HUOM! Blogin tarkoitus ei ole loukata ketään tai aiheuttaa minkäänlaista mielipahaa. Tekstit ovat pääsääntöisesti aivotonta läpäheittoa tai humoristista lätinää. Toisinaan kynään tartutaan vakavammallakin mielellä. Mikäli huumorini tai tyylini ei uppoa, blogissa esiintyvät kannanotot aiheuttavat harmia tai tekstit kuulostavat yli-ikäisen pissiksen rageemiselta, suosittelen vaihtamaan sivustoa.

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Puuttuva pettymyksensietokyky

Mä olen tehnyt omia epätieteellisiä johtopäätöksiäni ja todennut, että nykyteineiltä ja tämän hetken nuorilta aikuisilta puuttuu aivan täysin pettymyksensietoyky.

Itsetuhoisuus, masennus ja "masennus" lisääntyvät, kaikilla on paskaa, kukaan ei jaksa elää, joka toinen haluaa viillellä ja elämä on täysin arvotonta (mikäli lööppejä, uutisointia, nettikirjoittelua, ammatikseen vastaavanlaisten tapausten kanssa työskenteleviä ja kuulopuheita on uskominen). Elämä nähdään suorastaan turhana tuskana, eikä tulevaisuudelta odoteta mitään hyvää. Ja syyt tähän "pahaan oloon" ovat sarjaa 'mutsi ei päästä festareille', 'pokkis jätti' tai 'lihoin kolme kiloo kesällä', kun ennen ihmiset traumatisoituivat esimerkiksi huonoista kotioloista tai kiusaamisesta.

Nykyaika on helppoa aikaa, kaiken saa valmiina, ei tarvi ku nappia painaa. Kukaan ei voi väittää, etteikö käytännön asiat olisi helpompia kuin ennen, tai että eläisimme jossain valtavassa puutteessa ja kurjuudessa. Koska suurella osalla ihmisistä on ruokaa, siistit vaatteet, mahdollisuuksia tulevaisuuden suhteen ja muutenkin suhteellisen tasainen tie edessä ja takana, täytyy keksiä ongelmia itse ja loukkaantua verisesti pienistäkin vastoinkäymisistä.

Tiedän ihmisiä, joille on oikeasti tapahtunut kamalia asioita: on menetetty perheenjäseniä ja lähisukulaisia, sairastettu vakavia sairauksia ja jouduttu laittamaan kaikki suunnitelmat uusiksi. Suru-uutisia, kuolemaa, loukkaantumisia, tapaturmia ja huonoja lähtökohtia. Ihme kyllä nämä ihmiset eivät ole niitä, joilla yhdistyy ahdistus, masennus, itsetuhoisuus, vitutus ja paha olo. Ne, joilla on se kaikkein pahin olo, ovat näitä "äiti lupas mopoauton, enkä saanutkaan sitä, nyt mä sitten viiltelen"- ja "mua haukuttiin feisbuukis lortoks, tuntuu pahalta" -tapauksia.

Miksei ihmiset enää ymmärrä, että tämä on elämää? Elämään kuuluu myös vastoinkäymisiä, pettymyksiä, kyyneileitä, surua ja murhetta, eikä pelkkiä taikaponeja, Lontoon shoppailureissuja ja auringonpaistetta. Saatana elämän kuuluu joskus kohlia ja satuttaa, ei pelkästään kutitella höyhenellä leuan alta! Mikä siinä on vaikea sisäistää? Miksi pettymyksistä ei päästä yli, kuten menneinä aikoina?

Miten nää nykyajan mopoautosankarit, pilalle lellityt lössykät ja nää, joiden vanhemmat on suojellu kaikilta ikäviltä kokemuksilta, tulee koskaan pärjäämään elämässä? Unelmaduunit voi mennä sivu suun, raskauskilot tulee tuplana, rahat voi olla vähissä tai auto hajota tienposkeen - puhumattakaan isommista ja oikeista vastoinkäymisistä.

Äiti on aina sanonu, että mun pettymyksensietokyky on lähes olematon, mutta nykytättähääriä katsoessani mä tunnen olevani terästä...

Aihetta keventääkseni pyydän teitä lukijoita kertomaan tilanteesta, jolloin pettymyksensietokykynne on ollut hyvin alhainen ja näin jälkikäteen vähän nolottaa. Ite muistan, ku ala-asteella meidän luokassa oli arvonta jonka pääpalkinto oli Tapparan fanipata ja eräs joka ei lätkästä välittänytkään, voitti sen ja SAATANA MÄ OLIN PETTYNYT, mutta enpäs näyttänyt sitä kenellekään. Muka. Näkihän sen kilometrin päähän, kun mun naama veny ja leuka tippu lattiaan.......

70 kommenttia:

  1. Mulla on ylipäätänsä tosi huono stressin-, tunteiden- ja pettymystenhallintakyky. Ei sillä että elämäni olisi ollut ruusuilla tanssimista, tai että edes pettyisin järkevistä asioista. Osaan esimerkiksi suhtautua ihan hyvin kuolemaan ja kaikkeen "vakavaan", mutta esimerkiksi koulunkäyntiin liittyvät pettymykset ovat maailmanloppu, ja voi sitä porun määrää jos tapaaminen poikaystäväni kanssa peruuntuu tai vastaavaa.
    Jos joku nolo juttu on, kun mopokortti uudistui ja kävin kokeessä päivää ennen kuin piti käydä ajotunnit, ja failasin, itkin koko kahden tunnin automatkan kotiin ja olin vihainen itselleni. Huhhuh. Valitettavasti en ole sen fiksumpi nytkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mutta sää myönnät sen, eli sulla on silti järkikin päässä ;) ;) :D

      Poista
    2. No eipä sitä kieltääkään voi :D mutta joo, ainakin tietoisesti yritän muuttaa ajattelutapaani!

      Poista
  2. Etkö säkin ole nuori aikuinen?

    VastaaPoista
  3. Ärsyttää kun masennus-sana tulee niin helposti sellaisten ihmisten suusta keillä ei ole tosiasiassa tietoakaan miltä se todella tuntuu. Olen sairastanut masennusta 10-vuotiaasta asti, vaikeaksi se meni pari vuotta sitten. Todella harvat ja valitut ovat saaneet kuulla mitä sairastan, koska masennus vaan tuntuu olevan ikuisesti angstiteinien leikkisairaus, jota kukaan ei ota vakavissaan. Koska eihän nyt kukaan oikeasti tahdo kuolla, ja eihän mikään ole vialla tai sairaus olemassa jos sitä ei näe. Jos se näkyy tekoina tai miten vaan, se on vain huomionhakuisuutta. Enkä nyt siis tosiaan tässä osoittele Jenni sinua syyttävällä sormella, vaan näitä nimenomaisia teiniviilviil-paskoja jotka nyhjäisevät tyhjästä "pahan" olonsa. Vaikka siitä että ei ollut varaa Bic Mac-ateriaan, ja sitten huudetaan ja itketään kuinka ollaan niin masentuneita. Tällaisten tapausten ansiosta kynnys puhua omasta olosta vain kasvaa, koska huomiohuoraustahan se kaikki muiden silmissä vain on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ^tämä. Itse en aikanaan sanonut/myöntänyt/puhunut masennuksestani kenellekään koska tiesin ettei oteta vakavasti. Oikeasti masentuneet ihmiset jää näiden huomiota hakevien jalkoihin, aika sairasta...

      Poista
    2. Järjetön huomion hakeminenhan sinällään on sairasta, minusta on outoa että sitä halveksutaan sen sijaan että sen ongelman syytä mietitään. Ei huomiohuoraus ole mikään luonteenpiirre sen enempää kuin masennuskaan. Sekin saattaa peittää taakseen vakaviakin ongelmia.

      Mutta ymmärrän kyllä mitä haette takaa, ja miksi se ärsyttää. Mulla esimerkiksi jatkuva ihmisten huomiohuoraksi haukkuminen saa oman oloni tuntumaan huomiohuoralta. Alan häpeilemään omaa pahaa oloani ja sättimään itseäni siitä että minulla on paha olla, mikä lietsoo vihaani itseäni kohtaan. Eihän mulla ole mitään syytä tuntea oloani paskaksi. Silti se paha olo on ja pysyy.

      Poista
    3. Voin kuvitella, millaista on elää masentuneena tällaisessa maailmassa, jossa näänyyhnyyhviilviil-teinit ovat vieneet kaiken uskottavuuden kyseiseltä sairaudelta. Tsemiä anonyymi sulle sairauden kanssa!

      Poista
    4. Masennus on menettänyt mun silmissä täysin uskottavuutensa, kun kaikki tuntuu sairastavan masennusta. Ja suurin osa niistäkin vain huomion tarpeessa...!

      Poista
  4. " Ihme kyllä nämä ihmiset eivät ole niitä, joilla yhdistyy ahdistus, masennus, itsetuhoisuus, vitutus ja paha olo."

    Ööö, anteeksi mitä? Pisti kyllä vähän ketuttaan viestisi, sillä ihmisenä joka on kokenut tuon kaiken paskan eikä pelkän "paskan", ärsyttää kuinka vakava sairaus on heitetty tuonne teinien angstiin kuuluvaksi. Ymmärrän kyllä mikä viestissä oli pääpointtina, mutta älkää ihmiset puhuko masennuksesta tuollei, kuin se olisi vain puuttuvaa pettymyksensietokykyä.. Ihan eri asia on se normi murrosiässä tuleva vaihe, joka ajan mittaan menee ohi. ..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No nyt ei taas joku tajunnut lukemaansa.

      Poista
    2. Vai ymmärsitkö sittenkään?

      Poista
    3. odotinki innolla että koska alkaa nää masennuskeskustelut taas täällä kommenteissa :D

      Poista
    4. joku ei ihan tainnut ymmärtää joo... :DDD luulen että johtunee siitä, että on takertunut yhteen --^ lauseeseen ja lukenut loput punaset silmissä, eikä tiedä yhtään mistä puhuttiin :DD

      Poista
  5. äiti unohti tuoda kaupasta kurkkumajoneesia ja mulla oli jo nugetit uunissa ja itkuhan siinä tuli. ikää 18 vuotta. toisaalta mulla oli järkyttävä pms päällä ja just hetkeä aiemmin olin itkenyt päälle vartin kun tajusin, että nyt tuli katsottua kaikki jaksot sarjasta X.

    VastaaPoista
  6. Kaikki nää koulun kevätjuhlat joissa ne opettajien lellikit on napanneet vaikka minkälaisia stipendejä ja palkintoja itselleen. Siinä sitten aina yrittää hymyillä, mutta kaikki me tiedetään, että suurin osa keskiverto-oppilaista minä mukaanlukien, on naama norsunvitulla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. tämä. en ymmärrä miksei stipendejä voitas jakaa esim. nille jotka on nostaneet 5-6 numeroitaan vaikka kaseiksi, vähentäneet roimasti poissaolojaan/jälki-istuntojaan yms, kannustamaanhan ne on tarkotettu mutta ei, ne menee tasaisesti niille 9.6 keskiarvon omaaville, _joka_vitun_vuosi_ samoille ihmisille.

      Poista
    2. No mutta onko väärin, että he jotka oikeasti panostavat kouluun saavat siitä vuoden lopussa jonkun kiitoksen? Ei minun mielestäni ainakaan :) Eikä tarvitse olla opettajan lellikki saadakseen niitä stipendejä, lellikki ja stipendin ansainnut on aivan eri asia. Tietysti on hyvä, että numeroiden nostajia muistetaan myös ja esimerkiksi ainakin meidän koulussa heilläkin on manhdollisuus stipendiin!

      Poista
    3. ^ No mutta eikös nekin oo just panostanu ja kovasti jos saa just noita 5-6 vaikka sinne kasiin nosteltua? :D Mitä se on jos ei panostusta nimenomaan...

      Onneks monessa koulussa on kai vieläkin niin ettei sama ihminen voi saada useampana vuonna sitä stipendiä, se nyt vielä puuttuiskin.

      Poista
    4. Nii ja juu, tokihan 9. luokalla monessa paikkaa on nää tsemppi/kiristipendit, mutta vois niitä jakaa muillakin luokka-asteilla. :)

      Poista
    5. Meidän koulussa oli just toi että stipendin piti mennä eri ihmiselle eri vuosina. Oli myös tuo tsemppistipendi. Mutta oli niitä opettajan suosikeita enemmän kuin se yksi, joten joka vuosi stipendi meni sille suosikille. Tsemppistipendit menivät sitten niille joilla numerot olivat ennen nelosia tai vitosia, ja nyt kaseja tai ysejä. Mutta me, jotka oltiin porskutettu tasaisesti 8-9 numeroilla, ei saatu koskaan mitään. ):

      T. Eka anonyymi.

      Poista
    6. Jos ne stipendit meni niille, keillä on paras keskiarvo, niin eihän ne välttämättä oo opettajan suosikkeja? :D Mutta tosiaan, voishan en välillä mennä muillekin kuin vaan niille kiitettäviä numeroita aina saaville...

      Poista
  7. Mä olen 24-vuotias yhden lapsen äiti ja mulla on munasarjassa kasvain (joka leikataan pian ja uskotaan että hyvällä menestyksellä). Siitä huolimatta, että elämä on mennyt lähiaikoina ihan uuteen järjestykseen, mä jaksan edelleen kiukutella aivan naurettavista asioista,- kuten viime viikonloppuna kun jouduin odottelee kaveria baarissa iik puol tuntia ihan yksin. Olen toki vielä niin tekopyhä, että jos tilanne olis ollut toisin päin, olisin pyöritellyt silmiä, miten typerää on kiukutella tuollaisesta. Onneks kaverit tuntee mut ja ymmärtävät jättää tommoiset pöljät kiukut ihan omaan arvoonsa ;)

    VastaaPoista
  8. Eräänä vappuna oli tarkoitus lähteä työkaverin kanssa juhilmaan. Oltiin töissä vappuiltaan, ja mun oli tarkoitus käydä eka kotona puleeraamassa. Työkaverini tekstasi n. puoli tuntia ennen lähtöä, että ei tuukkaan mun kanssa vaan meneekin muiden kanssa. No siitähän mä revin ihan hirveät mökötysitkupotkut joiden purkauksen kohteeksi joutui aviomies näin ensisijaisesti kun se nyt vaan oli siinä.

    Myöhemmin illalla menin sitten yhden kaverin kanssa baariin, ja soitin tietysti kauheessa kännissä ihan hirveän haukkumapuhelun tälle tyypille. Semmonen kunnon känniangstirage-avautuminen.

    Ei sillä etteikö se mun mielestä edelleen ollut hitusen törkeesti tehty ettei koko päivänä voitu sanoa mitään ja muutenkin ettei oo munaa edes soittaa vaan tekstataan sit tollasella varotusajalla, mutta ehkä tuo kännipuhelu olis saanut jäädä tekemättä, ja aviomiehelle ei varmaan olis tarvinnu kiukutella...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pakko myöntää että oisin varmaan tehnyt ite just samalla tavalla... :-D Tosi törkeetähän tommonen on, että viime tingasa perutaan. Ei oo enää aikaa ees yrittää kysellä jotaki muita tai saaha jotaki muuta tekemistä, ku kuitenki varmaan on jo valmistunu iltaa varten.

      Poista
    2. Multakin ois varmaan lähteny yön pikkutunneilla vähintäänkin kännivitutustekstari tolle urpolle kaverille. :D

      Poista
  9. mulla kans oon nyt ysiä käyvä tyttö ja mun isä on alkoholisti, eikä siitä oikein haluaisi puhua kellekään koska just monet mun ikäset on menny valittelee opettajille yms "mun iskä on alkoholisti se juo pari kaljaa viikossa". isällä on ihan todettu vakava alkoholiongelma ja poliisit ravaa täällä pari kertaa viikossa hänen riehumisen takia. ja äidillä oli syöpä kyllähän sitä vähätellään mutta niin kaikki haluaa tappaa ittensä jos ei sitä mopoautoo saa, joskus saa ihan hävetä oman ikäsiä.. voisivat oppia arvostamaan elämäänsä. ja itteeni on auttanu ku joka ilta mietin päivästä 3 hyvää asiaa, kaikilla ja aina löytyy niitä hyviä asioita:) ihan vaikka vaan: aurinko paistoi, koulussa oli hyvää ruokaa yms:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. olen sanaton. Vaikutat todella viisaalta ikäiseksesi, oikeasti :o
      Voimia sinulle <3

      Poista
    2. Reipas tyttö! Tsemppiä, susta tulee vie jotain suurta. :)

      Poista
    3. tsemppiä ! sulla on hyvä asenne :-)

      Poista
    4. Onko sunkaltaisia ihmisiä oikeasti olemassa? Tsemppiä ja kaikkea hyvää elämääsi! Sulla on asenne kohdallaan, pidä siitä kii!

      Poista
    5. Musta on ihailtavaa, että kykenet pitämään pääsi pystyssä huolimatta varmasti raskaasta elämäntilanteesta. Tsemppiä tosi paljon!

      Poista
    6. Tsemppiä, tyttö!!

      Poista
  10. Olin tiskaamassa ruuan jälkeen, ja lisättäkööt, että inhoan tiskaamista. Paistinpannun ku olin saanut putsattua, niin yritin pistä sitä kuivauskaappiin. Kaappi kuitenki on aika täynnä, joten onnistuin pudottamaan sieltä sen pannun, kulhon ja pari lastaa melkeen mun päälle. Kastuin myös kiitettävästi, koska pannu tipahti vettä täynnä olevan kattilan päälle.

    Mitä minä teen? Alan itkemään ja jätän tiskit sikseen. Mökötin ton jälkeen vielä pari tuntia ja lopulta avomiehen oli pakko mennä tiskaamaan loput likaset astiat.

    (y)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla etten oo ainoo, joka saa itkukohtauksia mitä ihmeellisimmistä asioista :D

      Poista
  11. Itseänikin ärsyttää tommonen turha valitus jos siihen ei ole mitään oikeaa syytä ja jos se on vain huomion hakemista (vaikka onkin vaikea välillä arvioida onko oikeasti paha olo vai vain kiukuttelua) mutta mä en silti oikein usko, että tää on mikään nykymaailman ilmiö, eiköhän vanhemmat sukupolvetkin ole aikoinaan syyllistyneet teini-iässä samaan. :D Aina jos joku on pielessä aletaan herkästi ajatteleen, että oi että kun ennen oli kaikki paremmin. Uskoisin että kaikki oli ennenkin ihan samanlailla teinien kesken, tai ainakin syvästi toivon niin. :D Ok, ei ollut mopoautoja yms. joiden perään itkeä mutta eiköhän teinit keksinyt jotain kiukuteltavaa silloinkin.

    VastaaPoista
  12. Masennus on sairaus siinä missä on esimerkiksi syöpä. Ei voi sanoa sairastavansa masennusta, koska on vähän mieli maassa ja teki testin todella luotettavalla nettisivulla X. On todellakin pöyristyttävää, että teinit kerjäävät huomiota "sairastelun" varjolla ja masennuksesta on tullut muoti-ilmiö. On hienoa sairastaa masennusta. Nykyään masennus koetaankin enemmän teini-ikään kuuluvana ohimenevänä vaiheena kuin todellisena ja vakavana sairautena.

    VastaaPoista
  13. Mua nolottaa se, kun viime jouluna pelattiin kanin loikkaa (sellanen lautapeli) ja hävisin koko ajan, niin miua alko ärsyttämään ihan älyttömästi ja rupesin itkemään siitä ärsytyksestä :D oon ehkä hieman liian kilpailuhenkinen, pitäis rajottaa sitä mun sisäistä 4 vuotiasta jonka on pakko voittaa... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. oon ihan samanlaine, siks yritän välttää kaikkee pelaamist jos vaan mahdollista :D

      Poista
    2. Mä taas haluan aina pelata jotain, mut kukaan perheestä ei enää oikein haluu pelata kun kanssa mitään, justiinsa ton kilpailuhenkisyyden takia XD hups. -ano13.09

      Poista
    3. eikä, mulle kävi saman pelin kanssa ihan samalla lailla!! pelattiin sitä viime uutenavuotena ja hävisin heti, menin rappusiin istumaan kun ärsytti niin paljon ja itkuhan siinä melkein tuli :D vasta 16 kun olen..

      Poista
  14. Miksköhän nuoret joutuu hakemaan huomiota näillä sairasteluilla? Luulis, että kun perheessä vanhemmat tekee muutaki kuin töitä ja sitä huomiotakin saa ihan tarpeeksi, ei tuu mieleenkään feikata noin vakavaa sairautta.
    Peruskoulussa kerran yks tyttö toi puukon kouluun ja otti tunnilla esille. Sitte ku kavereiden kanssa huomattiin toi "viiltely", tää sano että "älkää kertoko kenellekään"! Mitä vittua? Siis ei kerrota kenellekään, mut satut piteleen puukkoa keskellä luokkaa... Eikä hän mitään viillellyt, kuhan otti esille ja näytti murheelliselta ja vähä kihnutteli sen puukon kanssa. Tota vois kyllä oikeesti säikähtää nykyään, kun teräaseen ottaa esiin kesken tunnin.

    VastaaPoista
  15. Aloin itkee yläasteen alussa kun en saanukkaa joululahjaks tietokonetta. Ja yksi uusi vuosi oli kamalin ikinä ku olin 16, äite löys mun siiderit eikä päästäny mua kavereiden kaa pihalle. Oli muuten maailman loppu kyseessä sillo. :D

    VastaaPoista
  16. Olin n. 7-vuotias, ykkös- tai kakkosluokalla. Olin sillon aika hyvä matikassa, ja nyhjäsin kokeesta kymppejä yms. Kerran yhden kokeen jälkeen kuulin, että ne joilla meni koe huonosti, joutuvat tukiopetukseen. Nauroin. Hetken päästä sain tietää että ne tukiopetukseen menevät sai HARJOTELLA TIETOKONEELLA!!!!!!!!!!! Että mua vitutti, meillä ainakin oli koulun tietokoneella joku sellanen ohjelma missä oli kaikkia piirrettyhahmoja pomppimassa siellä että paljoko on 1+1. Menin sitten kotiin oikeesti itkien ja äiti kysy että mikä mulla oli.. Kerroin ja voi vitja että se nauro. Hävettää vieläki.

    VastaaPoista
  17. En pienenä saanut äitiä hakemaan kaupasta itselleni alkoholia, joten aloin itkemään television edessä, vedin siihen itseni räsynukkeasentoon ja hoin kuinka masentunut olen ja että äidin pitäisi viedä minut terapiaan tuhoutuvien kaverisuhteitteni vuoksi.

    Nykyään hävettää tapaus niin paljon, etten ole siitä kenellekkään kertonut. :D

    VastaaPoista
  18. Raivostuin tässä jokin aika sitten, kun halusin nuudeleita, mutta isosisko olikin (hyvää hyvyyttään, koska tiesi jo etukäteen että olin väsynyt ja vittuuntunut) paistanut pyttipannua yksin minulle. Oli muuten laittanut lautasen reunalle kurkkua ja salaattia ja paistanut kananmunankin siihen kaveriksi. Mutta hienosti silti vain suutuin, koska mieli teki niitä kuppasia nuudeleita. Saatana. No, hävettää, mut onneksi en mitään raivokohtausta kuitenkaan vetänyt, jupisin vaan itsekseni ja syötyäni painuin päikkäreille.

    Mun isosisko on kyllä oikeasti tosi kultanen kun jaksaa mua... :D

    VastaaPoista
  19. Suutuin pari viikkoa sitten koska en löytänyt Ideaparkista mitään. Murjotin sängyn pohjalla loppuillan. Seuraavana päivänä koin häpeää

    VastaaPoista
  20. Ihanaa että toit tämän aiheen esille tänne blogiis, joka kaikinpuolin on niin mahtava.
    Olen siis itse tämän huomionkerjäysmasennus/anoreksia- sukupolven jäsen ja muutama ystäväni sairastaa tätä kyseistä huomionkerjäystä. Yksi kavereistani kävi kuuleman mukaan jopa tutulla psykiatrilla, sai lääkkeitä ensimmäisen tapaamiskerran jälkeen, veti niitä väärin alkoholin kanssa sen verran että päässä heitti, pääs facebookin chatissa avautumaan ystävilleen, huolestuttamaan heidät ja soittamaan potilaan äidille, muttei sairaalaan sentään joutunut. Kaikki naapurikylätkin tiesi tästä potilaasta, hän kun oli ainut masentunut yhteisössä. Siis "aidosti" ja niin että ihmiset tiesi. Koulu piti lopettaa, anoreksiaa kuulemma pukkasi myös, elämä kolhi joka tavalla ja terapiaan piti raahata, kertoa kaikille tästä sairaudesta. Masennuksen syy oli hänen itseaiheuttamansa.
    Yksi kaveri lopetti karkin ja energiajuomien kittaamisen, alkoi harrastaa huomioliikuntaa, tyylillä että joka lenkkikerta täytyi ilmoittaa facebookissa tai blogissaan, eihän se muuten urheilua ole. Muutaman kuukauden päästä ilmoitti käyneensä läpi anoreksiahelvetin ja nyt päässyt yli kaikesta, elämä hymyili ja maha pömpötti.
    Näitä on useampia, samantapaisia ja yhtä ärsyttäviä. Kaikille piti kertoa, eihän kukaan voi tulla voivottelemaan jossei jokaiselle vastaantulijalle kerrota olevansa sairas. Eniten tämä sattuu, koska tiedän samoissa piireissä liikkuvan oikeasti masentuneita ja pahoja ongelmia läpikäyviä ihmisiä..
    Ehkä ja toivottavasti seuraava sukupolvi on viisaampi. Tsemiä kaikille jotka oikeasti näitä sairauksia läpi käyvät !! :)

    VastaaPoista
  21. itse olen ainakin todennut elämässäni erittäin moneen kertaan tämän: Ne joilla on oikeasti vaikeaa, tai ne jotka on oikeasti sairaita, pitävät tiedon itselllään. (korkeintaan läheisimmät tietää) :)

    VastaaPoista
  22. Oon harjotellu tässä tämän kevään autokoulua ja nyt pikkuhiljaa homma on alkanu luistamaan oikein hyvin, eikä mun opettaja-isäpuolella oo ollut mitään pahaa sanottavaa mun ajamisesta vähään aikaan. Kuitenki tänään ajaminen ei onnistunut sitten yhtään ja virheitä vaan tuli tulemistaan, ja siinä sitten loppumetreillä tiuskin ja kiukuttelin ku pikkutyttönen omista virheistä. Kotona vaivuin sängylle mököttämään pahaa maailmaa joka niin julma on... Nyt oikeesti nauran ääneen omalle lapsellisuudelle :---D

    VastaaPoista
  23. Tää nyt kyllä osu ja uppos! Ennen oon vaan nauranu mukana näille, mutta nyt tajusin, että voi vitura, toihan olen mä... Itken silmät päästä aika turhienkin asioiden takia (tosin en vanhemmille itke, vaikka samassa taloudessa ollaankin, vaan poikaystävälle) ja ajattelen, etten koskaan selvii tälläsestä! Esimerkiksi korkeakoulujen hakuhommat ja tulokset yms, meni kyllä ihan penkin alle kaikki suunnitelmat ja vitutti. Ja voi että sitä itsesäälin määrää! Aina oon kyllä tienny/tajunnu, että on niitä joilla menee huonommin, mutta kiitos Jenni, että avasit mun silmät vielä enemmän!
    Oot muutenki huikee tyyppi :D

    VastaaPoista
  24. Ala-asteellahan aina järjestetään näitä koulujen välisiä kilpailuja. Tällä kertaa kyseessä oli jalkapallokisat. Myös minä ja kaverini olimme hakeneet koulumme joukkueeseen, vaikkemme nyt mitään Ronaldinhoja sattuneet olemaankaan, mutta pelaaminen nyt sattui vaan olemaan kivaa. Tulosten tultua ja kun selvisi, ettemme joukkueeseen päässeet, meni seuraava tunti (siis edelleen koulussa) vollottaessa kurjaa maailmaa. Ja seuraavana päivänä HIEMAN hävetti mennä kouluun..

    VastaaPoista
  25. Sun on IHAN PAKKO lukea tää keskustelu Demin ihmeellisestä maailmasta ja jakaa mielipitees! Mä rukoilen et teet sen! Itse koin järkyttävän myötähäpeäaallon ja huutonaurua :)

    http://www.demi.fi/keskustelut/keho/mahtavaa-tulin-%C3%A4sken-kotiin-kaverilta-niin

    VastaaPoista
  26. Muistan ku ysiluokan alussa sain yhteiskuntaopin kokeesta 8+ ja itkin puol tuntia koulussa aivan hillittömästi. En ymmärrä vieläkään miks mun kaverit lohdutti mua, koska jos olisin ollu siinä tilanteessa mun kaveri, niin olisin varmaa nauranu mulle päin naamaa ja käskeny ryhdistäytymään.

    VastaaPoista
  27. kyl ihmisillä voi olla paha olla vaikka syyt ois "pienet". nimenomaan se, että isoja ongelmia ei ole, saa näkeen pienet ongelmat niin pahoina. jos ei sais ruokaa pöytään, ei ruvettais miettiinkään itsensä tappamista. eikä mitään turhan suurta, kuten että onks sillä olemassaololla väliä. sitä elettäis onnellisena kun ois vähän suurempia murheita. ja nimenomaan kiusaamisesta voi tulla tosi pitkäkskin aikaa itsetunto-ongelmia ja sit sitä tuppaa masentuun vähästä, vaikkapa siitä, että se poikaystävä nyt jätti, koska kokee, että on itse huono, ja se, että toiselle ei kelpaa, vahvistaa sitä näkemystä.

    VastaaPoista
  28. Just sopivaan saumaan luin tekstis :D Tänään ja eilen jouduin toteamaan, kuinka huono oon kestämään pettymyksiä. Reilu viikko sitten selvis et olin mokannu kouluhaut ja se pisti ketuttamaan paljon. Poikakaverinkaan kanssa ei olla nähty nyt viikkoon ja eilen se sitten alkoi perua tämän päivän ja huomisen tapaamisia - kilahdin ihan täysin koska olin niin pettynyt ettei nähdäkään. Itku on ollut koko päivän herkässä, tiedä tässä uskaltaako alkaa edes tiskaamaan tai katsoa Suomen peliä illalla. Mulla on ollut elämässä paljon paskaa, niitä oikeasti isoja ja pahoja juttuja kuten todettu masennus ja läheisen kuolema ja niistä selvisi, mutta mikä hitto siinä on että tällaiset pienet asiat on ihan ylitsepääsemättömiä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan sama juttu täällä. Mulla on myös ollut elämässä muun muassa noi kaksi mainitsemaasi asiaa ja muitakin suurempia murheita joista on selvitty, mutta jos poikaystävä peruu suunnitelmat (kuten juuri tällä viikolla kävi), saattaa koko loppupäivä mennä pilalle. Ehkä se johtuu vain epävakaasta mielestä ja tasoittuu vielä muutaman vuoden sisällä kun ne serotoniinitasot alkaa normalisoitua.

      Poista
  29. Itsellänihän on myös ihan oikeasti alkoholisti-isä ja äidin taloustilanne on todella heikoilla, joten meikäläinen ravaa niin paljon ilta- ja vklp-duuneissa ku vaan kerkeän. Oon samaa mieltä ton kanssa, että ihmiset tekee masennuksesta ihan paskaa. Itse kun kärsin ihan diagnosoidusta vakavasta masennuksesta, joka juontaa juurensa isän väkivaltaisesta käytöksestä ja 7 -vuoden koulukiusaamisesta. Bulimiakin on läpikäyty. Silti tässä 17-vuoden iässä jaksan nauttia siitä, että saan elää keskellä luontoa, kuunella musiikkia ja nauttia aurinkoisesta säästä diabeteksen ja masennuksen kera (sekä tuon bulimian, joka jaksaa välillä nostaa päätään).
    Miksi masennuksesta on tullut "tekosyy" kaikkeen. Just tää "en saanut iPhone 5 ja nyt viiltelen" -tyyliin. Oikeesti järki käteen.

    - Terv. 17-vuotias likka

    VastaaPoista
  30. Näitä kommentteja verratessani muiden postausten kommentteihin ihmettelen suuresti sitä, että miten ihmeessä tuo rakas ystävämme "anonyymi" on jaksanut kommentoida noin paljon? Muissa postauksissa on iloisia kommentteja jättänyt lasse, leevi, mirja, saara ja moni muu. On se vaan kummaa...

    Toki itsellänikin on ollut suunnattomia pettymyksiä, pettymysten perään. Mutta muista poiketen julkaisen kommenttini nimimerkilläni. Suurin pettymys viimeaikoina oli se kun eräs bloggaaja (Jepan kaa blogissa) esitteli mielestäni mahtavia kenkiään, jotka hänen mielestään olivat aivan kauheita. Tarjouduin ostamaan ne pois hänen kenkäkokoelmaansa kauhistuttamasta, mutta tämä Jepa vaan nauroi vasten kasvojani. Silloin nappasin kertakäyttölusikan ja... Unohdin sen viiltelyn ynnä muun paskan ja siirryin kyselemään seuraavalta potentiaaliselta mimmiltä popoja ;)

    VastaaPoista
  31. Ehkäpä sen takia, että ihmiset oikeasti ja syystäkin häpeävät käytöstään. Mua ainakin hävettäisi kertoa tänne omalla nimellä ja naamalla siitä, miten melkein täaysi-ikäisenä ihmisenä suutun jos en löydä mitään ostettavaa, tai että kiva reissu peruuntuu kun kaveri onkin kipeä eikä voi sille mitään.

    VastaaPoista
  32. Tuttava pääsi vilahtamaan rakastamani artistin musiikkivideossa ja mä oon niin kade. Miksi se, joka ei välitä siitä musiikista pätkääkään, enkä minä, joka vaikka maksaisin, että saisin tehdä töitä sen artistin kanssa.
    En mä tästä kyllä tutulleni ole sanonut, kehunut vaan ja ollut iloinen hänen puolestaan, mutta oman pään sisällä murr..

    VastaaPoista
  33. Oot aivan oikeassa tässä tekstissä mielestäni. Itse olen vasta 13.v ja tiedän monia tekstissäsi kuvailemia viilviilteinejä joilla ei ollut rahaa siihen tulitikkuaskiin että saa sen hikisen tupakan poltettua ja kaupungilla esittää niin kovaa. Sitten kotona itketään kun elämä on niin hirveetä ja kamalaa kun kaikki vihaa sua ja blaablaa... Välillä palaa hihat näihin ihmisiin jotka valittaa joka kerta jos mieli on maassa ja hakee huomioa. Todellisuudessa jos ihminen on surullinen ja masentunut ei se mene ensimmäisenä kertomaan sitä facebookkiin ja hankkimaan sillä 50 tilapäivitys tykkäystä. Ehkä minun sukupolvellani on niin hyvin asiat että ei tiedetä pahemmasta kuin siitä että ei ole rahaa mäkkäriin tai uuteen ripsiväriin juuri sillä sekunnilla. Hahah :D

    VastaaPoista
  34. Itse sairastuin masennukseen 11 v ikäisenä. En kertonut kellekkään että mulla oli paha olla vaan yritin näyttää että kaikki on hyvin. Minua käytettiin sillon myös seksuaalisesti hyväksi enkä kertonut siitäkään kenellekkään.
    Ylä-asteen jälkeen psykiatrille osastolle minulle diagnosoitiin vaikea psykoottistasoinen masennus. Kyllä, näin ja kuulin siinä vaiheessa jo harhoja ja halusin vain kuolla.
    Jotenkin minulla oli kuitenki koko ajan elämänkipinä mukana sairauteni kanssa koska en halunnut tappaa itseäni.
    Muistan että silloin perhettäni, en halunnut heille surua.

    Nyt olen 22-vuotias ja diagnoosina kaksisuuntainen mielialahäiriö. Elän tämän kanssa koko loppuelämäni mutta lääkityksen avulla se on ihan hyvin kurissa, ainakin välillä. Olen onnellinen etten tehny itselleni koskaan mitään lopullista vaan olen elossa ja saan nauttia jokaisesta päivästä.

    VastaaPoista
  35. mutta muistakaa ystäväthyvät, ette koskaan nää toisten pään sisälle, ettekä siten voi tietää ketkä ovat niitä aidosti ongelmaisia ja ketkä feikkejä =) terveisin todellakin vaikeita kokenut mutta myös teininä huomiohuorausta harrastanut :D

    VastaaPoista
  36. Mä petyin todella pahasti kun en päässyt yhteen kouluun ja haukuin kaikki jotka sinne pääsi, tyyliin "vitun ilostaitkijä-mammanlellikki-perseraiskattu lellipentu, maksoit raadille satasen että pääsisit heiluttaa läskihinkkejäs ja kirkumaan epävireessä työpaikalles". No joo. Pettymykset kuuluu elämään :D

    VastaaPoista

Ei muutaku kommenttia tiskii!