HUOM! Blogin tarkoitus ei ole loukata ketään tai aiheuttaa minkäänlaista mielipahaa. Tekstit ovat pääsääntöisesti aivotonta läpäheittoa tai humoristista lätinää. Toisinaan kynään tartutaan vakavammallakin mielellä. Mikäli huumorini tai tyylini ei uppoa, blogissa esiintyvät kannanotot aiheuttavat harmia tai tekstit kuulostavat yli-ikäisen pissiksen rageemiselta, suosittelen vaihtamaan sivustoa.

maanantai 25. helmikuuta 2013

Alalleen sopimattomat

Lähes päivittäin tapaa ihmisiä, jotka ovat aivan täydellisen väärällä alalla. Miksi, oi miksi...

Mä joskus mietin, että eikö perhe, tuttavapiiri tai edes koulun henkilökunta puutu asiaan, kun joku täydellisen sopimaton ihminen yrittää väkisin tunkea ns. väärään ammattiin? En mä ainakaan pystyisi katsomaan vierestä, jos naama norsunvitulla mököttävä ihmisvihaaja-kaveri pyrkisi asiakaspalveluhommiin tai vähääkään lukupäätä omistava toverini yrittäisi puskea väkisin yliopistoon lukemaan sitäsuntätä oikein pidemmän kaavan mukaan.

Kaupankassoilla istuu täydellisiä vittunaamoja, lääkärintakkia yllään pitää täysin sosiaalisesti rajoittuneita pölkkypäitä, bussikuskeina toimii ihmisiä vihaavia kaahareita ja hoitoalalle hakeutuu niin pissaa ja kakkaa pelkääviä, kuin itseään hoidattamaan tulleita reppanoita. Televisiossa seikkailee epäluontevia amatöörinäyttelijöitä, Idolsiin tunkee laulutaidottomia tampioita ja moppia käsissään pitelee siivousalaa ylenkatsovat pissikset. Minkä vitun takia täytyy hakeutua alalle tai työpaikkaan, joka ei vähääkään kiinnosta, kouluttautuminen ajaa suoraan työttömyyteen tai johon ne omat kyvyt ei riitä? Jos ei osaa, pysty, kykene tai edes ei kiinnosta yrittää, niin kannattaa suosiolla ottaa järki käteen ja realisoida tilanne.

Mä en myöskään ymmärrä, miksi pitää hakeutua muodikkaihin koulutuksiin välittämättä siitä, että onko siitä minkäänlaista hyötyä ja mikä tilanne on työmarkkinoilla. Siis vähäksi siistii opiskella esimerkiksi jotain hyvin suosittua media-assistentti-läpäläpää, vaikka työllistyminen on vaivalloista, eikä ala oikeastaan muutenkaan nappaa. Mut se on muotii! Ja näitä aloja ja ammattejahan riittää, jotka kuulostaa niiiiiiin siistiltä, mutta ajaa lähes varmasti työttömyyteen ja uudelleenkouluttautumiseen.

Eikö ihmiset tunne omia kykyjään ja rajojaan? Vai ollaanko niin laiskoja, että kaikki työ mielletään epämiellyttäväksi pakkopullaksi, mutta jonnekin nyt kuitenkin pakko on mennä näyttämään ruttuturpaansa? Että eipä mua varsinaisesti kiinnosta mikään, mutta pakko kai se on jotain paskaa tehdä. Että tää kuulostaa suht siedettävältä, menenpä sinne ja vien paikan joltain, jota voisi oikeasti kiinnostaa ja joka voisi oikeasti tästä hyötyäkin.

Miten on yksinkertaisesti mahdollista olla ammatissa/koulussa, johon ei vaan millään vitun järjellä sovi?

torstai 21. helmikuuta 2013

superäidit

Mä niin toivon, että jos ja kun joskus kakaroita hankin, musta ei tule mitään The Äitiä, joka nillittää teineille suunnatuilla keskustelupalstoilla, Fasebook-ryhmissä, perhesivustoilla ja mammakerhoissa ja joka on varma, että juuri hänelle on suotu lastenkasvatuksen ja äitiyden kultainen kauha, jolla pääsee ruokkimaan niitä "huonoja" äitejä ja jakamaan tietämystään.

Jotenkin vaan mun maailmaan ei mahdu, että joku pariviikkoisen käärön äiti voi olla sataprosenttisen varma, että hänpäs on tässä kasvattamassa seuraavaa superihmistä. Että teidän pulauttelijoista ja kakkapöksyistä tulee niitä mummonpotkijoita ja taskuvarkaita, tästä vielä nimettömästä pallerostani taasen tulee jotain uskomattoman upeaa, kun vähän lietson vihaa vauvanvaatenettikirppiksillä ja haukun kaikki pystyyn muksukeskustelupalstalla nimimerkkini (ÄitiKKä-85, MaMMeLi72, TaasSynnäriltäTulossa-69...) takaa.

Sä oot paska ku sä imetät, sä oot paska ku sä et imetä. Sä olet paska ku sä veit lapses hoitoon, sä oot paska ku jäit lapses kanssa kotiin. Nirinnarin ja vittu uliuli. Niin montakos lasta sulla itselläs on, ai ei yhtään, olipas vaikea arvata. No, sitten kun sinullakin on lapsia....  Läpäläpälää. Siis minä ainakin ilmoitin lapseni näin viisi vuotta ajoissa viulu-uima-kouluun, koska minä ainakin haluan lapsestani sekä musikaalisen että urheilullisen, muiden puolestahan en voi puhua. Meillä ainakin Anelma-Sakariinalle on kasvanut jo kaikki maitohampaat, että en sitten tiedä mikä muissa perheissä on vikana, meillä ainakin niin paljon noita hampaita huolletaan. Ja jankutijankuti! JOO KYLLÄ, OLET SUPERIHMINEN JA TIEDÄT KAIKESTA KAIKEN!

Suuri osa naisista pystyy olemaan biologiselta kantilta äitejä. Todella moni pystyy pullauttamaan sisuksistaan lapsen ja alkaa pätemään muille ja kertomaan, mikä missäkin kehitysvaiheessa on hyväksyttävää ja selittelemään, miksi omassa katraassa onkin jotain poikkeavaa. Moni on kykenevä arvostelemaan muiden lapsia, muita äitejä, kasvatusta ja perhe-elämää. Mutta kovinkaan moni ei kykene olemaan äiti ja inhimillinen, empatiakyvyn omaava ihminen samaan aikaan.



tiistai 19. helmikuuta 2013

Ihmissuhdeongelmien puintia osa 2

"En tule toimeen poikaystäväni perheen kanssa. Tai oikeastaan hänen äitinsä. Olen yrittänyt olla mukava ja kelvollinen miniäkokelas, mutta hänen äitinsä ei arvosta uravalintojani (hänen mielestään minun pitäisi hankkia oikea ammatti, eikä mitään taidehömppää), eikä muutenkaan mitään, mitä teen. Lisäksi hän kokee tarpeelliseksi neuvoa minua taloudenpidossa jatkuvasti ja motkottaa kaikesta, mitä hänen mielestään teen väärin. Vaikka anoppi asuukin monen sadan kilometrin päässä, silti ärsyttää aina, kun pitää mennä häntä tapaamaan. Dear Jenni, kerro miten teen elämästäni siedettävempää kun elämään kuuluu natsianoppi."
- Tuossa tapauksessa voit olla onnellinen ainakin siitä, että kuvailemasi v-pääanoppi asuu kaukana, eikä esim. samalla paikkakunnalla. Olet yrittänyt olla mukava ja loisto vaimoehdokas hänen pojalleen ja se ei ilmeisesti sitten riitä. Lopeta mukavuus ja tuttavallisesti ja ole viileän asiallinen. Ja ala päteä ja neuvoa häntä. Iske aina takaisin piikki, kun anoppisi alkaa motkottamaan ja vittuilemaan. Näin tuskin koskaan pääset hänen kanssaan sen parempiin väleihin, mutta se voi ainakin hillitä päänaukomistaan (meinaan jos aina ennen oot ottanut hänen paskanlotinansa vastaan hymyillen, se tekee motkottamisesta hänelle entistäkin helpompaa). Voithan toki myös kysyä miksi hän käyttäytyy sua kohtaan niin kuin käyttäytyy, mutta vitut kukaan koskaan oikeita syitä myönnä. Sä olet yrittänyt olla mukava, se ei kelpaa hänelle, joten anna olla. Kusipäät ei tarvitse miellyttävää käytöstä osakseen.


"Poikaystävän entinen stalkkaa ikkunoista milloin olemme kotona, ja pimputtaa ovikelloa jatkuvasti. Hän soittelee poikaystävälleni joka päivä. Kuinka saisin karistettua eksän pois kuvioista?"
- Siis onko kyseessä häiriintynyt 12-vuotias vai mitähän vittua?! Pimputtaa ovikelloa? Siis mä varmaan avaisin pimputuksen kuullessani oven salamana ja tekisin erittäin selväksi, että on hyvinkin sairasta ja epätoivoista kytätä exäänsä ja hänen tyttöystäväänsä ikkunasta ja seisoskella oven takana. Myös muistutus siitä, että tuo on rikollista toimintaa, tekisi kyseiselle ämmälle ihan hyvää. En nyt ensimmäisenä soittaisi poliiseja paikalle, mutta exälle kannattaa muistuttaa, että sekin mahdollisuus on olemassa, ja että ei se kotirauhanrikkoja ole kovinkaan kunnioitettava nimike, vaan lähinnä idioottien stalkkereiden juttu. Kai poikaystäväsi on tehnyt hänelle selväksi, että exänkaltaisen sekopään kanssa hän ei halua olla missään tekemisissä?


"Miten saisin kaverini tajuamaan että hän ei olekkaan maailman kaunein ja hyvä kroppaisin naisen alku, jota kaikki miehet haluavat. Hän ei myöskään ymmärrä sitä, että hän ei voi saada kaikkea mitä haluaa persettään liikauttamatta. Kiitos jos autat^^"
- Tietenkin jonkinasteinen ilkeily voisi asiaa auttaa, mutta en suosittele kenenkään itsetuntoa rikkomaan. Sopivan paikan tullen voisi mainita hänelle, kuinka vitun raskasta on hengailla ihmisten kanssa, jotka ilmeisesti pohjimmiltaan heikon itsetunnon takia pönkittävät egoaan ja antavat ymmärtää olevansa oikeita herkkupaloja, vaikka todellisuudessa eivät sitä ehkä olekaan. Joko hän tajuaa kuitin, tai sitten ei. Tai sitten itsekehuhetken tullen voit sanoa vaikkapa että "hei rajoita vähän, joku vois saada susta tosi itsekeskeisen vittupään kuvan jos kuulis noi sun juttus...". Kyllä mä ainakin tukkisin turpani siinä vaiheessa. Toisaalta taas on ihan hienoa, mikäli kaverisi itsetunto on oikeasti kohdillaan ja hän oikeasti arvostaa itseään ja näkee itsensä kauniina - se on sen verran harvinaista nykypäivänä, että en siihen haluaisi puuttua.


"Miten saan mieheni (24v) kasvamaan aikuiseksi??????????? tai no teini-iän saavuttaminenkin olis ihan plussaa."
-En halua olla negatiivinen, mutta vastaus: et mitenkään. Oma isäni (vähän vajaa 50 vee) on edelleen ihan samanlainen jantteri, kuin teininä ja sama pätee lähes kaikkiin tuntemiini miehiin. Ne jotka käyttäytyvät aikuismaisesti, ovat lapsesta asti muutenkin olleet pikkuvanhoja. Ei vittu, tästä voisin päätellä, että en muuten tunne yhtäkään aikuistunutta ja aikuiseksi kasvanutta miestä... Oma mies tuntuu hetkittäin aikuiselta, mutta sekin hetki on yleensä kovin lyhyt (hetkellinen aikuismaisuus katoaa, kun puheeksi tulee moottoripyörät tai autot tai pleikkaripelit). Oletko kokeillut koskaan heittäytyä samalle tasolle miehesi kanssa? Vedä viisivuotiaan raivarit, touhota peleistä ja leikeistä, kiukuttele, kieltäydy syömästä ruokaa ja sotke itsesi porkkanaraasteella. Se vois toimia.

"Kaverit panee kaikkea mikä liikkuu, mukaan lukien mun (entistä koska panee kavereitani) jätkää. Miten saisin ne tajuamaan että ei oo kivaa tollanen lorttoilu?"
- Panemista on sillai vähän paha rajoittaa, kun se sattuu olemaan kahden kauppa. Toki tollanen touhu on aika ala-arvoista; loppupeleissä harva nuori seksiseikkailija panee siksi, että tekee mieli. Yleensä se on jotain henkisten arpien paikkailua, itsetunnon kohotusta, läheisyydenkaipuuta, näyttämisenhalua tai ihan jotain muuta, kuin tervettä halua toteuttaa seksuaalisuuttaan. Oletko maininnut kavereillesi, että tuollaisella paneskelulla voi vielä käydä kurjasti ja ihmissuhteet kärsiä? Mun mielestä ihan hyvin voit sanoa, että et pidä siitä, että hänen seksielämänsä pilaa myös sun ihmissuhteet. Mutta periaatteessahan sä et mitään voi tehdä, kaikki pankoon ketä huvittaa.







lauantai 16. helmikuuta 2013

Ensimmäiset ihmissuhdeongelmapostauksen vastaukset


"Olen välillä hyvin kyllästynyt poikaystävääni. Mitä voin tehdä, kun en kuitenkaan halua laittaa häntä vaihtoon?"
- Välillä? Siis silloin tällöin tai joskus sulle tulee kyllästymisen tunne sitä omaa adonista katsellessa? Et kuitenkaan koe poikaystävääsi koko ajan tylsäksi seuraksi ja kyllästyttäväksi kumppanivalinnaksi? Sen pariskunnan mä haluaisin nähdä, joka ei koskaan koe vastaavia tunteita siitä omasta kultamusselostaan. Nykyajan ihmiset vaan haluaa, että se oma vitun hanipöö sais perhosia ja vaikka kotkanpoikasia vatsaan vielä vuosienkin jälkeen, ja että kaikki olis saatanan yllätyksellistä ja jänskää. Ehkä olette liikaa yhdessä? tottuneet toisiinne? Ottakaa lomaa toisistanne, niin alkaapi poikaystävän ihanuus palautua mieleen. Pikkuvälimatka kummasti elvyttää muumioutuneet tunteet. Mä heittäisin myös villin veikkauksen, että ennen vanhaan kun erottiinkin vähemmän, ihmiset kesti arkea ja tylsiintymistä nykyihmisiä paremmin. Nykyurpot haluaa seikkailla ja tuntea elävänsä ja läpäläpälää. Mä veikkaan myös uuteen mieheen vaihtamisen suht huonoksi vaihtoehdoksi; tuskinpa uusi mies vuosien päästä varsinaiselta jännitysnäytelmältä vaikuttaa ja taas ollaan samassa tilanteessa ja "kyllästyttää". Kestäkää ihmiset arkea ja tylsyyttä!! Ja jos ei kuitenkaan vaan enää millään järjellä sitä omaa äijää jaksa katsella, niin ei muutaku uutta jännittävämpää urosta kehii! Ei se sen hankalampaa ole.


"Kaverini saa kaiken haluamansa ja kerskailee uusista glitter-platform-korkkareistaan pappa betalar-asenteella. Saisinko hänet tajuamaan, että joidenkin asioiden eteen täytyy tehdäkin jotain?"
- Mä ehkä vaan hymyilisin ja "hyväntahtoisesti" muistuttaisin sopivan tilaisuuden tullen sivulauseessa, että elämä ei tule aina niin menemään ja joskus täytyy omakin perse nostaa asioiden tapahtuminen hyväksi. Että ei se isin lompakko ole välttämättä aina sitä nostamassa. Itsekin henkilökohtaisesti arvostan työntekoa ja omalla rahalla hankittua hyvää, joten voin kuvitella kuinka rasittavaa jonkun teiniääliön isimaksaa-asenne voi olla. Toisaalta jos toinen kaikkea kivaa saa pelkästään pyytämällä, tyhmän roolissa on rahaa tyrkyttävät vanhemmat, ei sun kaveri. Kukapa ei tossa tilanteessa iloa ottais irti? Se ei ole tyhmä joka pyytää, vaan se joka antaa. Voit joskus kaverilles huomauttaa, että kehuskelu antaa hänestä aika vitun tampion vaikutelman, että vaikka kaikkea saa niin turpa kannattaa joskus kiinni pitää.


"Mitä tehdä poikaystäväni isoveljelle? Se vitun runkkari utelee koko ajan meidän asioita, puhuu musta paskaa, käskee poikaystäväni heittää mut pellolle koska en ole mikään fitness-muija yms yms."
- Suosittelen sanomaan isoveljelle jotain tyyliin "mä ymmärrän, että sun oma elämä on tosi tylsää ja sun piirit on kieltämättä aika pienet, mutta voisitko sä mitenkään jättää meidät ja varsinkin mut rauhaan? Tiedän että oon aika ihana, mut toi sun tapasi ylenpalttisesti huomioida mua on vähän jo omituista..." tai "hahaa, jätkällä on tollanen naama ja silti kuvittelee, että voi vaatia veljeään hankkimaan fitnessmuijia ja muita kaiken maailman missejä. Yrittäisit ensin ite...". Ja kaikki kommentit niin saatanasti hymyillen ja iloisin mielin. Tokihan voit myös veljeltä itseltä tiedustella syytä käytökseensä, mutta mä kyllä liputan vittuilun ja ylimukavuuden puolesta.

"Olen ihastunut, ja se VITUTTAA! Aina kun ihastun, musta tulee ihan höperö. Masennun, jos ihastus juttelee tuttavallisesti muille tytöillä, olen hyvinhyvin iloinen jos hän huomaa mut, ja jos me puhutaan niin olen pää pilvissä. Kaikki hehkuttaa kuin ihanaa on olla ihastunut ja plaaplaapöaa, mutta nykyään mä lähinnä vittuunnun. Varmaan osaksi siksi, että nallekarkit aina jaetaan jollekin muulle onnekkaalke. Ja siksi, että musta tulee nimittäin epätoivonen eisemuakumminkaanhuomaa- tyyppinen lässyttäjäkyylä. Hyi helvetti mä inhoan tätä D:
Tarjoa mitä tahansa ratkaisua."
- Tollanen asenne ajaa sut siihen, että todennäköisesti niitä nallekarkkeja onkin turha odotella. Jos heti jo oletat, että se ihana karju ei sua vilkaisekaan, sä todennäköisesti käyttäydytkin niin, että kyseinen poju ei edes tajua sun olevan kiinnostunut ('no ei se mua kuitenkaan huomaa' -ajattelijat tuppaa käyttäytynyt huomaamattomasti, koska ovat alussa jo päättäneet, että kun mua ei huomata niin ei saatana huomata!) . En kuitenkaan suosittele ylitsevuotavaa kikatusta ja teinimäistä lehmäilyä, tai sitä itsensä soimaamista ja lässytyskyyläämistä, vaan reippaita hymyjä ja rohkeutta. Muistuttaisin myös, että ne miehet ei maailmasta lopu ja ihastuneisuus ei ikuisuuksia kestä.

"Keksipä jokin loistava keino saada poikaystävä irti tietokoneelta! (ja ei, en ole natsivaimo, joka haluaa estää mieheltä harrastukset, vaan lähinnä nämä 12 tunnin peliputket tuppaa rasittamaan)"
- Kuten muut jo ehdottikin, vanha kunnon kosto on aina hyvä. Istuppa itsekin pari päivää Facebookissa, niin alkaa pojalta puhtaat sukat loppumaan ja alkaa nälkäkin tulla. Ehkäpä hän sitten huomaa järkevyyden rajat ylittävän tietokonepelailunsa urpouden. Toinen vaihtoehto on häipyminen. "Nooooo jos sä vaan pelaat, niin määpäs tästä lähden pariks päiväks porukoille, että saat täydellisen tietsikkarauhan. Heissulivei, soittele kun hiirikäsi kramppaa"! ja iloinen vilkutus päälle.

perjantai 15. helmikuuta 2013

"hei irrottele vähän!"

Mua vituttaa nää "heittäytymisen" ja "irrottelun" puolestapuhujat, joiden mielestä naamiaisista ja koulun teemaviikoista kieltäytyjät ovat jollain tavalla rajoittuneita, huumorintajuttomia ihmisiä. Joo, kaikista nyt vaan ei ole riemukasta tai huippuhauskaa pukeutua 80-luvun tyyliin tai pitää jotain vitun värikoodiviikkoa kanssaopiskelijoiden kanssa.

Muutenkin kaikki pakotettu pelleily, laululeikit tai väkisin väännetyt näytelmähetket saa mun vitutuskäyrän kohoamaan. Mua ei aikuisena ihmisenä todellakaan kiinnosta leikkiä stand up-koomikkoa juhlissa tai laulaa Fröbelin Palikoita musiikintunnilla. "Hei täytyy välillä heittäytyä!" Heittäydy sää sinne roolivaatelaatikkoon ja larppaa keskenäs.

Emmäkään käske näitä naamiaisasuisia irrottelijoita käyttäytymään normaalisti, joten muakaan ei todellakaan tarvitse vetää mukaan mihinkään liikennevaloviikkoon tai "pukeudu satuhahmoksi!"-partyihin. Jos saatana ihminen ei saa olla ihan oma ittensä ja teletappiasun puuttuminen vappuriehassa haittaa jonkun elämää, niin se on aika pieni elämä.

Myös häiden klassiset morsiamenryöstöt ja muut myötähäpeäleikit ei saa mun sisäistä lasta innostumaan, vaan lähinnä toivomaan, että omissa häissä kukaan ei laita sulhasta lausumaan mukahauskoja runoja ja laulamaan Tauskia. Mä en vaan henkisesti kestä sitä, kun joku vitun ilopilleri yrittää saada sataa itsemurhakandidaattia tanssimaan macarenaa tai onkimaan ämpäristä suullaan omenoita kädet selän taakse sidottuna huudellen "heittäytykää, hei irrotelkaa, tää on hei tosi hauskaa!!!". Sellaisen tilanteen sattuessa mä ihan suosiolla jätän ottamatta sen pään sieltä vesisaavista pois. Voin ihan puolivahingossa vetää sitä vettä nenään.

Te, jotka hoette hei-oikeesti-irroitelkaa-joskus-täytyy-heittäytyä-litaniaanne: PELLEILKÄÄ KESKENÄNNE! Vuokratkaa vaikka sirkusteltta, mutta älkää jumalauta vetäkö ihmisiä väkisin siihen touhuun! Kaikki -- uskokaa pois - EIVÄT välttämättä halua irroitella nenäpäivän hengessä ja pukeutua Taru Sormusten Herrasta-hahmoiksi.

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Ongelmia ihmissuhteissa? Hylkiö ja sosiaalisesti rajoittunut Jenni auttaa!

Nyt on sen aika taas! Eli onko sinulla ihmissuhdeongelma, poikaystäväpulma, känää työpaikalla vai onko ystävättäresi täysi persenaama? Nou hätä, Jenni auttaa! Eli ei muuta ku ihmissuhdeongelmaa sähköpostiini tai tähän postaukseen, 20 ensimmäistä saa Jennin huippuvitunhyvän neuvon ja avun ongelman ratkaisuun. Monet ihmissuhteeni sössineenä olen juuri oikea ihminen auttamaan, ihan näin varottavana esimerkkinä...

tiistai 12. helmikuuta 2013

ystävänpäivän ihanuus

Sosiaalisten hylkijöiden, ihmisvihaajien ja yksinäisten taivaltajien suosikkipäivä, ystävänpäivä, lähestyy kohtalaista nopeutta suklaarasioineen ja sydänfiguureineen. Vituttaahan se.

En vaan voi käsittää ihmisiä, joille em. päivä merkkaa jotain sen spesiaalimpaa, kuin syyn laittaa pari nihkeää tekstaria. Jenkkikulttuuriin paremmin istuva materian hamstrauspäivä ei IHAN sovi tänne pohjoisen kylmyyteen. Lähinnä ystävänpäivä aiheuttaa myötähäpeää ja noloja hetkiä, kun jäykät suomalaiset toivottelevat toisilleen hyviä ystävänpäiviä selkeästi vaivaantuneina työpaikan kahvihuoneessa. "Juu tota noin niin, hyvät ystävänpäivät vaan kaikille, että tuota..." ja katse kahvikuppiin.

Tai nää teiniämmät (mikseivät vanhemmatkin naisihmiset), joilla 14.2.  menee pikkiriikkisen yli. Tehdään kaiken maailman suunnitelmia ruusunlehtien päällä nussimisesta rusettiluisteluun ja odotetaan jotain vitun prinsessapäivää hemmotteluhetkineen. Näiden henkilöiden perspektiivistä katsottuna kumppanin tulee ehdottomasti huomioida sydämensä valittua tuona maagisena päivänä vähintään kukkakimpuin ja suklaarasioin, unohtamatta pehmolelunallea, joka pitää tassuissaan "I <3 U"-kylttiä. Ja tokihan sille omalle mussukalle täytyy kantaa Tiimarista samanlainen satsi, aiheuttaen lahjan saajalle, suomalaiselle raavaalle miehelle, lähinnä ahdistusta jatuskaa.

Muutenhan toki ei tarvitse huomioida niin kumppaniaan tai ystäviään. 364 päivää vuodesta voidaan olla täysiä persereikiä ja vittupäitä. Sehän voidaan sitten korvata kantamalla helmikuun puolen välin kieppeillä  kilotolkulla vaaleanpunaista paskaa joka toiseen osoitteeseen, ja tsadaa, ystävyys on ikuista ja kumppanuus kuolematon.

Mua ainakin seitinohuesti häiritsisi, jos mulle ojennettais joku ruusunkäppänä vain siksi, että NYT ON SELLAINEN PÄIVÄ! Että tänään KUULUU kantaa sille mussuntussulle krääsää vailla sen suurempia tuntemuksia, kalenterissa kun lukee niin. Tokihan on mukava muistaa edes ystävänpäivänä jos muuten romanttisia eleitä ja rakkaudenosoituksia harrasta, mutta itse henkilökohtaisesti kuvittelisin kyseessä olevan pelkän "hohhoijjaa, kai sitä täytyy sille ämmälle joku rehu hakee"-ajatusvirran tuotos.

Tosirakkaus ja sen osoittaminen ei katso päivämäärää tai kellonaikaa ja läpätiläpätilää! Että vitun ihanaa ystävänpäivää vaan kaikille.

keskiviikko 6. helmikuuta 2013

ylitsepääsemättömät urakat

Vitut talonrakennusprojekteista ja mittavista urakoista, mulla on huomattavasti rankempaa!

Mun pitäis olla tällä hetkellä siivoomassa vaatehuonetta; heittämässä helvettiin kaiken maailman epämääräisiä rättejä ja asettelemassa lattialla lojuvia vaatekappaleita hyllyille. Mutta se on niin saatanallinen urakka, että en vaan kykene aloittamaan sitä. Ei niinku tiä ees mistä lähtis liikkeelle, vai sytyttäiskö suoraan koko paskan tuleen. Oikeesti ennemmin rakentaisin hammastikuista navetan, kun ryhtyisin tuohon edellä mainittuun taistoon. Ei jumalauta...

Ihmisen arkielämään kuuluu paljon uuvuttavia ja rankkoja projekteja, jotka voi kuulostaa toisen korvaan mitättömiltä, mutta tosiassa repivät munkin sieluparkaa raa'alla kädellä. Verhojen vaihtaminen -uskomaton viiden minuutin taistelu, jossa mitataan hermot ja fyysinen suorituskyky (kiikuppa laholla keittiöjakkaralla katon rajassa niskat jumissa useita minuutteja vain todetaksesi, että ne verhothan on ihan päin persettä rypytetty). Tiskaaminen - tiskiallas täynnä jugurttisia lusikoita, kaakaomukeja, miljoonia mehulaseja ja sokerina pohjalla valtavat padat ja kattilat täynnä pinttynyttä moskaa. Tiskaat ja tiskaat kädet kyynärpäihin asti vereslihalla, ja silti AINA jostain ilmestyy joku saatanan kauha, joka vaatii erikoiskohtelua tiskiharjan ja Fairin muodossa. Ei jumalauta...

Suursiivoukset lasketaan myös näihin arjen urakoihin. Mistä alottais, kaapeista vaiko tavaroiden järjestelystä? Ottaisko imurin vai vaihtaisko lakanat? Vai lähtiskö ihan rohkeella kädellä pesemään ikkunoita? Vai jättäiskö oikeastaan kaiken tekemättä ja hakis lähikaupasta suklaata? Sekin on toisaalta aikamoinen projekti; kenkien solmiminen ja kylmään talviviimaan astuminen ovat myös hyvin rankkoja hetkiä henkisesti.

Itse en joudu harrastamaan tankkaamista tai autonikkunoiden raappaamista, mutta pari kertaa nekin asiat hoitaneena voi sanoa, että EI SAATANA MITÄ PASKAA! Näpit jäässä aamukuudelta rapsuttelet jäätä autonlasista uskomaton veijari otsassa. Kaiken tämän jälkeen joudut vielä istumaan kylmään autoon, hyvässä lykyssä jäisille nahkapenkeille vailla penkinlämmittimen tuomaa kuumotusta perseessä. Eihän tollasesta tällanen mukavuudenhaluinen lössykkä selviä ilman siruja sydämessä.

Myös rikkoutuneen astian aiheuttaman lasinsirpalehelvetin siivoaminen on aivan tajuttoman raju urakka. Ja siitä jää ikävät merkit jalkapohjaan, mikäli työn tekee hutiloiden. Juuri viikko takaperin rikoin noin metrin korkuisen lasimaljakon lattialle tuhannenpäreiksi; ai että tuntui todella miellyttävältä käyttää melkein tunti siihenkin projektiin. Meinaan karvanukkamikälie-mattoon joutuneiden lasinpalasten etsiminen itseään telomatta ON projekti.

Rakkaudella,

vitutusten kyyneleiden kastelema Jenni, jonka on todellakin nyt aivan pakko tarttua niskasta itseään kiinni ja siivota se saatanan koppi!!



maanantai 4. helmikuuta 2013

Kiljuvat yksilöt

Olen aikoja sitten kirjoittanut kovaäänisyydestäni ja siitä, kuinka pidän muitakin lujaa puhuvia ihan symppiksinä tapauksina. Silti mä en voi ymmärtää teinien ja nuorten tarvetta kiljua, kuin joku työntäisi lapiota perseeseen.

Tänään mä meinasin pudottaa kuuloelimeni järkytyksestä lattialle, kun koulun kirjastossa joku Järki-Jaana kirkui hysteerisesti, väliin vähän kiljahteli ja sanan varsinaisessa merkityksessä ulvoi, ilmeisesti naurusta. Ja se ei ollut mikään hetkellinen ulvahdus, vaan viiden minuutin kiljukonsertto. Itsehän en edes ollut kirjastossa, mutta tajuton teurastamohuuto kuului mukavasti muillekin läsnäolijoille ja rakennukseen syvemmällekin eksyneille. Siis vittu se on kirjasto! Kirjastossa ollaan turpa kiinni, eikä huudeta ku henkeä vietäisiin.

Myös bussipysäkillä oli lauma kiljuvia ihmisiä. En tiedä oliko ne jonkin uskonnollisen kokemuksen pauloissa vai harjoittelivatko synnytyshuutoa, mutta ääntä lähti joka tapauksessa siitä ämmälaumasta. Ei sanaakaan keskustelua, vaan suoria ulvahduksia. Teki mieli huutaa, että nyt ne turvat kiinni ja katse kaukaisuuteen. Ja suomalaisten - muka niin vitun hiljaisena kansana - pitäis muka tuottaa enemmän ääntä maailmaan? Kiitos ei.

Yleensäkin kaikki kiljutut ja huudetut asiat on niin saatanan tyhmiä ja turhia, että silloin tällöin tosiaan kannattaisi vaan olla hissunkissun ja tikata se leipäräppänä umpeen. "Lalalala woouwooou, Leenaah, Leenaaaaah, tuuuuuuuks tupakilleeee-eee-eee iiiiuuuuwiuuu aaaaaa iiiiii"- asiat voidaan kyllä huutaa kuin sädetikkua tungettaisiin sisuksiin, mutta tervehdykseen, asialliseen kysymykseen tai keskustelunavaukseen EIVÄT voi suomalaiset, varsinkin alle 25-vuotiaat tyttöset vastata. Kiljutaan kyllä kuin saatanan sekopäät, mutta normaaleja asioita ei voida puhua. Ollaan niin vitun ujoja.

Miksi pitää kiljua bussissa, kadulla, ruokalassa, koulussa, kaupassa ja ihan missä vaan? Miksei voi mennä jonnekin Pohjanmaan syvimpään mettään huutamaan, tehdä vaikka jotain bussimatkoja ulvomaan oikein porukalla? Vaikka aina lapsuudessa iskä pyysi menemään pihalle huutaan kun volyymi nousi häiritsevän korkeaksi, niin ei sitä varmaan tarvi enää aikuisena harrastaa ja kaiken lisäksi ihmistenilmoilla... MIKSI PITÄÄ KILJAHDELLA?