HUOM! Blogin tarkoitus ei ole loukata ketään tai aiheuttaa minkäänlaista mielipahaa. Tekstit ovat pääsääntöisesti aivotonta läpäheittoa tai humoristista lätinää. Toisinaan kynään tartutaan vakavammallakin mielellä. Mikäli huumorini tai tyylini ei uppoa, blogissa esiintyvät kannanotot aiheuttavat harmia tai tekstit kuulostavat yli-ikäisen pissiksen rageemiselta, suosittelen vaihtamaan sivustoa.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

kun kaikki tuijottaa

Intouduin kirjottaan tunteesta, jonka jokanen tietää; se, ku kaikki tuijottaa. Tai ainaki tuntuu siltä.

Yläasteella mulla oli lievä silmätulehdus, jonka vuoksi silmä oli hiukan turvoksissa ja en sitte saanu laittaa ripsaria, eyelineristä puhumattakaan. Itkin koko illan himassa "äiti en voi mennä kouluun tän näkösenä, mää en pysty!!!", pelkäsin sikana, että kaikki ny sitte tuijottais mun meikitöntä, turvonnutta punertavaa silmää. Äiti piti pintansa ja menin kouluun. Kukaan ei tuijottanu.

Nykyään oon asian suhteen paljon rennompi, mua ei suuremmin haittaa, jos joku tuijottaa poskessa olevaa haavaa tai hiusväriä, joka ei hankaamisesta huolimatta oo lähtenu otsasta. Kaikkee sitä sattuu, jokaselle. Silti, ku viikonlopun touihissa sain mustan silmän, tikit kulmakarvan yläpuolelle ja poskeenki tuli vähän violettiä, mua jännitti mennä kauppaan. "Mitähän ne luulee mulle tapahtuneen? Että mun mies ois hakannu mut? Tai että olisin ollu jossain katutappelussa?" kelasin paniikissa ja ja ettin aurinkolaseja. Ja joo, kyllä sain kummaksuvia vilkasuja ja joku tuijotti suoraan ihan kysymysmerkkinä, mutta jotenki pysyin tyynenä. Totta kai ne ny tuijottaa, ämmän naama on ihan murjottu! Sitä paitsi, enhän mää voi ketään kieltääkään kattomasta! Itekki tuijottaisin.

Moni nuori pelkää, että joku tuijottaa esim. kasvoissa olevaa luomea, huonoo ihoo tai vaikka sitä mustaa silmää, eikä suotta, onhan se ahdistavaa. Ja vaikka kuinka olis huomionhakunen ja nauttis katseista, tuskin kukaan tykkää, jos joku tuijottaa pelkästään siks, että näytät oudolta. Vaikka kukaan ei oikeesti edes vilkasis, se tuntuu siltä ja se on yhtä paha, ku että porukka tuijottais ihan olan takaa. Kunnon vainoharhasuus iskee päälle ja tuskanhiki valuu.

Sillon täytyy muistaa, että vaikka joku tuijottaiski vaikkapa kasvoissa olevaa arpea tai hammasrautoja, ei ne sitä kotona enää mieti. Hetkellinen "mitäs tolle on sattunu"/"mikä tolla on"/"miks toi näyttää tolta"-ajatus unohtuu kadun vilinässä heti, kun vastaan tulee jotain muuta pällisteltävää. Kyllähän sitä itekki on luonu joskus kysyviä katseita jonkun pienen koon tai amputoidun käden takia. Silmiään ja ilmeitään ku ei voi hallita 100%! Pitää muistaa, että nyt mä poikkeen valtavirrasta tän takia, eikä mulla oo mitään syytä piilotella sitä. Tilanne on tää ja tän kanssa ny täytyy elää. Kun sen sisäistää, astuminen ihmisten ilmoille on heti paljon helpompaa. Huumoria peliin, vaikka tuntuu että ei yhtään naurattais ja roppakaupalla maalaisjärkee! Niillä pääsee eroon pakokauhusta. Ja jos ny ei ihan eroon, ni ainaki ne lieventää ahdistusta.

Yritetään ottaa ilo irti siitä tilanteesta, sillai että onpa ny noillaki jotain katottavaa! Me kaikki tullaan jossain vaiheessa elämää oleen jonkinnäkösenä friikkisirkuksen jäsenenä ja kulmienkohottamisen kohteena, eli me kaikki kyllä tiedetään miltä se tuntuu.

Hyvää yätä, toivottaa arpinaama.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ei muutaku kommenttia tiskii!