HUOM! Blogin tarkoitus ei ole loukata ketään tai aiheuttaa minkäänlaista mielipahaa. Tekstit ovat pääsääntöisesti aivotonta läpäheittoa tai humoristista lätinää. Toisinaan kynään tartutaan vakavammallakin mielellä. Mikäli huumorini tai tyylini ei uppoa, blogissa esiintyvät kannanotot aiheuttavat harmia tai tekstit kuulostavat yli-ikäisen pissiksen rageemiselta, suosittelen vaihtamaan sivustoa.

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Aika, jolloin televisiosta tuli jotain katsottavaa

Nykyohjelmat pitää meitä tampioita ihan pilkkanaan! Miksipä pitäisi luoda hyvää ja laadukasta tv-viihdettä, kun ihmiset ovat niin taunoja, että katsovat onnessaan Viidakontähtöset kakkosta ja Tuuria perse hiessä?

Kun olin lapsi (mun lempitapa aloittaa lause?), telkkari tarjosi Puhtaita valkeita lakanoita, Metsoloita, Samaa sukua, eri maata ja Ihmeiden tekijöitä. Myös Blondi tuli taloon ja Kyllä isä osasi. Ja mitäpäs yhteistä noissa ohjelmissa on? Kyllä, kaikissa oli palkatut ammattinäyttelijät, ei Seiskajulkkiksia, rapajuoppoja ex-urheilijoita tai muuten vaan idiootteja julkisuudenkipeitä kuningasurpoja. Tehtiin roolisuorituksia ja laadukasta kotimaista tv-sarjaa, ei tapeltu kännissä kameran kuvatessa vieressä tai kisailtu jostain nollapalkinnosta tekemällä jotain täydellisen turhaa läpäläpää.

Ruokaohjelmiakin tulee niin jumalattomasti, että enpä ihmettele nykyihmisen kasvavaa ylipainoaaltoa. Jos joka kanavalla joku entinen missi tai taitelijapersoona kokkaa vasikkaa voissa ja vetää viiniä päälle muusikoiden ja viiden vuoden takaisen tanssikilpailun voittajan kanssa, ei ole mikään ihme jos haluaa vetää herkkuöverit taulu-tv:n edessä. Kyllä mullekin alkaa maistua friteerattu tikka kinuskijuuston kanssa, kun televisio tarjoaa pelkkää paistinpannun sihinää ja kokkiveitsen nakuttelua.

Mä en käsitä, miten nykyohjelmat voi ylipäätään menestyä. Entiset julkimot taistelee jos jonkinnäköisen lajin puitteissa toisiaan vastaan aivan paskan palkinnon toimiessa motivaattorina. Tyyliin BB-"tähdet" hyppii narua ja paras palkitaan pilkkiongella ja kossupullolla. Jee! Tai kun ihan tavalliset pulliaiset isketään tonne opettelemaan autolla-ajamista ja sitten nauretaan, kuinka hauskaa on kun joku autokoulun vilpillä suorittanut idiootti ajaa jotain pahvipömpeliä päin. Heheeh, kuinka saatanan vallatonta.

Ja mitä isot maat edellä, sitä reppana-Suomi perässä. Yritetään tehdä viihdettä suuren maailman tyyliin, mutta kustaan omille tennissukille. Myös Tuurit ja Tallinnat, joissa Suomiurpot ovat oikein elementissään (kännissä? juntteja?), voisi ihan samantien jättää toteuttamatta. Jos jonkun mielestä suomalaisessa kyläkaupassa tai kahden tunnin laivamatkan päässä vierailu on kuvaamisen arvoista, mä en kestä.

Et mitä katsottaisiin: Missit telttaretkellä (hurja taistelu elämästä ja kuolemasta Suomen karussa luonnossa), Ex-poliitikon vaatekomeron salaisuudet (entinen eduskuntatalon sankari vilauttaa villeimmät kravattinsa), Junttien taistelu kumisaappaista (saappanheittoa, vettä kegässä ja saapasmarssia Tuurin kyläkaupan ympäri) vaiko Pertsa ja Jore Turussa (villien poikamiesten matkailuohjelma)?

lauantai 23. maaliskuuta 2013

sekaisten kotien puolesta

Olishan se ihan kiva asua kämpässä, jossa on noin kolme irtotavaraa, kaikki fiksusti organisoitu ja päiväpeiton helmakin suorakulmalla mitattu. Toisaalta taas kaaoksessakin on ihan hyvä olla.

Siivosin eilen pahimmat tsunamituottet ja ydinjätteet tasoilta pois, mutta julma aamuaurinko paljasti karun totuuden: meillä ehkä asuu sekoittajatonttu tai joku muu saatanan kätyri, jonka ainoa tehtävä on sekoittaa kämppää kuin pokerimestari pakkansa. Ruokapöytä on täynnä epämääräistä rojua (siinä näyttää tällä hetkellä olevan mm. penaali leväällään, laskuja, pari lehteä, pyyhe, mittanauha ja talvikintaat),  sohva toimii vaatehuoneena (collegehousukasan alta pilkottaa punertavaa sohvaa, kaikki on siis toistaiseksi ihan hyvin) ja Kinder-munan lelu on osina television edessä lattialla. Kirjahyllyn hyllyt eivät ole niinkään koriste-esineiden säilytyspaikka, vaan sisältää kaikkea astmalääkkeistä muumimukeihin ja Pharmaca Fennicoista muihin epämääräisiin kirjapinoihin. Keittiössä on kaksi maaliämpäriä ja kylppärissä pensselit ja muut samaan settiin kuuluvat tavarat.  No mitä helvettiä, mihin tää tavaramäärä pitäis piilottaa?

"Kotini ei ole sekainen, vaan tarkoin suunniteltu esterata, joka pitää minut hoikkana ja vetreänä" on helvetin kuvaava lausahdus. Vaikka mä oon yleensä kömpelö ku norsu, jonka jalat teipattu jesarilla yhteen, tää kämppä on selkeästi tehnyt musta sulavampiliikkeisen. Enää en satuta itseäni niin usein tuoleihin ja avonaisiin kaapinoviin, enkä lyö koipiani keskellä lattiaa makaaviin kahvakuulaan ja painoihin niin usein kuin ennen. Aivan varmasti pääsisin sohvalta sänkyyn paljaaseen lattiaan koskematta (hypellen lattialla olevalta tavaralta toiselle), jos oikein skarppaisin.

Ja meillä on muutenkin hirveän rikas elämä Petjan kanssa, kun käytämme saatanasti aikaa etsien erilaisia esineitä romukopista ja tavarapiiloista. "MISSÄ SE MITTANAUHA ON JUMALAUTA MEILLÄ ON NIITÄ AINAKIN VIIS!" "EMMÄÄTIÄ MUTTA MISSÄ MUN KÄSIRASVA JA PANKKITUNNUKSET ON?!" Ja oho ja kappas, kun etsimämme esineet löytyvät viikkojen päästä mitä mahtavammista paikoista, erilaisista kansioista, laatikoista ja kyllähän sängynalunenkin imee aika paljon erilaista materiaa itseensä. Voi sitä riemua ja onnea: "MÄ OON ETTINY TÄTÄ SUKKAA AINAKIN KUUKAUDEN, JEEE!"

"Mä ainakin aina ennen kun lähden kotoa, siistin paikat". Joo hei mun täytyis alottaa sellanen operaatio varmaan neljältä aamuyöllä, mikäli haluan siistiä paikat ennen töihinmenoa. Himohamstraajista tutut siivousmiehet ja roskalava apuna, tietenkin.

Miksi pitäis olla aina niin saatanan siistiä? Likaisuus on asia erikseen, mutta mitä vitun väliä sillä on, säilytänkö romuni piilotettuna johonkin Ikean laatikostoon, vai ripottelenko ne pitkin kämppää? Jos mä tykkään asua kierrätyskeskuksen ja kaatopaikan välimaastossa, mä saan asua!

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

Vituttaako toisten onnellisuus?

En tiedä onko tää joku nykypäivän ilmiö vai joku ihmisten sisäänrakennettu perusasenne, että toisten ihmisten ilonaiheet ja onnen tuominen esiin yksinkertaisesti nostaa sen kuuluisan ketutuskäyrän nousuun.

Ylipirteys ja tekoiloisuus nyt aivan varmasti vituttaa kaikkia, sehän on aivan selkee homma. Kuka jaksaa ketään taunoa, josta kaikki on aivan saatanan hauskaa ja ihanaa, ylikivaa ja mahtavaa? No ei kukaan. Tai ehkä toiset samankaltaiset apinat. Mutta miksi sellaisten elämän mukavien perusasioiden hehkuttaminen saa monilla niskavillat erektioon?

Tää tulee selkeesti esiin keskusteluissa, niin ihmisten kesken livenä kuin nettimaailmassakin. Toisten ilo treenaamisesta, aamukahvittelusta, mukavasta työpäivästä tai ihanasta puolisosta saa aikaan närää ja narinaa. Iloinen Facebook-päivitys herkkuateriasta tai lasten kanssa peuhaamisesta vituttaa suomalaista katkeraa kansaa, eikäkä aiheutakaan samaa hyväntuulisuutta kaverilistalla. Ollaanko me kateellisia, kyynisiä pessimistejä, jotka mieluummin odottaa traagista onnettomuutta omalle kohdalleen, kun mukavaa päivää ja auringonpaistetta?

Ja onko tämä aiheuttanut sen, että ihmiset tahallaankin, tuttavapiirinsä mökömököjä provosoidakseen kertovat vuolaasti elämän ihanuudesta, täydellisestä juoksulenkistä ja ihanista illalliskemuista? Että heh heh kusipäät, mun elämäpäs onkin hauskaa, viihdyttävää ja suorastaan ihanteellista, toisin kuin sunkaltaisen luuserin. Että minäpäs olen terve ja reipas, urheilullinen, rohkea ja räväkkä, sosiaalisesti lahjakas, mutta kuitenkin vähään tyytyväinen, nöyrä ja elämän pienistä iloista nauttiva onnellinen ihminen. Senkin katkerat sohvaperunat, koulussa heikosti menestyvät laiskurit ja yksin kyhjöttävät reppanat!

Pitäisikö meidän olla onnellisempia muiden puolesta, iloita muiden arpavoitoista, ihanista kumppaneista, hyvin sujuneista päivällisistä ja onnistuneista suorituksista? Hymyillä kaverin ilolle, sen sijaan, että nauretaan huonoille numeroille, epäonnistuneille työpäiville, kusahtaneille laihdutuskuureille ja eroille? Vai pitäiskö vaan kaikkien ihan suosiolla lopettaa kaikesta nauttiminen ja ryhtyä vihaamaan järjestäen jokaista asiaa, joka eteen tulee? Vai ollaanko ihan hiljaa vaan? Kellä onni on, se onnen kätkeköön? Vai mitä helvettiä tässä pitäis tehdä?

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Fitnessmania ja salivillitys

Siis mikä tää vitun villitys on, että joka toinen viistoistavee teiniprinsessa haluaakin olla joku satakilonen kehonrakentaja tai ainakin ottaa osaa heti seuraaviin bikini fitness-kisoihin maitorahkan ja kahvakuulan muokkaamine vartaloineen?

Itse kun ensimmäisen kerran aloin säännöllisesti käymään salilla vuonna 2005, sain kuulla, kuinka ruma näky on lihaksikkaat naiset ja muutenkin kuinka vajakki harrastus joku PUNTTISALI on. Silloin oli Utsjoen talviyötäkin viileämpää olla cheerleader tai voimistelija. Mutta punttisali... Se oli vaan vanhojen patujen tai amisjätkien harrastus, ei naisille sopivaa toimintaa lainkaan.

Nyt kun menee salille, se on täynnä pikkuämmiä treeniohjelmineen kekkuloimassa. Kun menee keskustelupalstoille, yläasteikäiset tytöt kyselee vinkkejä lihasmassan kasvattamiseen. Laittaa radion päälle, katsoo telkkaria, lukee lehteä tai menee nettiin, joka paikassa on fitnessmuijia tai sellaiseksi haluavia naisia, naisten kehonrakennusblogeja, treenivinkkejä tytöille tai lisäravinnetarjouksia. Se mikä oli vielä parikin vuotta sitten totaalisen turhaa ja tylsää, onkin nyt about siistein harrastus ikinä. Pena tekee naisen, vai mitä?

Tää yllättävä ja yhtäkkinen punttisuosio on aiheuttanut sen, että joka saatanan salinkävijä mielletään fitnesskropan tavoittelijaksi. "Millaset tavotteet sulla on?" No ihan sellaset, että saisin tässä rauhassa kasvatella haukkariani ja ihailla sitä sitten kotona peilistä. Saatana. Tällaista mun harrastamaa sunnuntaisaleilua ei ymmärretä, koska pitää tähdätä johonkin. Pitää olla tavoitteita, pyrkimyksiä ja taistelua unelmakropasta. Vaikka siä salilla tulee n. 5-6 kertaa viikossa käytyä, se ei tarkoita mun halajavan kivikovaa sikspäkkiä tai selkää, johon voisi heijastaa elokuvan. Saatikka että olisin kiinnostunut jostain kisalavoista tai ruokavalion noudattamisesta. Mutta ilmeisesti tällainen huvisaleilu on auttamattomasti so last season.

Jossain netin ihmeellisessä maailmassa törmäsin joku aika sitten otsikkoon "Fitness-urheilu - yhteiskuntakelvollinen syömishäiriö?". Siis sepä se. Pikkulikat luulee, että 1000 kalorilla päivässä saadaan tyyliin tukkireidet, päänkokoinen hauis, tajuton sikspäkki ja ennen kaikkea ohuen ohut vyötärö ja minimaalinen rasvaprosentti. Epärealistisia toiveita, joita yhteiskunta tukee - eihän kyse ole mistään syömishäiriöstä, vaan rautaisesta tahdosta, voimasta ja itsekurista. Kitkutellaan parilla maitorahkalla ja punnitaan ruho pari kertaa päivässä, mutta se on hyväksyttävää, suorastaan ihannoitavaa. Koska sehän on voimailua! Ei mitään heikkojen pikkutyttöjen anoreksiasekoilua.

lauantai 16. maaliskuuta 2013

Salkkariangst

Katon tässä Salkkareita ekaa kertaa viikkoihin ja mä oon aivan tyrmistyny. Siis aivan uskomatonta kuraa! Eihän tällasta skebeliä kukaan täyspäinen kestä.

Ensinnäkin toi Roni. Siis mikä sen pointti on tässä koko sarjassa? Länkyttää uskomatonta paskaa ja kosiskella Matukkaa? Hengailla Pihlajakadulla vailla päämäärää? Olla saatanan rasittava? Se koko roolihahmo on niin vastenmielinen, että menee melkein kylmät väreet (eikä tosiaankaan mitenkään eroottisessa mielessä), kun se jumalaton änkyttäjä astuu ruutuun sönköttämään ja lässyttämään valtavan tukkansa kanssa. Voisiko hän siirtyä vaikkapa Uuteen Päivään, sinne se sopis vinkumaan.

Ja miks kukaan viittii käyttää aikaansa ja energiaansa seinähullun puolisonsa metsästämiseen? Jos mä olisin Lasse, mä antaisin Paulan painaa pitkin kyliä, sen sijaan että ettisin sitä perse ruvella. Jos ämmä haluaa olla piilossa, antaa ämmän olla! Luulis Lassen -vaikka mies onkin- tajuavan jo, että mikä on sitsueisson.

Olisin myös halukas tietämään, miksi Ismo ja Seppo ovat nykyään tollasia jumalattomia nynnyjä?! Pussaillaan ja halaillaan, tuetaan sitä ja tuetaan tätä, ollaan ystäviä ja itketään kuin pikkutytöt. Lässynlässyn. Seppo takaisin riitelemään motkottavan Ullan kanssa ja Ismo skitsoilemaan ja hakkaamaan lähipiiriä, niin saatais jotain potkua tohonkin sarjaan. Joku epäonni-Ismon surullinen elämä ja Hellunpusuttelija-Sepon absolutistuminen ei todellakaan voi kiinnostaa ketään.

Ja toi rahanpesujuttu! Ei saatana kuinka laimeeta paskaa! Ja alkaa muutenkin VÄHÄSEN olla jo vanha juttu.Viikosta toiseen sama "Iik, taas näin paljon rahaa, apua, jee, täristään tässä koko porukka, iik"-läpinä. YRITTÄKÄÄ EDES! Nyt vähän jännitystä, paniikkia ja kuolemanpelkoa, eikä tollasta epämääräistä sönkönsönkköä a'la Kuulan Hellu ja gangsteriveljekset.

Olen myös vakaasti sitä mieltä, että TOSIELÄMÄSSÄ VIHAMIEHISTÄ EI VOI TULLA BESTIKSIÄ, varsinkin jos toinen osapuoli on suosittu komistus Janne ja toinen läppääkin läpämpi Tale. Ei vittu, Jannella oli kauhee lätkäjengi ja nyt se viettää päivänsä jonkun reppana-masseis-Talen sängyn reunalla. MITÄ!? Toisaalta kyseinen kaksikko on Salkkareiden ainoo mielenkiintoinen kaksikko, joka tekee ohjelmasta edes etäisesti katsottavan arvoisen, joten en moiti heitä enempää.

Mikä sua Salgeissa angstittaa? V-pää-kakara-Severi, Iidan raju anoreksia, Joonatanin ja Jirin taistelukuviot vaiko kenties joku muu raskas urpo kyseisestä ohjelmasta?


torstai 14. maaliskuuta 2013

auttakaa, lukijat

Aion raa'asti käyttää teidän rakkaiden lukijoiden aivokapasiteettia ja pyytää apua kimurantissa probleemassa (siis todella ongelmallinen tilanne on kyseessä): eli linkkailkaa/ehdotelkaa mulle teidän suosikkireenibiisejä! Kyseessä ei tarvitse olla mikään urheilumaailmaan tms. sijoittuva kappale, vaan joku josta saa vähän potkua ja poweria. Tällä hetkellä soittimessa pyörii mm. Jontte Valosaaren Haastaja, Christina Aguileran Fighter, Jurekin Mietin Elinaa, Skilletin Rebirthing, unohtamatta Portion Boysin Pumppaa -biisiä ja ehdottomasti reenin jälkeen täytyy kuunnella Nost3n ja Protron Kun rauta ei nouse (Kyllä. Musiikkimakuni on huikea.), joten pieni päivitys olisi paikallaan. :DDDD


Teinielämän pienet maailmanloput

Miten silloin yläkouluaikoihin jokainen vastoinkäyminen ja jopa arkiset perusasiat tuntuivat jokseenkin... Hankalilta? Mahdottomilta? Maailmanlopulta?

Ja ne samat "ongelmat" edelleen aiheuttavat päänvaivaa 13-15-vuotiaiden pirpanoiden keskuudessa; poikaongelmat, pakolliset liikuntatunnit uimahallissa ja kotiintuloajat raastavat nykyäänkin monen teinin sydäntä - ja ranteita.

Itse en kyllä koskaan tajunnut sitä, miksi uimahalli on niin jumalattoman kamala paikka, vaikka 75% ryhmän tytöistä asiasta panikoikin viikkotolkulla etukäteen. Vaikka olin koko ala-asteen kokoluokkaa maitovalas, en kokenut häpeää tai ahdistusta astuessani altaille makkarankuoriuikkarissani. Enkä myöskään yläasteella, vaikka silloinkin olin yhtä iso ilo silmälle, kuin uimapukuun puettu vyötiäinen. Kuka saatana mua siellä kattelis, varsinkin veden alla? Täytyy aika tylsä elämä olla, jos toisen kanssauimarin vartalo/ulkonäkö/uima-asu tai ihan mikä vaan muu pinnallinen asia jaksaa kiinnostaa. Sinne tullaan uimaan, ei leikkimään missikisojen uimapukukierrosta! Siltikin ennemmin valehdeltiin Niagaran putous-tyylisistä menkoista, kuin astuttiin tunniksi uima-altaaseen. Miksi se aiheutti - ja aiheuttaa - niin valtavaa paniikkia ja joukkohysteriaa? Kai sitä saatana täytyy ihmisen osata uida?!

Kotiintuloajatkin olivat niitä asioita, jotka teinien hierarkiaa määrittelivät; miten sellainen, jonka tulee olla kotona ennen Salkkareita, voi olla millään tasolla jengin johtaja tai muutenkaan kuulua koulun kermaan? Onhan se kova kolaus nuorelle, kun ei pääse nuorisokriminaalien jengiin, vaan joutuu tekemään läksyt ja tyhjentämään tiskikoneen pihalla riekkumisen sijaan. Siinähän voi mennä vaikka maine, jos ei hillu kylillä yötä myöten! Mutku mä haluun, kaikki muutkin saa, miks mää en, tapan itteni ku ootte niin paskoja natsivanhempia ja mussunmussun.

Seuraavaan pystyn kyllä eläytymään itsekin (kukapa ei?): poikaongelmat, ihastuspulmat ja kaikki mikä kakslahkeisiin liittyi. Kyllähän siinä koko maapallon akselin kulma kääntyi, kun se oma unelmien herkkupetteri heitteli takatukkaansa, polki mopoon käyntiin JA KATSOI TOISTA TYTTÖÄ!!! Ei saatana sitä tuskaa ja vitutusta! Vaikka seuraavana päivänä olisikin ollut aivan eri jantteri kiikarissa, oli se aina yhtä tuskallista. Silloin sitä aidosti kuvitteli, että sen pahempaa kipua rintakehällä ei ole, kuin ihastuksen kylmät tunteet ja viileät katseet. Tai se maailmantuska, joka harteille asetettiin, kun viikon seukkailun jälkeen tulikin eroviesti aivan yllättäen. Ihme, ettei tullu mihinkään kriisipuhelimeen soiteltua.

Ja olihan näitä muitakin paniikin aiheita yläasteikäisten tyttöjen keskuudessa: lihottava ruoka köksäntunnilla, koulun pahimman pissislorton mulkoilu, yleisessä wc:ssä pissallakäyminen, tupakasta kiinnijääminen, liikuntatunnilla hikoilu ja vaikkapa bestiksen uusi ystävä. Apua miten traagista.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Aivotoiminta alelaarista

Eräänä kauniina maanantaipäivänä löysin pitkään himoitsemani Vallilan Kelohonka-verhot alennuksesta. Painoin verhopaketin heti rintaani vasten ja päättäväisesti kassaa kohti marssiessa näin silmissäni, kuinka kyseinen kangasriepu roikkuisi yksiömme ikkunassa. Ruskea Kelohonka olisi kuin tehty meille! Ainoa ongelma oli se, että sylissäni oli sarjan vaaleanpunainen versio, ei se meidän sisustukseen täsmäävä ruskea.

Kassalla kaivaessani lompakosta Electronia alkoi päässäni pyöriä tuttu mantra: Mutta kun sain halvalla! Ja sitä paitsi, pinkkihän on mun ehdoton suokkariväri! Vitut siitä, vaikka se ei tänne kopperoon varsinaisesti sopisikaan. Ehkä seuraavaan kotiin sitten. Tai sitä seuraavaan. Vallila on aina Vallila ja suosikkisarjani Kelohonka aina Kelohonka! Jos kohtalo meidät yhdistää tuolla tavalla alekopan luona, pakkohan se on ostaa! Vaikkakin todella väärän värisenä. Mikä saatana siinä on, että kun näkee jotain ihanaa oranssi hintalappu kyljessään, sekoaa täysin?

No, nyt meillä roikkuu ruskeasävyisessä kämpässä musta-pinkki verho, eikä edes kaduta. Salaa olen tyytyväinen loisto-ostoksestani ja tarjousvainustani. Kuten olen myös hyvin iloinen vaatehuoneen kulmaan rullatuista Vallilan Jaffa- ja Sitrus-matoista, jotka -ylläripylläri- löysin 'halvalla'. Ja niitähän mä olin aina halunnu. Aina. Lähes syntymästään asti. Puhumattakaan parista tällä hetkellä ylimääräisestä huonekalusta. Ja kynttiläkätköistäni. Tai koristetyynynpäällisistä. Ja onhan noita vaatekappaleitakin muutamia vähemmän tarpeellisia...

Onneksi on sen verran köyhä opiskelijaparka, että nämä Sulo Vilen-tyyppiset heräteostokset (tai siis loistolöydöt!) kuitenkin pysyvät kolminumeroisissa luvuissa; vielä ei ole tullut raahattua kolmen tonnin sohvaa Jyskistä tai hankittua kolmatta menopeliä pihaan hetken mielijohteesta. Muutenkin nämä hetkelliset (vaikkakin lievästi maanisuuden rajaa hipovat) ostosrepsahdukset pysyvät suht inhimillisinä: puhelimia, tietokoneita ja telkkareita mulla ei sentään vielä ole tapana hamstrata. Toistaiseksi pysyn näissä verhoissa ja huovissa.

Mä en vaan voi ymmärtää, miks parin euron alennus jonkun tuotteen kohdalla nostaa sen 'ihan kivasta' ehdottomasti tarvittaviin ja elämän jatkumisen kannalta välttämättömiin tavaroihin? Tavara, joka 155 euroa maksaessaan oli ihan ok, 149,99€-hintalapun kera muuttuukin saatananmoiseksi löydöksi ja suorastaan lottovoitoksi? Vaikka se itse tavara on oikeasti pitkäänhaluttu, mutta auttamattomasti väärän värinen/kokoinen/muotoinen, niin SILTI, SILTI se on saatava, kun kyljessä lukee -10%! Mikä ihmeen taika siinä on? Miksi en vaan voi joko a) ostaa haluamaani sinä oikeana versiona tai b) unohtaa vaan koko saatanan asiaa ja tyytyä vanhaan romun - sitä kyllä riittää.

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Vauvauteluhelvetti

Mä en tiedä varmaan mitään niin ärsyttäviä, ahdistavia ja tökeröjä kysymyksiä, kuin ne kysymykset, jotka liittyvät toisten lastentekoon. "Millos teiltä alkaa kuulua pikkujalkojen tepsutusta?", "Voi että kun sä sovit niin hyvin noiden vaunujen kanssa!", "Kai teillekin pian alkaa tupsahdella vauvoja?". No se ei varsinaisesti kuulu sulle, saatanan tauno.

Ihan kuin kaikki haluaisivat suuren lapsikatraan, tuttipullohelvetin ja kakkavaippojen sekaan leikkimään kotia. Ihan kuin kaikkien kuuluisi haaveilla äitiydestä ja suvun jatkamisesta. Ja jos sattuukin olemaan niin "viallinen" ihminen, että haluaa tietoisesti elää lapsettoman elämän, sitä tulisi selitellä ja vatvoa koko saatanan lähipiirin kanssa. Anteeksipyydellen ja nöyristellen tulisi keksiä syitä ja kuunnella muiden jankkaamista siitä, että jossäänytkuitenkinhaluateisitäkoskaantiedä.

Ja entäpä jos ei kykene saamaan lapsia? Jos halua olisi, mutta oma biologia ei tätä toivetta pysty toteuttamaan? Vuosikausien yrittäminen, lapsettomuushoidot, adoptiojonot ja kuivaksi itketyt kyynelkanavat vetää varmasti ihmisen aika loppuun, ja silti siihen päälle pitäisi vielä sietää joidenkin ajattelemattomien idioottien vauvautelut ja haikarasönkötykset. Ajatelkaa ennen kuin sanotte sanaakaan, jooko?

Miksi muita edes kiinnostaa toisten ihmisten siitto? Mulle on aivan sama, milloin kukakin tuttavapiiristäni on astutuksen alaisena. Mä en koe tarpeelliseksi udella muiden tiineyssuunnitelmista tai niiden suunnitelmien toteutusajankohdasta. Mulla on ihan tarpeeksi ajateltavaa omassa elämässäni, mun ei tarvitse ahdistaa tuttujani nurkkaan hullunkiilto silmissäni udellen, että milloin se nyytti teille putkahtaa.

Mun mielestä lasten hankkiminen/yrittäminen/toivominen tai lapsettomana pysyminen ovat sen verran henkilökohtaisia asioita, joita ei kenenkään saapasnaaman tarvitsisi lähteä sorkkimaan ja aiheuttamaan pahaa mieltä. Mä en ainakaan jaksa kuulla sanaakaan siitä, kuinka mun pitäisi pikkuhiljaa alkaa valmistautua hedelmöitykseen. Mitä jos mä en halua? Mitä jos mä en pystykään? Mitä jos asia ei ole ajankohtainen? Mitä jos se ei vaan millään tavalla kuulu sulle?

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Hyvää naistenpäivää

kaikille meille, joilla on tissit ja pili puuttuu! Tytöt rulez ja sillai.

(ja hyvää synttäriä mulle. hehee.)

<3: j

maanantai 4. maaliskuuta 2013

mistä lähdettiin ja mihin ollaan tultu


Tee-se-itse

Nykyään kaikki tavarat huonekaluista elektronisiin laitteisiin joutuu itse kokoamaan kotona tai ainakin puuhastelemaan niiden parissa asennellen tuntikausia. Lähes kaiken voi tehdä "kätevästi kotona" tai "koota helposti itse". Netistä kun nykypäivänä saa mitä vaan lisähiuksista hampaidenvalkaisuun. Ravintoloissakin saat itse lajitella astiasi ja biojätteesi oikeisiin ämpäreihin ja kaupassa piipata omat ostoksesi itsepalveluna - ihan itse! Silti maailmassa on paljon asioita, joita ei ole vielä tajuttu ryhtyä myymään kotiin koottavaksi tai asennettavaksi.

Silikonit. Miettikää kuinka kätevää olisi tilata vaikkapa HobbyHallista mieleisensä kokoiset silarit ja asennella ne ihan kaikessa rauhassa kotona paikoilleen. Settiin kuuluisi toki myös puudutusaine, karhunlankaa ja neula, unohtamatta kirurginveistä ja opastus-dvd:tä. -Nännit myydään erikseen!

Hampaiden irroituspihdit. Monet ikäiseni painivat tällä hetkellä helvetillisten viisaudenhampaiden ja niiden poistamisen kanssa. Hammaslääkärijonot ovat tajuttoman pitkät ja yksityisellä se on monen sadan urakka. Miksei tätäkin siis voisi tehdä kotona? Äkkiäkös sitä hampaan kiskaisee irti ihan vaan iltapuhteiksi. Puudutusaine maksaa toki hivenen ylimääräistä, mutta kovemmat kaverit voi kokeilla ilman.

Maali. Siis jääkiekkomaali. Se, kun se kiekko menee sinne maaliin. Ja miksikö? Monesti kuulee, kuinka penkkiurheilijat haukkuvat jokaisen maalin ja varsinkin epäonnistuneen maalin, jonka Suomipoika verkkoa kohti laukaisee. Joten olisiko kaikille vaan parempi, jos itse saisi näyttää ja tehdä itse parempi? Settiin kuuluu maila, maali ja torni nuuskaa. Jos näkyviä tuloksia ei tule (=häkki ei heilu haluttuun tahtiin), kahden viikon palautusoikeus pätee tässäkin tuotteessa.

Kokeet, siis terveydenhoidolliset kokeet ja testit. Olisihan se helppoa vain tilata netistä isyys-, papa- tai verikoesetti, puhumattakaan sukupuolitautitesteistä tai pissan tikuttamisesta. Sitten laittaa näyte menemään kohti oman kylän labraa ja ei muutaku tuloksia odottelemaan. Parasta olisi, jos saisi mukana ohjeet analysoida koetuloksia, jolloin näytteitä ei tarvitsisi lähetellä mihinkään.

Itse olisin myös tyytyväinen, mikäli puhelimiin saisi röntgen- tai magneettikuvasovelluksen. Onko selkä jumissa, mutta terveyskeskuksen jonot päätähuimaavia? Ei hätää, kevyt varjoainekuvaus toimii älypuhelimen sovelluksella ja siihen tilattavalla setillä, jonka sisältö määräytyy kuvauksen laadun mukaan.

Mitässää haluaisit tehdä itse, ammattilaisen sijaan?

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

voihan eläinihmiset

"Rapsuta sitä ny, kato miten se hei kattoo sua!" Mulle on yks ja sama millä silmällä se sun pokemoni mua vilkuilee, mutta mä en siihen koske! Hyi helvetti. Miks täytyy tyrkyttää omia elukoitaan muiden naaman eteen ja yrittää saada kaikki -eläinvihaajajista lähtien- niistä kiinnostumaan kliseisillä puolustuspuheilla? "Misu on niin erilainen persoona ku muut kissat, tosi älykäski." Jos tolla sun katilla olis vähääkään älliä päässä, se ei kiehnäis mun jaloissa.

Mä en vaan pidä eläimistä. En halua villapaitaani yhtäkään karvaa sun karhukoirastasi, saatikka tilkkaakaan minkään elukan kuolaa tai muitakaan elukoiden eritteitä. En jaksa sekuntiakaan päinhyppivää ja perseelleen koulutettua luonnevikaista terrieriä, pitkin kämppää kusevaa häiriintynyttä kattia, enkä minkään sortin matelijaa. Hrrrrr, menee vilnväreet ajatuksesta.

Mä voin silittää jotain hyvinkoulutettua pientä puudelia tai taputtaa toverillisesti lammasta. Mutta minä en ala nukkumaan koiran kanssa samassa sängyssä, siivoamaan kissanpaskoja vaatekaapista, käymään kylvyssä sorsan kera tai aterioimaan hevosen kanssa samassa aamiaispöydässä. Mä en halua omistaa eläintä, enkä kutsua itseäni yhdenkään karvanaaman mammaksi. En halua olla niitä ihmisiä, jotka ottaa heti marraskuun loppupuolella kuvia elukoistaan tonttulakki päässä ja teettää niistä 1500 korttia, hiirimattoa ja t-paitaa lähisuvulle.

Tajuan, että joillekin se lemmikki on kaikkein tärkein ja ainoa ystävä, perheenjäsen. Mä ymmärrän, että lemmikistä luopuminen on jollekin kuin pieni kuolema. Mutta mä en ymmärrä sitä, miksi monille eläinihmisille on hankala ymmärtää, että kaikkia ei kiinnosta Mustisi kakkaamisväli tai masukivut. Kaikki eivät näe hamsterisi silmissä sielukkuutta kuten sinä, tai eivät halua hankkia samanlaista 100-kiloista piskiä sohvalleen kuin sulla on. Mä kunnioitan eläinrakkauttasi hymyilemällä nätisti kaniinillesi ja taputtamalla pari kertaa sitä päälaelle. Sun tehtävä on kunnioittaa mun eläinepärakkautta ja olla väkisin tunkematta sitä karvapörröä mun syliini. Kato kaikki ei vaan tykkää, vaikka kuinka uskollinen ja ymmärtäväinen se ponisi olisikaan.

lauantai 2. maaliskuuta 2013

No teidän kannattaa varmaan erota

Mä oon sitä mieltä, että nykyään erotaan aivan liian helpolla, eikä ylipäätään vaivauduta edes yrittämään. Jossainhan voi olla joku Prinssi Uljas, jonka luonne on virheetön ja teot lähentelee puhdasta täydellisyyttä. Yli-ihmisyys kunniaan!

Oli kumppani sitten liian arkinen, ajoittain huonostipukeutuva, katsonut hyvännäköistä vastakkaisen sukupuolen edustajaa liian pitkään, jättänyt vastaamatta romanttiseen tekstariin tai tuonut väärää jugurttia kaupasta - eroa kehiin ja ongelma on ratkaistu. Myös kavereiden kanssa hengailu, nimipäivien unohtaminen ja huonot läpät voivat olla syy huonoon suhteeseen ja jättämällähän niistäkin probleemista selviää.

Mä olen huomannut myös 'ystävä'piirissäni tämän ilmiön; mun ei tarvitse kuin puolella sanalla vihjata Petjan olevan välillä täydellinen pölkkypää, niin ollaan heti antamassa tukea eropäätökseen ja hokemassa, että kyllä vaihtamalla paranee. "Mun hanipöö ei tiskannu vaikka lupas." "No hei jätä se et sä ansaitse tollasta kohtelua niinku eti joku uus joka arvostaa sua mä oon baby sun tukenas!" Öö, hankkikaa omat draamanne...?

Kyllä mä ymmärrän, että ei kukaan täyspäinen jää väkivaltaiseen tai muuten epäterveeseen suhteeseen, mutta vittu valoja! Mussukka hankkii paskan harrastuksen tai pureskelee kynsiään, niin ei muuta ku vaihtoon. Eihän tuollaisesta koettelemuksesta selviä! Saatikka, jos paljastuu pari valkoista valhetta, kumppani kehuu kaverisi ulkonäköä tai jopa -iik- on pahalla tuulella.

Mä en tiä, pitäiskö mun olla nyt sinkkumarkkinoilla, kun Petja on kerran riidellessämme haukkunut mua lapselliseksi ja joskus käskenyt mun olla hiljaa. Hänellä on myös monia vaatteita, joita en voi sietää. Toisaalta taas Petjuskelinkin kannattaisi jättää mut, koska usein varastan siltä karkkia/pastilleja ja kutsun päivittäin kakkahousuksi. Eihän tuollaisista asioista vaan voi selvitä?

Eräällä ystävälläni on ihana ajatusmaailma parisuhteista, tai siis ainakin omastaan: lähes kaikesta voi selvitä. Tuli mitä tuli, asia puntaroimaan, keskustellaan ja käsitellään. Jos parikymppisillä ihmisillä on takana kahdeksan vuoden suhde, on siinä vähän joutunut omia hermojaan hillitsemään ja asioita jonkin verran vatvomaan. Se pariskunta ei niinku ihan pienestä luovuta, toisin kuin suurin osa ympärilläolevista ihmisistä.

Missä kaikkien muiden nuorten ihmisten taistelutahto on? Eikö se oma suhde ole minkään arvoinen, kun ollaan heti pienenkin vastoinkäymisen jälkeen heittämässä yhteinen elämä vittuun? Ryhtyykö ihmiset seurustelemaan hetken mielijohteesta, vai onko nykyajan ihmiset vaan totaalista luusereita ja syntyneitä luovuttamaan?