutta tunnin päästä olin jo kyllästyny. Tajusin, että ei näin.

No, lopetin sitten toisen homman, ja taloudellinen tilanne retkahti aika järkyttävästi, meinaan alaspäin. Mutta silti sain ilon ja sellasen onnellisen vireen takasi. Saan vapaapäivinä juoda aamukahvia, syödä pullaa ja lukee lehtee rauhassa. Voin tehdä kaikkee, mitä ennen en voinu edes kuvitella; ja niihinkään ei tarvi mennä kolikon kolikkoo. Saan valokuvailla, lukee, treffata kavereita... Jos haluan ostaa jotain isompaa, ei muutaku säästämään, ei siinä muu auta!

Eli mitä mää ny sanoisin, tuoko se raha onnen vai ei? Sanotaanko näin, että ei tarvi olla miljonääri ollakseen onnellinen, ilman latin latiaki voi olla aidosti tyytyväinen elämäänsä. Raha helpottaa totta kai helvetisti, mutta täytyy muistaa, että ei sekään puussa kasva, jotain sen eteenki täytyy tehä. Ite oon tyytyväinen elämääni, vaikka heräteostokset on ei-listalla, samoin Nelly.com tai  vaikka yhtäkkinen ajatus valtavasta hiustenvärjäysprojektista.

Tiedän porukkaa, jolla on oikeesti rahaa ja on valtavan surullisia; ei siinä auta puolen metrin kuitti Gina Tricotista jos muuten elämä on päin persettä. Ja tiän sitten näitä tällasia ku mää, rahaa ei muutaku pakollisiin menoihin, mutta silti voi sanoo olevansa aidosti tyytyväinen. En halua jeesustella, kyllä mä tiän kuinka siisitä olis tienata kuussa tonni enemmän ja ostella sitä sun tätä, mutta sen sanon, että ei se mun onnellisuusasteeseen vaikuttais. Saan paljon enemmän mielihyvää siitä, ku pystyn pitään talouden tasapainossa ja sanoon itelleni kaupassa "EI", ku siitä, että heittelisin kaiken maailman paljettiunelmia ostoskoriin. Oon ehkä jotenki yksinkertanen tyyppi, mutta mää tällä hetkellä nautin mun elämästä. Jos joku tosiaan ei tajunnu mun pointtia ja kokee aidon onnellisuuden tulevan jatkuvasta ostostulvasta (mielellään äidin luottokortilla), niin ei voi mitää, se on sitte sen elämää.

Kaikilla meillä on omat onnellisuudenlähteemme, mutta toivon, että raha olis vaan yks pieni osa sitä, eikä itse lähde.

Tähän onkin hyvä päättää sunnuntaiaamuinen läpälää ja lähtee kohti kahvinkeitintä. Morjes ja ihanaa alkavaa viikkoa!

tiistai 15. helmikuuta 2011

And the winner is ....

Noni, nyt vihdoin ja viimein paljastan kilpailun voittajan! Sain ihan loistavia kilpailuvastauksia aiheesta "Miksi luet Let's Fake It" -blogia ja muita palautteita blogiin liittyen, olin ihan häkeltyny! Palkinto on puoliksi hämäränpeitossa (siis teille!), mutta osa köyhästä, mutta rakkaudella hankitusta palkinnosta on tässä:

Image and video hosting by TinyPic

Kosteuttava naamio helppaa näillä valtavilla pakkasilla sitä omaa feissiä ja sen kylkeen iskin mun suosikkikynsitarroja!


Eli nyt päästään asiaan! Ekaksi julkaisen tässä pätkiä voittajan lähettämästä meilistä (se oli kokonaan loistava, mutta kovin pitkä, joten pätkäisin sitä rankalla kädellä):

"Kerranki joku (nainen) uskalti sanoa asiat just niinku ne on. Ja osas puhua juuri niistä
asioista, joiden kanssa monet nuoret naiset kamppailee."

"Eli siis luen sun blogias siks, koska se erottuu edukseen noista sadoista
muista blogeista ja tykkään kun sä tunnut vahvalle ihmiselle, jolla on hyvä
asenne elämään."

"On tietenkin asioita, joista oon sun kanssas eri mieltä ja musta sellanen
oikeestaan lisää mielenkiintoa, koska se herättää ajatuksia, mikä ei oo
ikinä huono asia."

Eli onnea Heea, ja kiitos ihanasta sähköpostista! Siinä oli muitakin ihania pätkiä, mutta mietin, että mieluummin pidän ne meidän välisenä!


Toki mää sain myös monta muuta oikein ihanaa ja ylifantsua sähköpostia, joten ajattelin julkaista myös hauskoja ja mahtavia pätkiä niistä:

Tää oli ihana ja mieltä lämmittävä kirje kokonaisuudessaan, mutta tämä kohta sai mut jopa ylpeäksi omasta blogistani:
"Let's fake it on ainutlaatuinen mielipideblogi, jonka kirjottaja tiedostaa olevansa itsekin "vain ihminen"
ja rakastaa itseään (ja reisiään ;)), ei tuomitse vaan neuvoo muita ja on oikeasti hyvänä esimerkkinä siitä, millaisella asenteella voi itse vaikuttaa onnellisuuteensa!"


Tää meili taasen  iski mun tajuntaan oikein kovaa, ja oli vakavastiotettava uhka tuolle voittajakirjeelle! Näin loistava asenne pitäis olla useemmalla!
"Just tänä aamuna löysin sun blogis ja olin eka et mitä helvettiä tuokin nättinaama tuolla urputtaa ja vittuilee ihmisille ... mutta, sitten tuli ahaa-elämys! Hitto, just noin mäkin ajattelen eli tyydyn takapuoleeni,joka mun siskon mielestä jatkuu jotenkin oudosti mun takana(!), jopa tykkään a-tisseistäni ja maalaan urheasti naamani postilaatikkoa varten, ettei se loota pelästy mun aknearpiani.

...
Siksi jäin sun juttus loppuun asti lukemaan, kun puuttui ne tavanomaiset kukkaset ja kuorrutteet, mutta särmää oli sit kivasti. Kiva et joku ajattelee, se kun tuntuu olevan nykyään suorastaan kiellettyä."


Toki tämäkin riemastutti mua kovasti!
"...tuntuu niinku olis itte kirjottanu noi postaukset :DD tykkään siitä ku sun blogi ei oo massaa."


Mutta siis kiitos kaikille muillekin osallistujille tooooooosi hurjan paljon! Toivottavasti saan taas pian jonkun ilon aiheen laittaa kilpailun pystyyn! ;)

maanantai 14. helmikuuta 2011

merkkiuskovaisuus, merkkiuskollisuus, merkkiorjuus?

Seurasin tossa erään vauvalehden keskustelupalstaa, josta löysin jännän kesskustelun UGG-kengistä. Eräs pienen lapsen aikuinen äiti siellä sitten sanoi, että feikkiuggit on niin nolot, että niiden käyttäjille nauretaan selän takana. Mää järkytyin. Siis aikuinen ihminen jaksaa kytätä lukeeko niiden helvetin möhköjen takana UGG vai jotain muuta!? Jotenki luulin, että merkkiuskollisuus olis jääny yläasteelle. (niin ja joo, aidot ei mene linttaan, kestää paremmin etcetcetc, mutta ny ei oo kyse siitä!)


Siis ei sillä, kyllä mäkin nautin laatutavarasta, ja monet brändit kestää toisia paremmin. Mutta että mää jaksaisin nauraa jonkun pikeelle jos se onkin henkkamaukan hyllystä, eikä Gantia? Iha oikeesti hei. Mulle on aivan sama ostaako joku kymmenen halpaa, yhden kalliin vai jonkun semin siitä väliltä. No myönnän, että 15-vuotiaina kavereiden kanssa päästessämme aiemmin tunnilta hiippailimme naulakoille naureskelemaan, että kellä on feikki-Burberryhuivit Virosta ja kellä aidot. Meillä kun oli aidot, me koettiin sen tuovan meille oikeuden pilkata ihmisiä, jotka eivät ole yhtä vitun tyhmiä kuin me, jotka ostetaan satojen eurojen huivit. Hävettää vieläki.
Ja ei, se huivi ei oo mikään loistohuivi, joka nyt kestää äidiltä tyttärelle ja säilyy suvussa loistavan materiaalin takia.


Sitten mun aivot ilmeisesti kehitty ja havaitsin sellasen jutun, että merkkiuskollisuus on vähän sama ku sosiaalinen tupakointi. Sille keksittiin hyviä syitä, jotka oikeesti oli sen valtavan paineen aiheuttamia. Päässä hakkas "ku muutkin" ja että "mua varmaan kiusattais muuten". Vai ajatteliko joku 14-vuotiaana, että onpas tää Lacosten t-paita ny valtavan hyvä ja käytännöllinen, puhumattakaan loistomateriaalista? Joo emmääkä. Siinä vaiheessa ku laitoin "taskurahat" johonki ylikalliiseen rättiin, joka sitten kahdessa pesussa venyi ja haalistui, tajusin että stoppia hei.

Siis onko meillä aikuisilla tai ainaki melkein aikuisilla ihmisillä niin paljon aikaa/tylsä elämä/jotain ongelmia/you name it, että me vieläkin kytättäis jonkun farkkujen perstaskuja, että jos sieltä vilahtais vihjettä ostopaikasta? Että me oikeesti naurettais niille, jotka ostaa tennarinsa sittarista jonkun merkkikenkähelvetin sijaan? Ei mulla oo ainakaan energiaa sellaseen.


"Köyhän ei kannata ostaa halpaa" sanotaan, ku viitataan kalliin kestävyyteen ja isojen merkkien tuomaan laatuun. Ikävä kyllä mun täytyy paljastaa teille yks juttu; harva kalliimpi on sen parempaa laatua ku  halpa rätti. Kaikissa lukee joku "made in kalakutta" ja  ainoo tapa pitää vaatteet yhtä hienoina ku ostaessa on olla pitämättä niitä päällä.
Esimerkki nro 1: Sain mummoltani lakanat 40-50-luvulta; ne ovat sitten elämäni parhaimmat lakanat. Toista ku jotkut ne ihanuuslakanat, joista on pulitettu useempi kymppi, jotka kuitenki menivät rikki ottaessa niitä pois sängystä. Joko laatu on tosiaan paskaa tai oon uskomattoman voimakas.
Esimerkki nro 2: Toverini on erään tietyn suhteellisen kalliin vaatemerkin suurkuluttaja. Hänellä on kokemusta sekä niistä vanhoista kankaista, että näistä uusista yybertrendihimokalleista räteistä. Hän on mulle ite näyttänyt upouutta paitaa tältä merkiltä parin pesun jälkeen: morjes mikä lattiarätti! Ja ja onhan toki näyttänyt myös näitä kymmenien vuosien takaa tulevia vaatteita tältä merkiltä; ihan ku uusia.
Joten toi laatu ja hinta kulkee kivasti käsikädessä läpäläpä -paska on 50% pelkkää itsepetosta. En kiellä, etteikö joskys fygellä laatua sais, mutta nykyään se on aika harhaanjohtavaa.


Ite oon sellanen, että ostan sitä mikä silvää hivelee, hinnasta viis. No ennen olin. Nykyään, ku se raha tulee vaan työtä tekemällä, tulee pikkusen vertailtua ja hahmotettua tätä vaatekenkälaukkurumbaa. (Terkut vaan ystävälleni, joka on laittanut vuoden sisällä henkkamaukan nettikauppaan sen tonnin verran ;DD!) Ostan vaan mitä tulee käytettyä, eli en juri mitään. Jos oon töissä lykkimässä lumia ja pesemässä sitä sun tätä, niin turhaa mä lyiivytoonin sifonkimekolla paljoo tee. Kaupoilla yritän hillitä sisäisen Sulo Vilenin ja vertailla.
Muston kieltämättä tullu loistava materiaalistalkkeri, vaikka ite sanonki. Tiän heti mistä kankaasta/materiaalista/merkistä lähtee väri, mikä venyy, mikä kutistuu. Suosittelen reenaamaan tätä lajia!


Eli pliis te jotka vielä kyttäätte toisten niskalappuja; lopettakaa. Tai ainakin pitäkää se omana pienenä salaisena harrastuksena. Ja te, jotka ette suostu uskomaan halpojen/keskihintaisen merkkien hyvyyteen; älkää uskoko. Jokanen laittaa hilunsa minne huvittaa, mutta suosittelen kyllä jokasta päivittämään merkkimotiivinsa. Kun seuraavan kerran oot raahaamassa Guessin nahkalaukkua kassalle, kysy itseltäs "miks just tää" ja älä anna pelkän "tää on ihana"-vastauksen riittää. Kato harhaostoksia välttämällä voit säästää rahas johonkin oikeesti ihanaan tai tärkeeseen.



Entä te, tunnetko olevas merkkien orja, vai kaiken halvan hamstraaja? Järkishoppailija, vai oletko mestari itsepetoksessa? Vai oletko joskus maksanut joskus paskasta laadusta huikeita summia?


(ps. Kilpailun voittaja on ratkennut, mutta senpäs tietää vain ja ainoastaan minä, joten siitä huomenna/ylihuomenna lisää! ;) Pidetään jännäriä yllä!)

keskiviikko 9. helmikuuta 2011

Kaupakassien piilottelu ja muita himoshoppaajien toimenpiteitä

Moni meistä on varmaan joskus meinannu vähän elää yli varojen tai ainakin tuntenu häpeää kaupunkikierroksen jälkeen? "Tänään en osta mitään" ajatus lähtiessä muuttuu aika äkkiä, kun ale-koreissa on kaikkee ihanaa ja sisäiset Sulo Vilenit ottaa vallan. Kotiinpäin kulkiessa käsissä on joku satakiloo muovikasseja, ja lompakossa Matin lisäks viiden metrin verran kuitteja. Päässä jyskyttää "ei näin!".

Kotona sitten yrität salakavalasti kuljettaa kassit omaan huoneeseen äidin huomaamatta, tai kuten meillä, vaatehuoneeseen poikaystävän huomaamatta. "Mitäs ostit?" "Eeeen mitään, parit sukat ja huulirasvaa".
Naamasta silti näkee, että seläntakana piilossa olevat pussukat sisältää parit bailumekot, uudet farkut, pari kivaa "pakko saada"-paitaa ja meikkipussin uusittu sisältö. Unohtamatta niitä ihania kenkiä jotka tuijotti sua suoraan silmiin näyteikkunasta.

Muistan ku asuin vielä porukoilla, ja äiti kysy "hei onko sulla uus takki?" ja vastasin "öö. ei. tää on........... kaverin." Äitin naureskellessa tietäväisesti tiesin kusseeni tilanteen totaalisesti. Hauskinta oli, että tää kyseinen takki oli mulla käytössä vuodenpäivät ja äitin mielestä oli helvetin hauskaa aina välillä kysellä "hei, eiks sun KAVERI haluis jo ton takin takas" sellasella veemäisellä äänellä. No ei halua saatana.

Poikaystävä ei myöskään tajua, miks naisella pitää olla niin paljon vaatteita. Ja miks niitä pitää ostaa lisää. No voi jestas, alastikko mun pitäis olla? Vai pitäiskö mulla olla kaks vaatekertaa, kun toinen on pesussa ni toinen päälle? Ja pyhämekko odottais juhlatilanteita henkarissa. Se ei oikein käsitä, että monen naisen HARRASTUS on shoppailu ja pukeutuminen, siinä missä jollain vaikka lätkä tai golffi. Kyllä hei niihinki menee rahaa!

Mullon monta hauskaa mantraa, joita hoen jos jään kiinni shoppailusta:
"Vanha tällanen meni rikki, oli pakko ostaa uus."
"Tää on tosi hyvää kangasta, tää kestä vuosia!"
"Tän voi yhdistää helposti hameisiin, housuihin, etc..."
"Haluisitsä, et pukeutuisin vaikka johonki vitun verkkareihin?!"
"Nää oli tosi halvat."
"Viimenen kappale ja mun kokoo, pakkohan oli ostaa!"
"Mun jalka ei enää kasva, ni voin ostaa ihan hyvin tosi monet kengät."
"No mullahan oli tilipäivä!"

Oon myös oppinu loistavan keinon kiertää sen totuuden, että paljonkos meni rahaa! Jos ostamissani tuotteissa on jotain alennuksia, niin lasken yhteen sen, että paljonkos säästin ja ilmotan sen iloisesti: "mut hei, mää säästin 25 euroo!" (ja lisään pääni sisällä "joka on minimaalinen osa ostoksistani"). Sillai oon tähän asti saanut rauhoitettua ton miehen. En kyllä tiä mitä keksin jatkossa, jos se huomaa tän mun salakavalan kiertoilmaukseni.

Toisaalta mullon ny kyllä edessä aika köyhät ajat, koska mää lopetin kakkostyöni ja se tarkoittaa kivasti sitä, että enää ei voi kuluttaa öitä Nelly.fi:ssä. Ei enää kaikkia kivoja heräteostoksia ja itsepetosta Gina Tricotin hyllyjen välissä tyyliin "TÄMÄN mä tarvitsen!!!". Nyt täytyy vaan alkaa katteleen tota vaatehuoneen sisältöö ihan uusin fiiliksin ja avartaa jotenkin mun katsetta. Ei perkele, mää en kestä.

maanantai 7. helmikuuta 2011

Vaatekriisi, tuo naisten suurin tuska

Siis jos et oo kokenu vaatekriisiä, joko a) et ole tyttö tai b) olet helkkarin hyvähermoinen tyttö. Vaatekriisinhän tunnistaa mm. pienestä ärtymyksestä, joka ajan kuluessa suurenee valtaviin mittasuhteisiin ja itkunsekaiseen raivoamiseen.

Eli siis baari-ilta/kesälomareissu/anopin synttärit/basic day/mikä vaan tulossa, ja mieleesi ponnahtaa kysymys: "mitä mä laittaisin päälle?". Päättäväisin askelin tallustat vaatekomerolle, josta aiot sitte löytää sen unelmien asun kyseiseen tapahtumaan. Jossain vaiheessa huomaat, että ei perhana, mikään ei ole hyvä! Jos malli on ok, väri kusee, jos väri on ok, tyyli ei sovi kyseiseen tapahtumaan. Loistavaan paitaan ei löydy housuja. tai tunika on liian lyhyt leggareiden pariksi. Tai sitten mikään rätti ei yksinkertaisesti säväytä. Vitutusmittarin viisari hipoo huippulukemia ja henkkamaukan paitareppanat lentelee.
Mikä hitto siinä on, että se vaatekriisi puskee aina, ku sitä vähiten kaipaa?

Ei oo mitään merkitystä onko niitä vaatteita siellä kaapinhyllyillä paljon vai vähän, kriisi on silti melkein joka tytön arjessa mukana. Kun on vähän vaatteita, ei keksi mitä pukis ja kun taas on paljon vaatteita, ei osaa päättää mitä niistä niskaansa vetäis. Rankkaa!

Siis musta tuntuu, et mää kuulun siihen vaatekriisiherkimpään porukkaan. Meinaan ei oo ees kauaa, ku revin kaikki vaatteet hyllyiltä alas yli metrin vuoreksi lattialle, jonka päälle heittäydyin mahalleni itkemään alusvaatteissani. Ulvoin lauseita "vihaan näitä vaatteita", "mää en lähe mihinkään!", sekä "miks täällä ei oo mitään päällepantavaa!?" poikaystäväni katsellessa vieressä tätä enemmän tai vähemmän surkuhupaisaa show'ta. Ja oli paikalla toki poikaystäväni paras kaverikin. Pojilla oli oikein hauskaa salaa videoidessaan mua, ku piehtaroin meikit poskilla vaatekasassa.

JA se hermojaraastava tunne, ku huomaa jonkun vaatekappaleen "kadonneen" sinne vaatehuoneeseen, on aivan uskomaton! Tänäänki olin aivan varma, että meillä kummittelee, kun uudet farkut katosivat kovin mystisesti vaatekasan (juu, en oo vieläkään asetellut niitä takaisin hyllyille vaatekriisi(e)ni jäljiltä) alle. "Saatana kummitteleeko täällä??" huusin ja heittelin vaatteita neliön kokoisessa kopissani. Ilmoitin myös kirkkaalla äänelläni kulkevani alasti, jos niitä kyseisiä housuja ei löydy (onnee vaan sille asunnonvälittäjälle, joka piti sillä hetkellä seinänaapurin kämpässä asuntoesittelyä!). Luojan kiitos ne löyty ennenku piti lähtee ihmisten ilmoille.

Pahinta on, ku siihen kriisiin saa vedettyä muutkin mukaan, kuten tossa yläpuolella vähän annoinki jo osviittaa. Mää joka viikonloppu uhkailen, kiristän, kuristan, maanittelen, anelen ja itken, että poikaystävä auttais kriisissä. Yleisin keskustelun runko on tämä:

"Mitä mää laittasin päälle?"
"No vaikka jotkut farkut."
"SIIS MITÄ HELVETTIÄ, JAA FARKUT JUHLIIN?? Herää ny ja yritä edes auttaa!!"
"No en tiä sitte."
"Siis sano ees JOTAIN mitä voisin laittaa päälle!"
"En mää uskalla ku sää alat rageen, jos jotain ehdottaa!"

Keskustelun päätyttyä yritän lukkiutua vaatehuoneeseen, mutta sehän on mahdotonta, koska ovi ei mene kiinni. Perkele. No onneks poikaystävä tietää tän vaatekriisin olevan ohimenevä purkaus, eikä mikään pitkäaikainen mieliala... (MUTTA VOIS SE SILTI AUTTAA JOSKUS!)

Vaatekriisi on sellanen juttu, että siitä en vaan voi keksiä mitään hyvää. Se saa ihmisen hermoromahduksen partaalle ja kaiken lisäks vielä tuntemaan itsensä mielikuvituksettomaks idiootiks ("tän verran vaatteita, enkä pysty yhtä asukokonaisuutta luomaan!!!"). Se kuluttaa aikaa (enkkani taitaa olla jotain kolmen tunnin pintaan?), niitä hermoja ja rahaa ("no jos tähän ei oo sopivia housuja, mun täytyy ostaa sellaiset!"). Mää epäilen myös monien parisuhteiden, ystävyyksien ja perhesiteiden rikkoutuneen vaatekriisien takia. Oon siitä satavarma.

Vaatekriisiä voi lieventää pitämällä vaatekaappia sellasessa kondiksessa, että kaikki on siinä nähtävillä, niin se veemäinen penkominen jää pois. Lievitystä tarjoaa myös avulias ja kekseliäs kumppani (ei löydy täältä) tai stailistinvikaa kärsivä ystävä. Jotkut pystyy suunnitteleen tulevien päivien asut valmiiks, mää en. Eihän se mikä miellyttää silmää tänään, miellytä välttämättä huomenna?! Eli tästä voidaan päätellä, että tää kriisi on tullu jäädäkseen, ja se on synnytyksen lisäks varmaan ainoo tällanen naisten oma tuskallinen juttu, joihin miehet pääsee mukaan vaan sivustaseuraajien roolissa. Eikä kateeks käy niitäkää reppanoita.

Nyt itseasiassa te kamut saisitte vähän kertoo teidän kriiseistä; esim. onko VK:n aikana tullu rikottua esineitä, mukiloitua poikaystävä tai heitettyä vaatteet takkaan? Vai oletko keksinyt, kuinka senkin paskan voi selättää? Sana on vapaa, että antaa tulla!

perjantai 4. helmikuuta 2011

Onnea Let's Fake It 1 kk !

Jeejee, kuukausi täynnä ja jos jonkinnäköstä oon ehtiny jo kirjotteleen! Ei muutaku jatketaan samalla linjalla!

PS. muistakaa kilpailu!

torstai 3. helmikuuta 2011

toivepostaus: laihuus

Siis heti kerron, että mulla ei oo mitään kokemusta laihuudesta, mun painoindeksi on alimmillaan ollu jotain 19 puoli ja seki oli hetken huumaa vaan. Mutta mää kerronki mun mietteitä näistä nykyisistä painoihanteista ja laihuuskäsityksistä.


Oon sellanen "maanantaina alkaa laihis" -tyyppi, ja sen maanantain jaksanki syödä jotain vihanneskeittoo. Sitte tulee tiistai ja tekee mieli karkkia, ja Jenni iskee homman läskisks. Ja siis nimenomaan läskiks! Oon miettiny, että oonko ihan huikeen selkärangaton, ku en pysty viittä kiloo tiputtaan, vai mikä mulla on. Että olisin niin nätti ja ihana ja onnellinen ja vautsivau vittu mitä vaan sitte, ku vaaka näyttäis sen viis kiloo vähemmän ku ennen. Vai olisinko? Ainaki mää oon oppinu (media opettajanani), että sitte olisin onnellinen ja haluttu. Mut mitä jos oon nyt jo?


Muistan ku olin Jullin kanssa uimahallissa joku vuos sitte. Me ollaan kumpiki aika ronskeja kavereita, ei mitenkään siroimmasta päästä. Jullin kanssa siinä sitten puhuttiin, että miten mukavaa on, ku reidet löllyy joka potkulla ja pieni kaljamaha on vaan jees. Ja Julli sano sillon uskomattoman viisauden, joka sanotaan ihan liian harvoin: "Kyä naisella ny pitää vähä reittä ja persettä olla!". No niinpä. Mää en ainakaan henkisesti kestäis, jos mun reidet vietäis multa.


Ja se on sitten ihan paskanlotinaa, että miehille kelpaa vaan sellanen sirompi kaveri, tai että pojat ei tykkää ylimääräsestä. Mun ystäväpiiriin kuuluu arviolta viis+ jamppaa, joista kukaan ei oo koskaan sanonu mun mahasta/perseestä/jenkkakahvoista mitään negatiivista. Tai kenenkään muidenkaan. Muistan ku yks poika joskus sano mulle "Tykkään kyllä enemmän normaalivartaloisista tytöistä ku laihoista. Mä pelkään, et ne laihat menee rikki". Mun mielestä se oli jotenkin huikeen somaa. Eli turhaa te naiset aherratte kuntosalilla miesten takia. Ei ne edes tajua.


Tällä postauksella nyt en morkkaa niitä laihoja, jotka mielellään ottais pari lisäkiloo, mutta paino ei vaan tuppaa nouseen. Enkä niitä, jotka on ihan omasta tahdostaan valinnu hoikan varren. Ei, mää puhun aivopestyjen tyttöparkojen puolesta, jotka luulee kalorien laskemisen olevan ainoo oikee tie onnelliseen elämään!


En voi sanoo, että voi veljet ku rakastan mun kroppaa, mutta sanotaanko, että mää ja mun kroppa hyväksytään toisemme. Jos mun luonnekkaa ei oo täydellinen, miks mun kropan pitäis olla? Ja vaikka mulle on tullu ny viitisen kiloo aika lyhyessä ajassa, mää en ressaa niinku ennen olisin ressannu. Olisin itkeny ja syöny omenoita kaks viikkoo. Nyt vaan totesin, että jassoo, vaaka on noin ja mää oo näin. Mitä sitä suotta ressaamaan, kunhan on terve ja jalat kantaa!


Mua harmittaa hulluna, että harvat tytöt edes tajuaa/muistaa, että mainosten misukat on raa'alla kädellä photoshopattu (esinm. tässä on loistoesimerkki). Että niitä on aika turha leikellä lehdistä ja tehdä niistä jotain inspiraatiojulisteita peilin viereen. Todennäkösyys, että sellasen kropan sais ilman a) kirurgin veistä, b)photoshoppia, tai c) sairaalloista kuntokuuria, on aika pikkuruinen. Sen ku sisäistää, niin elämä helpottaa.


Ja miks muutenkaan pitäis olla runko ku supermallilla? Alipaino on niiden käyntikortti, mutta eipä se oikein tavalliselle tallaajalle sovi. Mun mielestä laihat ihmiset on kaikkee muutaku hehkuvia ja säteileviä, tyytyväisyydestä puhumattakaa. Monet megalaihduttajat on nälkiintyneitä ja värittömiä, suorastaan surkeita ilmestyksiä.


Taas mää alan meneen ylitte tän mun saarnaamisen kanssa, joten rauhotun ja meen syömään! Ruoka on hyvää ja elämä on hauskaa, morsi!

80 lukijaa täynnä, joten...

... ei muutaku kisa pystyyn! Jäädytän nyt kysymys&vastauspostaus-idean, koska tää tuli vastaan ihan huikeesti nopeemmin ku uskoinkaa! Eli kilpailu toimii näin: Kerro syy, miksi luet tätä blogia TAI vaihtoehtoisesti anna palautetta. Mielestäni paras/hauskin/loistavin/mikävaan palkitaan. Palkinto on tällä hetkellä vielä hämärän peitossa, mutta kyllä se tästä vielä selkenee! Koru/kosmetiikkalinjalla kuiteski oon.

Eli kerro syy miksi luet Let's Fake It -blogia, tai anna kunnon palaute. Lähetä se osoitteeseen tseni@luukku.com yhteystietojen kera.

Aikaa on viikko, eli ensi viikon torstaihin, kello 12:00 asti.

Ei muutaku postia tuleen ;)

PS. 4.2. onkin Let's Fake It:n 1kk-päivä, eli onnee blogini!

tiistai 1. helmikuuta 2011

teinielämää sydän sydän

Ai että siis nyt mää pääsen mun suosikkiaiheisiin, eli teineyteen (teiniyteen?), pissismiin ja yleiseen yläasteiluun!

En meinaan tiä mitään niin raskasta, ku hurjiksi haukuiksi tarkotetut "vittu se on teini!!!"-lausahdukset. Jestas sentää, me kaikki ollaan oltu/ollaan edelleen teini-ikäisiä ja suurin osa saa kuulla myöskin olevansa teini (oh my God, siis 15-vuotiasko teini, ohhoh mikä hurja uutinen!) elämänsä aikana. Että aika laimeita on noi pissis-syytökset loppupeleissä.

Ja sitten teinistereotypiat... yleensä teinillä tai pissiksellä tarkoitetaan tyttöä, jonka tunnistaa kovasta äänestä, huomionhakuisuudesta ja vittu-sanan kylvämisestä. Ei unohdeta vahvalla kädellä meikattua naamaa, poikasekoiluja ja tissipaitoja. No tästä voidaanki päätellä, että sitte mää oon ollut teini varmaan puolielämääni ja näillä näkymin tuun olemaanki. Ja samaa voisin sanoo aika monista alle 25-vuotiaista nuorista naisista, jotka tunnen...

Kerran painiessa tuskallisesti mun aikuistumiskriisieni kanssa valitin ystävälleni, että suoraan sanottuna vituttaa, kun täyttää 20, eikä saa enää olla teini. En muka vois tehdä kaikkee lapsellista, mitä oon tehny jo vuosia, ja laittaa sitä vaan nuoren iän piikkiin. Ystäväni katsoa mua hivenen säälien ja sanoi sanat, joita en koskaan voi unohtaa: "Jenni, nyt sun täytyy myöntää, että kyse ei ollu teinivuosista, vaan se on se sun luonne."
Joku ois voinu loukkaantua, mutta mää riemastuin! Jes, tällanen mää oon ja saan jatkaa tätä naurettavaa 15-vuotiaalle paremmin sopivaa elämääni rauhassa, ja tuudittautua illalla siihen ajatukseen, että on meitä yli-ikäisiä teinejä varmasti muuaallakin! Vai onko?

Mua ärsyttää, että kun on sitä ikää se kakskytä, niin pitäis jotenki viisastua ja kasvaa henkisesti! Kyllä mää osaan laskuni maksaa, käyttäytyä tarvittaessa asiallisesti ja käydä töissä, vaikka suurin osa musta mieluummin tanssiski peilin edessä ja kuuntelis Britneyn vanhoja albumeita. Vaikka mää käyttäytyisin ku rääväsuinen kakara, joisin siideriä ja lukisin Demiä, ei se tarkota että oisin jälkeenjääny tai uskomaton pissis. Se on se mun luonne!

Eräissäkin juhlissa sellanen mua pari vuotta nuorempi poju tuli mulle ihan yhtäkkiä kertomaan, että kuinka "teini" hänen mielestään olen (aika jännä, en ollu kyseistä tyyppiä nähnyt ku joku kerran kaks elämässäni!). Ilmoitin poikaparalle, että en ihmettele moista, koska mulla on ikää se 19 vuotta, joka vielä teini-ikän piiriin lasketaan. No, tämä ei riittänyt kyseiselle jannulle, vaan sitten hän kertoi, että vaikutan kolme vuotta ikäistäni nuoremmalta (se on todennäköisesti totta, mutta en tiedä miten hän sen voi tietää, koska tämä oli ensimmäinen kerta, kun keskustelin tän jampan kanssa). Huomautin hänelle, että ei hänkään kauhealta järjenjättiläiseltä vaikuta, kun kaljapäissään päättää kavereidensa avustuksella tulla jakelemaan luonneanalyysejä vieraista ihmisistä. Sönkättyään aikansa, se sano, että nyt MÄÄ saan kertoo mitä mieltä olen hänestä (:D!) ja ikävä kyllä jouduin sanomaan, että enpä mitään mieltä, koska en todellakaan häntä tunne. Poikaressu kauhistui suunnattomasti ja kysyi vapisevalla äänellä: "siis oonks mä joku nobody?". Sillä hetkellä karistin kaikki epäilykset omasta jälkeenjäämisestäni ja sain itsekunnioitukseni takaisin.

Joten kaikki te teineiksi haukutut tytöt ja pissis-leiman saaneet nuoret naiset; pitäkää pää pystyssä! Jos jotain rassaa se, miten sä pukeudut, meikkaat, puhut, käyttäydyt, niin vittu antaa rassata! Siis jos se on sitä sua ittees oikeesti. Jos taas se on esittämistä, muille vittuilua ja "huora"-sanan nyrkkiin yskimistä koulunkäytävillä, ni sitte voitte mennä itteenne ja miettiä, että mikä siinä omassa itsetunnossa on rempallaa.

Image and video hosting by TinyPic

ihanaa teinirikasta pissispäivää kaikille toivottaa Jenni ja menee meikkaamaan silmänsä valkoisella meikkikynällä <3