HUOM! Blogin tarkoitus ei ole loukata ketään tai aiheuttaa minkäänlaista mielipahaa. Tekstit ovat pääsääntöisesti aivotonta läpäheittoa tai humoristista lätinää. Toisinaan kynään tartutaan vakavammallakin mielellä. Mikäli huumorini tai tyylini ei uppoa, blogissa esiintyvät kannanotot aiheuttavat harmia tai tekstit kuulostavat yli-ikäisen pissiksen rageemiselta, suosittelen vaihtamaan sivustoa.

keskiviikko 31. heinäkuuta 2013

treenipostausta toivoneet, katse tänne!

Monet monet monet teistä ovat toivoneet "treenipostausta", joten kysynkin:

mitä haluatte sen sisältävän?

ruokavinkkejä, konkreettisia jumppaliikkeitä, vinkkejä kotijumppailuun....? Yritän parhaani mukaan toteuttaa toiveet tasapuolisesti ja saada postauksesta mahdollisimman kattavan! :)


Nuorten vapaa-ajan virikkeet

Tylsä kesä? Ei hätää, vielä ennen koulujen alkua ehtii harrastaa vaikka mitä mukavaa! Tässä lista niin uudemmista kuin vähän vanhemmistakin nuorison pitämistä harrastuksista. 

Ajat muuttuu, vuodet vierii, mutta yksi ajanviettotapa on ylitse muiden: asiaton oleskelu. Koulujen pihat, päiväkotien leikkipuistot, kauppojen aulat ja monet aidatut piha-alueet ovat todennäköisesti aina imeneet teinejä puoleensa, kuin roskapussit nälkäisiä lintuja (taas opin uutta; roskapussia ei kannata jättää terassille yöksi). Seinään nojailu, lorviminen, notkuminen ja hiekoitusastioiden päällä lysähtäneessä ryhdissä istuminen on myös ollut mulle rakas harrastus. Onnekseni lapsuuteni sijoittui maaseudelle, jossa ei ollut suurikaan harmi kenellekään, jos nyt joku teiniangstinen pissis mökötti koulun pääovien edessä rappusella ja kuunteli Tiktakia walkmanista.

Yksi toinenkin harrastus on todennäköisesti aina ollut suosittu nuorten keskuudessa ja kyllä sitä vanhemmatkin harrastaa: syljeskely. Tän kun liittää asiattomaan oleskeluun, niin avot mikä combo! Mikä sen parempaa, kuin lojua laiskana puiston penkillä ja syljeskellä kengilleen! Mikähän kumma siinä on, että sitä kuolaa erittyy suuhun niin paljon (kysyy hieno nainen, joka syljeskelee edelleenkin)?

Tää seuraava laji on sellainen, jota myös varmaan on aina treenailtu, mutta taitaa kuitenkin olla yleistymään päin. Tätä vois myös kutsua kaupunkilaislajiksi; maalla tää olis vähän ollut tylsää vähäisen "osanottajajoukon" takia (ja osanottajajoukkohan tässä tapauksessa tarkoittaa viattomia ohikulkijoita). Eli siis huutelu, vittuilu ja niin tutuille kuin vieraillekin ihmisille päänaukominen. Vitun huora, homo, painu helvettiin, vittu toi on ruma, läski, ime isääs yms. lennokkaat lausahdukset eivät ole kovinkaan harvinaista herkkua nykyajan katukuvassa. Mikä parasta (...) tätä voi harrastaa -ja harrastaakin- yhä nuoremmat ja nuoremmat henkilöt. 9-vuotiaskin osaa erittäin sujuvasti huutaa vitun homoa puolitutulle koulutoverilleen kaupanpihassa keskellä kirkasta päivää!

Kaljapullojen rikkominen lasten leikkipuiston pihaan on myös harrastus, joka ei koskaan kuole sukupuuttoon. Miksikäs sitä turhaa a) keräisi pullot pussiin ja veisi kauppaan b) jättäisi ne ehjinä roskiksen liepeille ryypiskelyn jälkeen niille, jotka innokkaina niitä vievät kauppaan tai c) joisi vaikka kotona tai kuppilassa, kun voi tyynesti iskeä pullot pillunpäreiksi ja parhaassa tapauksessa itse kännissä möyriä sen itseaiheutetun lasisilpun yli. Tää harrastus on vähän sellainen, että tästä on suunnattomasti haittaa ulkopuolisille ihmisille (pikkulapsille, eläimille, kangastossuissa kulkeville, polkupyörille...), mutta toivottavasti on hei tosi hauskaa! Tätä lajia en ole koskaan edes kokeillut, enkä kokeile!

Varhaisteineillä on myös kaikkia mahtavia harrastuksia, oikeastaan niitä voisi kutsua aikuistumisrituaaleiksi! Ilokaasuleikit, koiranputkienpolttelut, kaiken maailman hengityksenpitämispelleilyt ja erilaisten myrkkyjen nuuhkimiset ovat tuttua kauraa noin kolmetoistavuotiaille sälleille, jotka lyövät viisaat päänsä yhteen ja ryhtyvät tekemään tällaisia vähän epätieteellisempiä testejä. Näitä leikkejä harrastaessaan voi parhaimmassa tapauksessa mahdollistaa sille leikkihetken henkiselle tasolle jäämisen, jos liikaa leikkii! Meinaan kyllä ihmisestä huomaa, jos on kersana hirveesti pidätellyt hengitystään tai juonut sytytysnestettä.

Terveellisempiä harrastuksia loppuviikolle teille toivotan!

Ps. Haastan teidän kertomaan teini-iän idioottimaisimmista virikkeistä ja "harrastuksista", joiden parissa tuli vapaa-aikaa vietettyä. Kivittikö joku autiotalon ikkunoita, kampitti mummoja, maalaili taidetta spray-muodossa...? Vai viettikö joku perusnuoruuden uiden mummon mökillä, keräten mustikoita ja lukien Pikkunaisia omenapuun alla (kuten minä...) ?

Loppuun vielä kuva siitä, kuinka kuuluu teinin lojua laiskana ja muutenkin harrastaa yleislorvimista myös sisätiloissa:





tiistai 30. heinäkuuta 2013

Napostellaan!

Napostelu - tuo elämän kantava voima ja salainen nautinto - joskus lähtee käsistä. Ihan sillai kevyesti.

Mä oon niin napostelijaihminen, kun vaan olla ja voi. Mä en oikeastaan syö ikinä, mä napostelen. Mun kaikki ateriat on pelkkää napostelua, ei varsinaista ruokailua tai ateriointia. Ei sitä voi edes kutsua syömiseksi. En edes muista milloin olisin syönyt jotain lautaselta käyttäen veistä ja haarukkaa. Jugurtti, pari pähkinää, mandariini, puolikas leipä, puoli lasia mehua, toinen puolikas leipää, rahka, keksi, hörppy vissyä... Koskaan ei ehdi tulla nälkä, kun syö -siis napsii- koko ajan!

Huikeinta on esimerkiksi työpaikan kahvihuoneeseen tuodut herkut. Vaikka vihaisin raparperipiirakkaa tai tummaa suklaata, niin hirveen hyvin menee alas. Ei niinku mitään ongelmaa. "Jaaha, taas on Jenni syöny kaiken" ei ole mikään uusi lausahdus, oikeastaan hyvinkin kuultu toteamus työtovereideni keskuudessa. Kerran söin hyvällä halulla vanhaksi menneitä, monta päivää pöydällä seisseitä pikkuviinereitä. Jos kerran jotain on tarjolla, niin totta kaihan sitä täytyy maistaa! Pariinkin otteeseen, ihan vaan varmistaakseen. "Viides pala samaa kakkua, enkä vieläkään tykkää!".

Pahin virhe pitkään aikaan oli ostaa kaappiin vierasvarakeksejä. Mä en ikinä kaupassa himoitse keksejä tai koe niihin mielitekoa, mutta voi perse kun niitä sattuu olemaan kaapissa... Söisin vaikka suklaalla kuorrutetun apinan tai sokeroituja kärpässieniä, jos niitä vaan olisi tarjolla. Aina ohimennen keksi tai pari ja hupsistakeikkaa - vieraiden soitellessa ovikelloa Jenni saakin harrastaa kunnon ajatustyötä, että mitäs helvettiä siihen kahvipöytään nyt taikoisikaan.

Ja siis mähän voin napostella mitä vaan, sipsit ja keksit on harvinaista naposteluherkkua - niitä kun harvemmin tänne ostetaan naposteluvimmani takia (koska ruuan suhteen itsekurini on hyvinkin heikkoa tekoa). Pala kurkkua, luumu, hörppy jugurttipurkista, tilkka puuroa, haukku Petjan leivästä, tai vaikka miniluumutomaatit on loistavaa naposteluruokaa. Ei kuulosta pahalta napsia leivänpalasia tai hörppiä mehukeittoa, mutta herää yksi kysymys: missä kunnon ruoka? 

Mä en välitä sitten pätkääkään lämpimistä aterioista; sillonhan olisin hetken aikaa kylläinen ja ei voisi napsia ohimennen kaikkea pöydällä olevia elintarvikkeita! Mun rakas harrastus napostelu jäisi unholaan, jos meillä joka päivä porisisi hellalla makkarasoppa tai uunissa muhisi makaronilaatikko! Mitä mä sitten tekisin?! Mulla on terävät hampaat ja tykkään käyttää niitä niille varattuun tarkoitukseen - syömiseen. Taukoamatta.

Kohta mä varmaan kaadan vehnäjauhoa suoraan kahden kilon säkistä kurkkuuni tai juon maustekurkkujen etikkaliemet purkeista. Tai imeskelen lihaliemikuutiot ja nautin iltapalaksi pari palaa tuorehiivaa. Ei sen meinaan tarvitse olla edes hyvää, kunhan saa edes jotain syödä. Se on sen verran hauska harrastus, että en todellakaan aio kellottaa sitä tai odotella nälkää. Tai ylipäätään laittaa ruokaa. Joo, olishan se kiva joskus tehdä oikein veden kielelle nostava lasagne tai perunamuussia ja lihapullia, mutta siinähän menee ihan tolkuttomasti naposteluaikaa. Sillä välin, kun muovailee jauhelihasta palleroita, olisi syönyt jo helposti purkin ananasta, kolme suolakeksiä, viilin, klementiinin ja kuivan pullanpuolikkaan! 

Mikä siinä on, että ei vaan osaa niitä sormiaan pitää kurissa ja antaa leuan levätä? 



maanantai 29. heinäkuuta 2013

uusi koti













Vielä on puuhaa, siivottavaa (esim. vanha kämppä.......), sisustettavaa ja järjesteltävää, mutta pääpiirteittäin kaikki alkaa olla jees!

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Muuttohelvetti

Kaksi päivää laatikoita kantaneena, pari viikkoa pakkailleena, aamusta iltaan remontoineena ja liian monta laatikkoa purkaneena naisena voin sanoa muuton olevan - terapeuttisesra vaikutuksesta huolimatta - aika saaatananmoista show'ta. Ellei jopa sirkusta.

Tosiaan asunto vaihtui kerrostaloyksiöstä rivarikaksioon ja voin vaan ihmetellä kuinka jumalattoman paljon tavaraa voi ihminen sulloa kolmeenkymmeneen neliöön. Oli luistimia, moottoripyörävermeitä, työkaluja, jumalattomasti vaatteita, papereita ja koulutehtäviä vuodesta 2007 asti, astioita, purkkeja, purnukoita, mattoja, verhoja... Välillä teki mieli heittäytyä koskeen kyljeelleen ja antaa virran viedä. Tai ihan tyynesti vaan tiputtaa rappusten yläpäästä portaita pitkin parit lasivaasit. Että vittu nyt riitti Jennille.

Ja tosiaan se tavaroiden kantaminen kolmannesta kerroksesta!! Ei perse, hissi pakolliseksi vaikka sitten jälkiasennettuna jokaikiseen yli kaksikerroksiseen taloon! Kummasti Petjakin oli aina peräkärryn aisalla tupakka huulessa, kun mä kannoin kärryyn selkä z-kirjaimen muodossa meidän yhteistä elämää viiden vuoden ajalta . Ei vaan, kyllä sekin poika kanto kamaa paita märkänä ku olis satama-altaassa pikaseen käyny pulahtamassa. Ihan kävi reenistä, ei niinku tunnu jalkaprässi miltään, kun vetää vähän rappureeniä kymmenen vuoden padat ja kattilat selässä. Puhumattakaan huonekaluista, jotka on kaupasta tuölu ihan kivasti osissa, mutta jotka lähtee koottuina ja kokonaisina.

Plus se fakta, että se ei riitä, että on pakannut ja kantanut ne kärryyn. Ehei, siinä ei voi vilkuttaa auton perävaloille ja toivottaa helvetin hauskaa jatkoa uudessa osoitteessa. Ei, vaan ne täytyy kantaa vielä sisälle JA PURKAA! Mistä minä tiedän mihin mikäkin tavara kuuluu vieraassa kämpässä?! Minä ole siellä ennen asunu, emminä voi tietää missä mitäkin kannattaa tai kuuluu säilöä! Vedin perusjennit ja heittelin tavarat kaappeihin ihan vailla sen kummempaa järjestelmällisyyttä tai käytännönjärkeä. Me ollaankin nyt leikitty tää päivä "tiäksää missä on meidän..." "e." -leikkiä. 

Tai se remppaaminen... Miten kolmen seinän tapetointi voi tehdä niin jumalattomia roskakekoja?! Tapetit pitäis kieltää; ne tulee kotiin kivasti pikkupikkurullissa, mutta sitä silppua ja vanhan revityn tapetin moskasotkua onkin sitten sen verran, että tarvittais jonkinnäkönen karavaani kuljettamaan ne pois. Ja kun sitä pikkusilppua on jokapaikassa, varmaan persettä myöten. Maalaamisesta mä en viitsi edes sanoa mitään, terveisin nimimerkki "maalarinteippiä löytyy varmaan vielä joulunakin niin ikkunanpielistä kuin minun hiuksistanikin".

Kaiken kaikkiaan kaikki sujui pirun hyvin, oltiin nopeita ja näppäriä, ärräpäitä lenteli yllättävän vähän, tappouhkauksia ei tainnut tulla yhtäkään ilmoille, ja kunnon remonttiriitaakaan ei saatu aikaiseksi - kovasta yrityksestä huolimatta. Vielä on pari lomapäivääkin jäljellä ja on aika hemmetin jees postailla tältä helteiseltä terassilta. Kuten Petja sanoi "olo on ku hakatulla orjalla, mutta fiilis on iha käsittämätön!"



tiistai 23. heinäkuuta 2013

Seniorirakkautta

Mikä siinä on, että rakkaus on sallittu vain alle nelikymppisille tässä maailmassa? Vanhempien ihmisten rakkauselämä herättää hyi vähäks ällöö-kikattelua ja haastatteluissa vanhemmilta pariskunnilta kysytään lähes poikkeuksetta seksielämästä - silmät uteliaisuudesta kiiluen. "Että vieläkös tekin, sillai, you know...?" No mietippä urpo sitä! 

 Ei tarvi olla kuin viisikymppinen, niin kaiken lemmenelämän oletetaan kuolleen ja tilalle tulleen toveruuden ja maksimissaan kädestäpitelyn. "Vanhojen" ihmisten ei ole soveliasta suudella,koskettaa, 
lirkutella ja flirttailla. Se on vaan parikymppisten seksihullujen hommaa. Ei ruttunaamojen sovi rakastaa kovinkaan näkyvästi.

Varsinkin vanhuksien, tai siis seniorikansalainenkohan se hyväksyttävämpi termi on, rakkauselämän tulisi olla varsin näkymätöntä. Ihmisten asenteista paistaa, että on söpöä kun kaksi vanhusta vierekkäin köpöttelee kohti puistonpenkkiä, mutta se onkin sitten aivan maksimi. Vierekkäin istuinen on ihan maksimi sen suhteen, mitä 60 vuotta yhdessä ollut pariskunta voi rakkauselämänsä puitteissa tehdä. Koska onhan se tosi kuvottavaa, jos ihmiset rakastaa ja haluaa toisiaan - edelleen ihan sillä seksuaalisella tavalla! 

Siis monien mielestä on miellyttävämpää katsoa yleisillä paikoilla teinien kuivapanoa, kännisten äijien tissienkähmintää, toisen naaman nuolemista valtavalla antaumuksella ja kuunnella, kun nuoret viriilit Cosmopolitan-plotkot kertoo nussimisistaan ruuhkabussissa, kuin hyväksyä keski-ikäisten ja vanhempien intiimi rakkauselämä. "Siis hyi helvetti, lopettais noiki, vanhat ihmiset" ei ole todellakaan mikään harvinainen kommentti, jos vaikka televisiossa vanhempi pariskunta piehtaroi lakanoissa tai tarinoi yhä kukoistavasta makuukammarielämästään.

Vaikka menossa onkin kova puumavillitys ja keski-ikäisten ja sen iän ohittaneiden naisten raisu seksielämä on lähes tulkoon jo suorastaan trendi, niin silti tavalliset harmaantuvat ja ryppyiset pariskunnat ja avioparit ovat silti "riettaita" tai "oksettavia" suudellessaan julkisesti. "Hyi saaatana, tollaset vanhukset nuoleskelee, kuvottavaa". Sillä välin kun leopardilegginssipuuma vikittelee parikymppistä jannua lemmenleikkeihin. Sekö sitten on tavoiteltavampaa, kuin vuosikymmenien avioliitto ja edelleen toimivan seksielämä?



Kesärakkauksia kaikille toivotteleepi 

Jenni


maanantai 22. heinäkuuta 2013

Man versus woman

Vaikka mua kuvottaa suunnattomasti nainen takaisin keittiöön-läpät ja miesten paremmuuden korostaminen asiassa kuin asiassa, niin silti... Sanotaanko näin, että monilla sovinistisuuksilla on jonkinlainen todellisuuspohja. 

"Nainen ratissa". En väitä, etteikö maailmasta löytyisi huippunaiskuskeja ja toisaalta sitten taas miehiä, jotka täyttävät ratin ja penkin välisen tilan ihan jollain muulla kuin ajotaidoilla. Mutta kyllä se musta vaan on niin, että naisilla noita pikkuhaavereita käy auton kanssa enemmän, kuin miehillä. Mä en ole varmaan koskaan kuullut kenenkään miehen sanovan, että "peruutinpa sitten roskikseen" tai "niinku se vaan tuli mun eteen". Useammin myös "ajoin perään" tulee naisen suusta. Ja kaikki naiset, joiden olen kuullut sanovan "siis mä olen keskivertoa parempi kuski" ovat kyllä aivan jäätäviä katastrofeja renkailla. Ei se ylimitoitettu kaasun käyttö tee naisesta huippukuskia! 

Myös naiset jollain tavalla kuuluvat sinne keittiöön ja siivouskomeroon. Onhan se mahtavaa, jos mies osallistuu kotitöihin täydellä antaumuksella, mutta en mä kyllä koko asunnon siisteystasapainon ylläpitoa yhdenkään kaksilahkeisen harteille asettaisi. Naisilta vaan yksinkertaisesti paremmin sujuu pölyjen pyyhkiminen ja koristeposliinielukoiden asettelu kirjahyllyyn. Kaikkihan siihen pystyy, mutta me leidit osataan se homma. Mä mieluummin sukeltaisin happoaltaaseen, kuin antaisin Petjan asetella kynttilät ja kaikenmaailman koristekivet riviin. Ja toisaalta mieluummin pesen hikisukkia, kuin makaan auton alla meisseli tanassa. Tai siis meisseli otsassa.

Monesti miehet myös sanoo joidenkin asioiden olevan "akkojen hömpötystä" tai "ämmien hysteriaa". No sehän on ihan totta! Siis yksikään mies ei saa sellaista vinkuvonkudraamaa aikaiseksi nolla-asioista, kuin naiset. Harvat miehetkään ovat niin ylisuojelevaisia kuin me. "Hei varo nyt hei se keittiöjakkara on tosi vaarallinen hei ei siihen saa nousta, siitä tippuu, murtaa selkärangan, halvaantuu ja kuolee kun jää pyörätuolilla auton alle kun pyörätuolin jarru pettää alamäessä!! Ja sitten suhun iskee salama, saat verenmyrkytyksen, käsi tippuu irti, hevonen juoksee sun yli ja hukut vesilätäkköön!! Hei ihan hengenvaarallista toi sun touhus siinä jakkaralla nyt kyllä on!!"

Mä en tiedä mistä tää mun vanhanaikainen sukupuoliasetelma johtuu, meillä on iskä aina kulkenut imurin kanssa siinä missä tehnyt ns. raavaiden miesten hommia ja äiti korjaillut kodin pikkuvikoja paremmin kuin moni nikkarimies. Mun mielestä niin naisen kuin miehenkin kuuluu osata ihan kaikkia hommia, kyllähän ihmisen ny saatana pitää pärjätä omillaankin! Mutta se, että toiset vaan hallitsee tiettyjä osa-alueita paremmin kuin toiset, on vaan fakta. Suurin osa miehistä nyt vaan osaa rakentaa ja korjata erinäisiä asioita paremmin, kuin me ämmät. Ja me ämmät nyt vaan omataan parempi silmä kodinhoidon ja sellaisen pesänrakennuksen suhteen. Mä en ainakaan jaksa lähteä taistelemaan geenejä ja perimää vastaan hokemalla "naiset osaa kaiken mitä miehetkin - ja paremmin!!!"-feministimantraa. 

Mä en ymmärrä miksi edes pitää kilpailla, että kumpikos tämän osaa, mies vai nainen. Ja yleensä se on nainen, joka tätä kilpailua ylläpitää. "Katsokaapas, kyllä nainenkin osaa lampun vaihtaa, heh heh, meni paremmin kuin monella äijällä, kyllä nyt kelpaa, ei tässä miehiä tarvita, heh heh!"-sönkönsöö on jotain niin raskasta kuunneltavaa, että morjes. Että vautsivau, annanko mitalin!? Osasit jotain tasavertaisesti miehen kanssa! En mä usko että miehetkään pyykkiä pestessään kelaa, että ei perkele, melkein yhtä puhdasta tuli ku vaimon pesemänä (vaikka todennäköisesti se mies sinne koneeseen valkopyykin sekaan heittää parit mustansiniset työhousut, ku 'ei se ny oo nii justiinsa' ja koko perhe saa nauttia hivenen harmaaseen taittuvasta pyykistä).

sunnuntai 21. heinäkuuta 2013

Hyvää nimipäivää Jennit ja Jenninlaiset!

Unohtamatta toki muita päivänsankareita! <3 JA unohtamatta mun klo 15:00 starttaavaa kesälomaa... ihanaa sunnuntaita toverit!

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Olisipa Facebook keksitty jo aiemmin

Oletko koskaan miettinyt, miltä Facebook-päivitykset olisivat näyttäneet kaksikymmentä, sata tai vaikka tuhat vuotta sitten? Mä olen.

Jääkauden ja dinosaurusten aikaan: 

Torsti Luolamies: Tyrannosaurus oli sitten syönyt yöllä meidän lemmikkilentoliskot Pasin ja Peran. Levätkää rauhassa siipiveikot, olitte mainioita lemmikkejä. 

Lissu Apinannaama: Ei vittu on pihalla kylmä, ei niinku viitti ees astua ulos luolasta! -.- Kiitti vaan jääkausi, mä en tod lähe rämpiin tonne pakkasee!!

Jaana Kahdellajalallakulkeva: Hienosti meni meillä dinonäyttelyt, doggiesauruksemme - arvostetusta Dinovuorten Lupaus-suvusta - Musti vei kaikki palkinnot ja pokaalit. Ensi kuussa Sauruslaaksoon dinoagilitykilpailuihin onnea kokeilemaan! :)

Keskiajalla

Jorma Ryöväri: Jaahas, se olis tänään isosedän mestaus edessä. Raskas päivä kaikille meidän rosvosukumme jäsenille.

Linnan Neito: Kauanko täällä helvetin tornissa joutuu yhtä unelmaprinssiä odottaan? Mulla vaan tukka kasvaa maahan asti ja ei äijää näy. Taas varmaan poikennu parille oluselle Laulavaan Soittoniekkaan...

Martta Mustasurma: On nuo nykyajan nuoret kummallisia, ajellaan vaan hevosilla, juodaan olutta ja taistellaan turnajaisissa! Silloin kun minä olin nuori, taisteltiin ruttoa vastaan, ei ollut aikaa kiillotella haarniskaa ja poltella noitia roviolla ihan vain huvin vuoksi. 

Silloin, kun isovanhempamme ovat olleet nuoria:

Tintsa Maitotonkka: Tauno Palo, sä oot seksii.

Jokke Pelto: On se ihme, kun renki vaan istuu päivät Facebookissa, vaikka olis hommia niin verstaan puolella kuin navetassakin. Mansikki poikii ja heinät kastuu sateessa seipäisiin, mutta ERÄS ei viitsi persustaan nostaa pirtin penkiltä. 

Lyyli Lavatanssi: Lauantaitansseis med Jukka, Matti, Veikko, Tyyne, Maire ja Aino!! Parast ikin. 

N. 20 vuotta sitten:

Keijo Kasettinauhuri: Yritin laittaa Metsolat videolle, mutta tuli pelkkää lumisadetta. Voi pahus, ehkä ensi viikolla.

Lyly Ysäri: Levysoittimesta neula paskana, helmee!! -.- Ei sitte kuunnella Miljoonasadetta!! 

Kaisa Kasettinauhuri os. Kuvaputki: Ensin jäi Metsolat näkemättä, sitten vielä löysin autotallista Keijon Linda Lampenius-kuvakätkön - ja eipä ole yllä hänellä niissä kuvissa muuta kuin viulu...... Taidanpa etsiä vyölaukkuni ja collegepusakkani ja lähteä Seurahuoneelle - käyttäjä Sirpa Dingo kanssa

Äitini Minun: lisäsi kuvan "Meidän Jenni-kultamussu <3"



perjantai 19. heinäkuuta 2013

Huomio kullannuppuset!

Teidän jokusen lukijan toive on kuultu ja Reeniä horo reeniä - sivu kuvineen on taas palannut tuonne bannerin alapuolelle, tsekkaa toki jos kiinnostaa! :)


Ärsyttävimmät ihmistyypit

Mua ei juurikaan ärsytä pylly paljaana kulkevat minishortsiteinit (ei kai, kun itse kuulun siihen samaan sakkiin...) tai  etuilevat mummot, vaan ihan toisenlaiset ihmisryhmät.

Elämäntuskalla ja vastoinkäymisillä kilpailevat urpot. 
"Mulla oli aika kehno lapsuus, köyhyyttä ja alkoholiakin."
"Kato ei toi vielä mitään, mä jäin neljä kertaa orvoks, sisko paljastui mun äidiksi ja meidän perhe pyöritti ihmiskauppaa ja huumerinkiä."
"No tota... mä sairastin kolme vakavaa intialaista hyppykeppikuppaa viime talvena."
"Joo no ei tos mitään, kun mun päälle kaatu kerrostalo, mulla oli syöpä, aivovaurio, toinen keuhko puuttuu ja korva ei edelleenkään haista mitään."

Jos joku kertoo jonkun aran, henkilökohtaisen asian, kannattaisiko silloin a)kuunnella b)olla tukena c)yrittää ymmärtää sen sijaan, että alkaa kilpailemaan ongelmien suuruudella, laajuudella ja kaiken lisäksi sillä, miten pahalta mikäkin asia on tuntunut. On jotain niin jäätävää, kun saman kohtalon (esim. lemmikkieläimen kuolema) kokeneet ihmiset alkavat kiivaasti keskustella siitä, kummasta asia tuntui kurjemmalta. Ei jumalauta, valoja tauluun tampiot!

Mielenterveysongelmilla kehuskelu
Netissä varsinkin porukka rehvastelee diagnooseillaan, terapiakäynneillään ja osastojaksoillaan suu vaahdoten ja kerää - yleensä nuorempien - kanssasurffailijoiden rispektit ja hatunnostot. Anoreksiaa, masennusta ja muita nuorten keskuudessa enemmän esiintyviä ongelmia suorastaan ihannoidaan. Mä en tarkoita, että mielenterveysongelmat olisi joku iso mörkö, josta ei saa ääneen mainitakaan. Päinvastoin, mun mielestä on vaan plussaa, että asioista puhutaan rehellisesti ja tietoisuus leviää - unohtamatta sitä, että harva ihminen selviää koko elämänsä esimerkiksi ilman sitä masennusta. Mutta sellainen ihmeellinen rehvastelu ei mene mun kallooni. "No siis onhan tän pään kans ollu vähä sitä sun tätä probleemaa, että ihan sairashan mä oon ollu jo lapsesta asti, heh heh, että nappia naamaan ja pari osastokeissiä vuodes ni taas pärjää, heh heh." Ihan kuin olisi jotenkin tavoiteltavaa saada ahdistuskohtauksia, oksentaa ahmittu jäätelölitra tai itkeä itsensä uneen kuukaudesta toiseen. Tuollaisen diagnoosihurmoksen sijaan pitäisi jakaa faktatietoa, lisätä avointa keskustelua ja tarjota apua - ei lesoilla siitä, kenellä on eniten "vikaa päässä". Mun mielestä skitsofreniassa, unettomuudessa, syömishäiriöissä tai vaikka paniikkikohtauksissa ei ole mitään sen katu-uskottavampaa, kuin suolistosairauksissa, luunmurtumissa tai sydänviassa. 

Nälässä elämisellä ja olemisella rehvastelu
"Mitään en oo taas tänäänkään syöny." - No vittu minä olen neljä leipää, keittoa, puuroa, rahkaa, jugurttia, pullan ja seitsemän satsumaa. Että jee! Haluatko tästä nälkäsuorituksestasi mitalin? Kunniakirjan? Palkinnon? Taputuksia? Itse ajattelen syömisen olevan elämän ja hengissä pysymisen kannalta välttämätöntä, mutta ilmeisesti sen kanssa kikkailu on jotenkin niin helvetin hauskaa ja kunnioitusta herättävää, että kannattaa vetää ihan lekkeriksi koko touhu. Tollaset urpopetterit saa mun puolesta vetää vaikka tippaletkun kanssa koko loppuelämänsä, mutta älkää vaan tulko mulle siitä selittämään!

Äidit, jotka kuvittelevat lapsen menevän rikki säännöistä ja rajoista
Tiedän, minulla ei ole lapsia, en ole äiti, joten en voi tietää mistä puhun ja russunrussun. Mutta sen verran mulla on maalaisjärkeä, että tiedän lapsen säilyvän täysin vahingoittumattomana, vaikka joskus tiukkaan sävyyn sille sanoisikin "ei". Tiedän myös monia tilanteita, jolloin sitä ei:tä olisi kannattanut käyttää, mutta jostain syystä äiskää ei sitten huvittanut. Esimerkiksi kaupassa monista äideistä on ihan ok (ja lapsen käytöksestä päätellen on ollut jo pari vuotta ihan ok) antaa sen Wilmastiinan vetää jäätävää rallia huutaen, ihmisiin törmäillen ja tavaroita tiputellen. Parkkipaikoilla saa juosta autojen alle (sehän on toki aina kuskin vika, kun Keimo viisi vuotta yhtäkkiä lähtee juoksemaan kohti ajoväylää, äidin madellessa kyllästyneenä perässä), viisivuotiaat osaa enemmän rumia sanoja kuin minä (itseäni sen enempää kehumatta, mulla on aika laaja tuhmasanavarasto) ja liikenteeseen ilman valvovaa silmää laitetaan vielä apupyörillä ajavat pienet tenavat, joilla ei ole mitään käsitystä liikennesäännöistä. Ne "ilmaisee itseään". Ja "eihän meidän Miska-Mauri sellaista tekisi!!!". Niin ja "antaa lasten olla lapsia, leikki on leikkiä". Hauskasti sitten yläasteella Wilmastiinat ja Miska-Maurit ilmaisee itseään heittelemällä kiviä tuulilaseihin, ryöstämällä vanhuksia ja juomalla kaljaa leikkipuistossa.

Ihmiset, jotka eivät voi myöntää virheitään
Mä en vaan kestä sitä, kun aikuinen ihminen tekee mokan - ison tai pienen - eikä vaan voi myöntää sitä. Se uskomaton myötähäpeä, kun joku alkaa keksimään uskomattomia selityksiä, puolustelemaan itseään, syyttämään muita ja vähättelemään virhettään uskomattomassa paniikissa, vaikka on ilmiselvää, että kuka on tehnyt ja mitä. Mä en ainakaan koe vaikeaksi sanoa, että "se on ihan täysin mun moka, olin ymmärtänyt ohjeistuksen väärin". Ei se kivaa ole, mutta sen verran pitää selkärankaa olla. Härregyyd, me ollaan ihmisiä, kaikille sattuu inhimillisiä virheitä liian vahvasta kahvista betoniporsasta päin peruuttamiseen. Jos tosiaan löytyy ihminen, joka ei virheitä tee, haluan ehdottomasti tavata hänet. 


Ps. Mun eilinen tappoflunssa on lähes muisto vain!! Kai silti pitää vielä tää päivä levätä (yhden kuumeettoman päivän sääntö!), mutta huomenna taas paluu arkeen. Paranemiset kaikille muille kesäflunssailijoille. <3 

<3: Jenni 



torstai 18. heinäkuuta 2013

Kesänuha

On heinäkuu. Kaksi vapaapäivää. Maanantaina alkaa kesäloma. Ei suurempia suunnitelmia, vaan rentoa oleilua. Ja pussitolkulla flunssalääkkeitä, kurkkupastilleja ja nenäliinoja.

Hei kamoon, mun mielestä on aivan kohtuutonta saada joku NUHA heinäkuussa  juuri kesäloman kynnyksellä! Silmät on turvoksissa, nenä vuotaa, kuumemittari näyttää kolmeekymmentäviittä ja puolta astetta (...), jokaikinen lihas on arka - osa suorastaan jopa kipeitä, paikkoja särkee, väsyttää, vituttaa, itkettää ja masentaa. Mun pitäisi olla puntilla, lenkillä, maalikaupoilla, Ikeassa, nauttimassa elämästä, ei maakamassa yksin collegehaalarissa nenäliinoilla pehmustetussa pedissä säälimässä itseäni. 

En voi repiä riemua edes herkuttelusta ja mässäilystä, katsokaas kun en edes maista mitään! kovasti mä yritin nautiskella tästä pakollisesta lepopäivästä valkosuklaapuurolla ja kekseillä, mutta aivan helvetin sama vaikka olisin syöny sahanpurua ja hiekkaa. Jotain ruuantapaista tunsin suussani olevan, mutta eipä se hirveästi lohduta, kun makuelämys jää nollille. Jätin epätoivoisen ateriani kesken ja siirryin nautiskelemaan kurkkukarkeista.

Pahinta on, että ei ole montaa päivää, kun pohdin loistavaa terveydentilaani ja hämmästelin, että en olekaan sairastellut aikapäiviin edes pienenpientä nuhanpoikasta. Että aijjumalauta mä olen elämäni kunnossa, terve kuin luontaistuotehöpöhöpöpillerien mainoskasvot konsanaan! Nyt mun olemus muistuttaa väärään aikaan kiskoille makaamaan jäänyttä majavaa, ja voin vannoa, että myös fyysisesti siltä tuntuu! 

Miksi mua rankaistaan! Mä en ala mitään, jos tässä joutuu useamman päivän makaamaan velttona löllönä ja väkipakolla syömään - Petjan painostuksesta- mitä ihmeellisempiä pastapussiaterioita ja juomaan litroittain pillimehuja (aina kun mä olen kipeä enkä halua syödä, se kantaa kassillisen Trippejä, että "saisit vähän energiaa!"). Joo, nyt olisi aikaa lukea kirjoja, pitää Serranon perhe -maraton, velttoilla ilman huonoa omaatuntoa ja höllätä muutenkin tota suht kireää pantaa ohimoillani. Mutta ei, mun pieneen päähäni ei vaan mahdu sanat 'lepääminen' tai 'toipuminen'. 

Ehkä tää flunssa tuli ihan tarpeeseen.

tiistai 16. heinäkuuta 2013

Suomalainen pessimismi

Vaikka koen, että turhasta tosissaan nuriseminen on typerää ja kannattaa välillä miettiä tulevaisuutta iloisin mielin vanhoissa murheissa rypemisen sijaan, mä silti lasken itseni aika paljon enemmän pessimismin, kuin optimismin puolelle. 

Pessimismi on oikeastaan ihmisluonteelle loistava tapa selviytyä vastoinkäymisistä - joko yllättyy iloisesti, kun niitä ei tulekaan tai sitten yksinkertaisesti on koko ajan ollut oikeassa ja osannut varautua. Se oikeassa oleminen ja "mitäs minä sanoin"-myhäily kaiken mennessä perseelleen on oikeastaan aika terapeuttista. Ei ole suuria luuloja ja turhia toiveita, vaan selvää faktaa ja iloisia yllätyksiä. 

Mun suosikkipessimismi on ehkä sääpessimismi. Nytkin mun lomalle on luvattu helteitä - paskat, kuitenkin sataa. Sehän on ihan selkeä homma, että kun Jennin loma pamahtaa päälle, tulee vettä niskaan komeassa kaaressa, tuulee kuin avomerellä ja lämpötila on samaa luokkaa lokakuun lopun kanssa. Joko mä pääsen sanomaan "JAAHA TIESIN KOKO AJAN ETTÄ PASKAT ON KELIT" tai vaihtoehtoisesti joudun kaivamaan talvisäilöön laitetut bikinit ylleni ja ihmettelen aidon iloisena miellyttävää ilmaa. Että ihan heinäkuussa aurinkoa, ohhoh, mikä suprise! 

Koulupessimismi on myös hyödyllistä - ihan jo pelkästään nöyränä pysymisen kannalta. Niska limassa tehtävien tekeminen samalla ajatellen "ei kai tää kuitenkaan kelpaa, tuskin tää kummonen on" (vaikka olisi kyhäelmänsä oikoluetuttanut kolmella eri ihmisellä ja vääntänyt tuntitolkulla sellasella motivaatiolla, että lähdeluettelo on tekstimäärältään samaa sarjaa virsikirjan kanssa) on todella raastavaa, mutta palkitsevaa. Kun saa kehut, onkin ihan ymmällään, että mitä perkelettä, mähän osasin. Toisaalta jos työ ei kelpaakaan, niin voi todeta viileänrauhallisesti että I told you... Tietenkin tässä on vaara, että ei usko kykyihinsä ja tulee epävarmaksi, mutta se on sitten ihan oma häpee!

Liikunnassakin kannattaa käyttää pessimismiä motivaattorina. Emmäkuitenkaanjaksajuosta-nurinalla aloitettu lenkki päättyy poikkeuksetta mielihyvään ja määsiäsalillasaamitäänaikaan-vikinä saa onnellisen lopun, kun kyykky kulkee kivasti. Ja taas pysyy ihminen nöyränä, eikä luule itsestään liikoja! Onhan se hienoa, kun aloittaa kilon käsipainoilla heilumisella, kun ei usko voimiinsa, ja lopulta huomaa aliarvioineensa itsensä rankasti! 

Kaikissa kädentaidollisissa ja jonkun verran haasteellisissa kotitöissä myös kannattaa olla pessimisti. Kun ei luule liikoja tai oleta suurta ja mahtavaa tulosta, perusmansikkakakku on omissa silmissä lähes huippukokin vääntämä ja pakkasensulattamiskokemus jää mieleen huomattavasti parempana, kuin oletti. Että hyvä minä, talo ei ole tulessa, olen elossa, en saanut sähköiskua, leikannut sormea irti tai kaatanut kolmen kilon jauhosäkkiä tiskialtaaseen!

Ps. Myös erään miellyttävän ihmissuhteen olen saanut pidettyä kasassa jo vuodesta 2007 "tästä mitään tuu kuitenkaan"-ajattelulla. Suosittelen, ei sitten yllätä jos äijä katoaa roskia viedessään sihteerin matkaan tai muuten vaan "kasvetaan erilleen"! Huomaa kuvan henkilöiden "hymyillään, kun vielä voidaan..."-ilmeet. 






maanantai 15. heinäkuuta 2013

Kuumetta

Ihmiselämään mahtuu monenlaisia kuumeita, enkä puhu nyt siis kehon lämmönnoususta tai fyysisestä huonosta olosta. Vaan kuumeista

Mulla on tällä hetkellä polttava, tuskastuttava, raskas ja vituttava muuttokuume. Haluaisin vuokrata roskalavan, hakea illan pimetessä kymmenittäin pahvilaatikoita lähikaupan takapihalta, ostaa kilometrikaupalla jätesäkkejä ja palkata raavaita kantomiehiä. Se nautinto, kun voisi vain lajitella tavarat joko "säilytettäviin" tai "helvetin liekeissä palaviin turhakkeisiin, jotka ovat maanneet kaapinperällä viimeiset viisi vuotta" ja aloittaa ihan puhtaalta pöydältä. Tämä helvetti on jatkunut kuukauden päivät ja mä alan oleen aivan loppu! 

Tatuointikuumetta poden myös sillointällöin. Se on mulla nopea ja ohimenevä, en oikein ehdi ottaa sitä vakavasti. Hetkellinen innostus, inspiraatio ja idea kuolee aika pian, kun keksin jotain muuta mielekästä käyttöä sillekin summalle tatuoinnin sijaan. Ajatuskulku menee jokseenkin näin: "Ei perkele mä haluan tatuoida selkääni itkevän kurjen/tanssivan pääkallonorsun/entisen tutuntutun koiran kutsumanimen/mädäntyneen variksen helminauhaan koristautuneena!!!" - "Toisaalta se maksaa." - "Toisaalta se maksaa niin saatanasti, että sillä hinnalla söis kuukauden." - "... Ja emmä tiä ees sopisko se mulle, sit jos lihon/laihdun/muutan muotoani muilla tavoilla, se näyttäis aika idiootilta." - "Joo, mä ajattelen asiaa sitten joskus toiste."

Matkakuume on aika paha. Se on oikeastaan jo kärsimys. Matkaesitteet, lomailusivustot, jatkuvalla syötöllä televisiosta tulevat hiekkarantamainokset ja Facebookissa ihania lomiaan hehkuttavat ihmiset kärventää mua aina välillä todella syvältä. Välillä kun mun herkkä sielu halajaa palmun alle niin kovasti, että kipeää tekee. Mutta tän kuumeen mä olen oppinut taltuttamaan mainiolla ajatusleikillä: mitä lomalla ei ehdottomasti saisi olla? No ei käärmeitä, itikoita, pitkää lentomatkaa, liian kallista, pitkää matkaa hotellilta rantaan, ei myöskään hotellia liian lähellä rantaa, turisteja, paikallisia, kylmää, sateista, polttavan kuumaa, pilvistä, isoja aaltoja, kaloja, haita... Pitäisi olla puhdasta hanavettä, jotain mitä kaltaiseni nirso uskaltaa syödä, siistiä, puhdasta, selkeää ja helppoa - eli aika pian huomaan, että parhaiten lomailu sujuu, kun vierailee äidillä ja isillä maaseudulla. Ja sekin on käärmeiden ja rannattomuuden takia vähän siinä ja siinä. 

Vauvakuumetta mulla - ihme kyllä - ei ole. Oikeastaan ennemminkin päinvastoin. Mutta joskus sekin kuume mua kiusaa, kun tuttujen sylit alkavat täyttyä omista lapsista ja vauvoja tuntuu kasvavan joka toisen vatsanahan alla. Vaatekauppojen rekeissä roikkuu söpöjä bodyja, se kuuluisa FB täytyy pienten suloisten kakkapyllyjen hampaattomista hymyistä ja no, ei pieniltä naperoilta voi välttyä edes kauppareissulla. Onneksi tätä kuumetta ei ole vaikeaa taistella vastaan - vastaus kysymykseen "voiko tuore äiti lähteä spontaanisti salille/kauppaan/pihalle/töihin/illanviettoihin?" auttaa mut joka kerta nitistämään pienenkin hellän läikähdyksen ja hoivavietin sisälläni.

Autokuumetta en ole varmaan ikinä potenut - Petja senkin edestä. Nytkin se on fiksaamassa Audia kolmenkymmenen sentin kikkeli otsassa ja todennäköisesti vaahtoaa itsekseen "kohtamämyyntänpaskanpois" samalla selaten Nettiautoa mielessään parempi kiesi. Myös moottoripyöräkuume on tässä osoitteessa ajoittain aika paha. Aina pitäisi olla vaan vähän isompi, hurjempi, tehokkaampi, uudempi ja totta kai katu-uskottavampi kaksipyöräinen. Ja lisää heppoja ja vääntöö ja kilowatteja ja megahertsejä ja vaikka jumalauta richtereitä. Jumalaton tärinä ja show jostain moposta, jolla ajetaan hurjat kaksi kuukautta vuodesta - mutta toisaalta sen kahden kuukauden aikana myös ajetaan koko vuoden edestä. Silti en vaan voi käsittää...

Muut vakavat tai ainakin pahat kuumeet mulla on treenikuume, karkkikuume, Ikeakuume, rusketuskuume ja rakennekynsikuume (iteppä oon alani valinnut...). Entä sinulla? Onko festarikuume, lomakuume, lenkkikuume, opiskelukuume tai vaikka koirakuume?


sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Viihteellä

Mun viinanvastaisuus sen kun kasvaa vaan. Oikeesti, toi alkoholilla läträäminen on joku maailman surkein harrastus.

Päätinpä eilen repäistä sunnuntaivapaan takia ja avattiin siinä sitten parhaimman toverini Paulan kera situkat. Siinä me sitten aluksi sivistyneesti siemailtiin, siirryttiin baariin tiskille notkumaan ja keskustelemaan urheilusta - aika koomista, kun kaksi drinksuja kittaavaa pubiruusua keskustelee kyykkäämisen hienoudesta ja maastavedon yliarvostuksesta. Oltiin niin helvetin asiallisia että.

Eipä mene kauaakaan, kun juon Jack Danielsia, laulan PETRI NYGÅRDIN BIISIÄ (siis tässä vaiheessa joku olisi saanut raahata mun pois ja viedä saunan taakse) ja haparoivin askelin hillun tanssilattialla. Ai jumalantähren mä meinaan kuolla häpeään. Ei, mä en tanssinut pöydillä, haastanut riitaa, kaatuillut, ollut mitenkään huomattavassa humalassa tai järjestänyt itkuraivareita. Ja ei, mä en juonut rahojani, tehnyt ääliömäisiä paljastuksia itsestäni, sammunut pöytään tai kaatanut kenenkään päälle juomia. Mikä sitten on ongelma, mähän vietin aivan perusbaari-iltaa jutustellen, naureskellen ja tanssahdellen muiden kanssajuhlijoiden kera ja olin vielä käytökseltäni siisteimmästä päästä?

Se, että mä parka, aikaa sitten juhlimisen ja tislaamisen jättänyt ihminen alennuin sille tasolle, että ylipäätään astun yökerhoon tarkoituksena hankkia jonkinasteinen humala. Että mä kuuluin siihen heikkoluonteisten sakkiin, joka odottaa jo maanantaina perjantaista tölkin sihahdusta, joka pönkittää egoaan ryyppäämällä ja joka sunnuntaiaamut makaa sängyssä pitsalaatikon alla kuin jyrätty särki, silmät punaisena. Mä, terveen elämän ja fiksujen harrastusten vaalija todellakin vedin kevyet kenttäkännit neljännen kerran tänä vuonna. Hyi!

Myönnän, että ennen alkoholi kuului elämään aika ratkaisevasti - ei vuoteen viikonloppua ilman. Viinalla läträäminen oli olevinaan niin saatanan hauskaa ja hyvä harrastus, oikein miellyttävä tapa viettää aikaa. Oltiin olevinamme niin sivistyneitä viinipullojemme kanssa. Paskat, jos nuoret naiset pohtii Alkossa, että riittääkö alotteluksi yksi pullo valkkaria per naama, vai otetaanlo vielä joku kiva terävä kylkeen, niin aika jumalattoman köyhää täytyy olla ihmisen elämä. Ja sivistyneisyys kaukana. Eikö mitään muuta tekemistä tosiaan ole, kuin ryypätä terveyttään pilalle ja sotkea ihmissuhteitaan oikein urakalla?

Nyt kun elämässä on erilaista sisältöä, kiva työ, mainio ala, selviä ystäviä, opiskelua, liikuntaharrastuksia ja lähitulevaisuudessa muutoksen tuulia, ei ole kyllä tehnyt viinatilkkaa mieli aikoihin. Tuntuu, että ei ole enää tarvetta, mun elämässä ei ole tyhjiötä, joka pitää täyttää Alkon tuotteilla. Mä tunnen suuren huojennuksen, kun työvuorolista näyttääviikonlopuille hommia - ei tarvitse edes ajatella näkevänsä kännisankareita tai keksiä tekosyitä miksi en lähde mukaan. Ei sillä, etteikö eilen olisi ollut hauskaa, mutta kyllä meillä Paulan kanssa hauskempaa on puntilla, kuin kännissä. 

Mä en vaan ymmärrä kohtuukäyttöäkään. Tai siis mun kohtuukäyttö on yhtä kuin saunakalja tai pari lasia kuohuviiniä jonkin hienon saavutuksen kunniaksi. Kerran viikossa jumalattomat perseet ei ole sitä. Mun mielestä ei edes joka toinen viikonloppu. Edes pieni känni ei ole mun silmissä kohtuukäyttöä millään lailla. Miksi pitäisi olla kännissä? Maailmassa luulisi olevan mukavampaakin tekemistä, kuin kulkea naama limassa kaljakassi kainalossa ilman kenkiä kohti seuraavaa kuppilaa. 





lauantai 13. heinäkuuta 2013

Kesätöissä vai kesäöissä?

Mun ikkunani alla vetää rallia joka toinen Pirkanmaan mopoauto arkenakin aamuyöhön asti, läheinen leikkikenttä kerää teinejä puoleensa kuin roskalava rottia ja eräs aamu töihin polkiessa klo 6.45 vastaan käveli teinirevohka vailla päämäärää. Eikö kellään tän kylän mukuloilla ole kesätöitä?!

Juujuu, tiedän, sitten isona ehtii tehdä töitä eläkkeeseen asti ja onhan se niin hauskanfantsua viettää viimeisiä huolettomia teinivuosia vaellellen yötä myöten kaduilla ja maleskellen parkkipaikoilla.  Ja mihin sitä rahaa tarvitsee, kun vielä kotona asuu ja miksi vaivautua, jos ei paskaakaan huvita. Mutta kun pitäis vähän huvittaa! 

Mä vannon työkokemuksen nimiin. Mitä enemmän duuneja takana, sitä helpompi tulevaisuus töiden ja opiskelun suhteen. Kyllä se musta suoraan sanottuna on aika jumalattoman noloa, jos 18-19-vuotias ihminen ei ole päivääkään tehnyt kesätöitä. Tulee mieleen, että onkohan kyseessä pikkusen avuton kaveri. Kuka sellaisen ottaa töihin, jos tarjolla on jonkinlaisen työkokemuksen omaavia nuoria innokkaita - eli potentiaalisempia - vaihtoehtoja,?

Joo, ei niitä kesätöitä sormia napsauttamalla saa, mutta vielä vähemmän, jos ei edes yritä. Tuntuu uskomattomalta, että joku ei edes siivoushommia tai muita mediaepäseksikkäitä hommia löytäisi. Itse 16-vuotiaana jäin koko kesäksi ilman töitä, ja EDELLEEN hävettää, kaduttaa ja vituttaa, kun en yrittänyt kovempaa. Aivan varmasti olisi joku pesti löytynyt, jos olisin naputellut vaan hakemuksia pikkuisen kunnianhimoisemmin ja lähtenyt aiemmin liikkeelle. Ei niitä kesäduuneja kuulkaas ryhdytä toukokuussa etsimään.

Eihän sitä koko kesää tarvitse selkä solmussa ja veri ikenistä tirskuen poimia mansikoita taskurahapalkalla, mutta edes pari viikkoa. Se vaan on tärkeää oppia, miten ollaan osa työryhmää ja kuinka ylipäätään töissä tulisi käyttäytyä. Kyllä se vaan kasvattaa aika perkeleesti selkärankaa, kun nousee 6:00 ylös ja lähtee polkemaan kohti vaikka sitä mansikkamaata tai siivoamaan rappukäytäviä, kun laiskapersekaverit vasta sulkee läppäreitään tai ajaa mopot talliin ja ryhtyy "yöpuulle". 

Mun pieneen päähäni ei vaan mene, miten joku kehtaa ääneen sanoa, että ei toi töiden tekeminen oikein kiinnosta, että "mä haluun niinku elää, en painaa niska limassa paskahommia". Se nyt vaan on aika kova fakta, että on pikkusen helpompi elää, kun tilipäivä koittaa - sen sijaan, että kakaramaisesti ruinaa iskältä viiskybää shoppailurahaa. On myös pikkusen helpompi elää siinä vaiheessa, kun työkokemus tuo helpotusta esim. opiskeluissa - aika herkullista saada vapautuksia kursseista ja lyhennettyjä työharjoitteluja, kun on jo taustalla jotain muuta kuin puistossa lorvailua. 

Mikä siinä työnteossa on junnuille niin vastenmielistä? Miten makoilu ja hengailu voi olla kerrassaan korvaamatonta hupia, että ei voi kesästään edes paria viikkoa uhrata/tuhlata/antaa/lahjoittaa työnteolle? Mitä jumalattoman tärkeää siellä yöllä hilluessa tapahtuu, kun mieluummin heittää hukkaan sadat -ellei tuhannet- eurot, työkokemukset, uudet työkaverit, tiedot, taidot ja uudet tuulet? Miten se helvetin mopoautojytkytys, energiajuomien ylilitkiminen ja koneella naputtelu voi olla niin hirveän mukaansatempaavaa, että siihen voi käyttää huolettomasti kaksi ja puoli kuukautta? 

Menkää ny hyvät ihmiset töihin, en usko että Suomessa on hetkeen kukaan 16-vuotias kuollut ylirasitukseen jäätelökioskilla tai lehtiä jakaessa.

Hauskaa viikonloppua toverit, mä lähden nyt polkemaan työmaata kohden ja huomenna mua odottaakin vapaapäivä - kesätyön iloja, nuo vapaapäivät...

Ensimmäinen kesätyöni traktorin kuljettajana


perjantai 12. heinäkuuta 2013

Toivepostaus : kun lentäminen pelottaa

Kun vuonna 2009 astuin ensimmäisen kerran lentokoneeseen, edessä pidempi lentopätkä, sain uuden ystävän - lentopelon.

Tai oikeastaan uskon lentopelon olleen mulla oikeastaan lähes aina. Muistan, kun ollessani lapsi porukat suunnittelivat koko perheen etelänreissua. Kaikki tyssäsi kuitenkin siihen, kun satuin vilkaisemaan televisiosta jotakin mainiota lento-onnettomuuselokuvaa, jossa lumiseen vuoristoon päin persettä laskeutuneet lomalaiset tyyliin söivät toisiaan ja onnettomuudessa menehtyneitä kanssamatkustajia. Hysteriani takia päätimme lähteä ruotsinristeilylle.

Sitten vuonna 2009 tarjoutui loistotilaisuus päästä Havaijille. Tiedossa oli siis parinkymmenen tunnin lento, sisältäen parit vaihdokset. Mä en edes ehtinyt pelätä lentämistä, kun reissunsuunnitteluvaiheesta toteutukseen meni pari hassua kuukautta. Pystyin kumoamaan jännityksen faktatiedoilla, tyyliin "lentäminen on turvallisin tapa matkustaa" & "autoilussa on suuremmat riskit, kuin lentämisessä". Esimmäinen pätkä Heathrow'n lentokentälle meni ihan jees, taisin nukkua melkein koko lennon. Sitten alkoi mun henkilökohtainen helvetti.

Mä en enää muista missä järjestyksessä asiat meni, mutta kaiken kaikkiaan lentäminen alkoi pelottaa joka vaihdossa enemmän. Jonnekin päin lentäessä mun paikkani oli toisella puolella valtavaa konetta - joo, kattokaa ku mä istun jonkun vieraan äijän vieressä samalla, kun se helvetin metallipötkö vetää pilvissä MEREN YLI! Näin sieluni silmin, kuinka kone ottaa nokalleen suunnan kohti merenpohjaa, enkä pysty edes hyvästelemään Petjaa, vain jonkun läppäriään naputtelevan jenkin. Onneksi sattui niin jumalaton mäihä, että Petjan viereinen paikka jäi tyhjäksi, jolloin liukenin hyvin nopeasti sinne suuntaan.

Olikohan kyseessä kotimatka, kun saimme istua 13 tunnin lennosta reippaat 10 tuntia vyöt kiinni, koska se helvetin alumiinituubi heilui suht vallattomasti Amerikan yllä olevien "pikkupyörremyrskyjen" takia. Oikeasti silloin mä ajattelin, että  mä tarvin jotain rauhoittavaa tai mä hyppään ihan vapaaehtoisesti ikkunasta. Valot laitettiin pois, kapteeni kuulutteli silloin tällöin, että kaikki on okei, lentoemännän tarjoiluvaunut kaatui heilahduksessa, oli saatanan kylmää, hiljaista ja pimeää. En uskaltanut käydä edes pissalla, kun ajattelin kuinka järkyttävää olisi istua pienessä wc:ssä lentokoneen paiskautuessa johonkin vuoristoon.

Mulla kun mielikuvitusta riittää, mä saan helposti itseni lietsottua paniikkiin. Eräs laskeutuminen jostain syystä meni multa ohi, ja luulin että olimme edelleen ilmassa. Kuiskutin raivopaniikissa Petjalle, että miksä saatana tätä vaivaa, kun tää paska tärisee ihan jumalattomasti, että tajuatsä, että nyt me kuollaan. Petja katsoi mua todella kyllästyneesti ja totesi: "katoppas ikkunasta ulos." Siellähän me oltiin, nätisti laskeuduttu lentokentälle.

Pitäisi lähteä johonkin reissuun siedättämään itseään. Mä en tätä pelkoa miksikään fobiaksi kutsuisi, kuitenkin kykenen ajattelemaan, että voisin lentää jokusen tunnin matkan ja pystyn astumaan sinne koneeseen ilman nappeja. Mutta kyllä se hetki, kun kone ottaa nokan ylös, on jotain niin järkyttävän kamalaa, että siinä vaiheessa faktat ei auta. Tiedän, että todennäköisemmin mut murhattaisiin omaan sänkyyni, kuin kuolisin lento-onnettomuudessa ja että tosiaankin lentäminen on maailman turvallisin keino matkustaa. Riski kuolla työmatkallani on valtavasti suurempi kuin se, että ruumiini lilluisi Atlantissa polttoaineen loppumisen vuoksi. Silti se nousu ottaa aika koville. Petja tuskin enää haluaa koskaan lähteä mun kanssa mihinkään, kiitos mun "jos kuollaan, kuollaan yhdessä"-mantran takia.

Kyllä mä ajattelin, että pamautan lentäen tässä vielä tämän vuoden puolella johonkin ihan lähelle, vaikka sitten saatana Ruotsiin. Ihan vaan, että saisi taas tuntumaa siihen lentämiseen. Ei meinaan meidän kahden vuoden takainen lento Lontooseenkaan ollut mulle kovin helppo nakki - lyhyestä lentomatkastaan huolimatta: "Joo apua, onko toi meri, miks me ollaan näin alhaalla, hei ihan oikeesti, miks me lennetään näin matalalla, apua siis jos tää nyt tippuu, niin me paiskaudutaan tonne kuoliaaksi sitten, ei helvetti VOISITKO EDES OTTAA KÄDESTÄ KIINNI". Että jos ennen lentoa ei pelota, niin kyllä mun seurassa alkaa jo vähän hiipiä pelko perseeseen.

Mikä ihme siinä lentämisessä on? Se ei ole varsinaisesti epämiellyttävää, kuin pari sekuntia noustessa ja laskeutuessa, saa vain maata pehmeillä penkeillä, katsoa leffoja, lukea, syödä ja nukkua vailla huolen häivää. Onko syynä se tieto, että nyt mennään sitten ihan luonnottoman korkealla ja kovaa? Vai se, että tilannetta ei itse pysty hallitsemaan? Autossa voi huutaa kuskille halutessaan, että jätä mut tähän, mutta tuolla sä et edes tiedä, mitä herra Lentokapteeni puuhastelee kopissaan. Vai onko ihmiset (mukaan lukien minä) niin pässejä, että kuvittelevat autolla ajamisen motarilla sataakahtakymppiä yhdistettynä huulipunan laittoon, puhelimessa puhumiseen ja take away-kahvin juomiseen olevan jotenkin turvallisempi vaihtoehto?

Omia lentopelkokokemuksiaan saa jakaa!

Palkinto pelkäämisestä oli kuitenkin aika loistava!

torstai 11. heinäkuuta 2013

Loput vastaukset!


  1. Ootko omasta mielestäsi swag? 
    No suoraan sanottuna en oo asiaa koskaan tarkemmin pohtinut, mutta ehkä pikkiriikkisen! Sillai terveyden rajoissa.

    Mikä on sun mielestäsi paras muotijuttu just nyt?
    Mitä määkä mistään muodista mitään tiän... Ehkä pitsi, vaikka sekin on aika ajaton juttu.

    Mikä on maailman rumin eläin?
    Rotta. Anteeksny vaan kaikki jyrsijöiden sydänystävät, mutta mä en kyllä pysty näkemään mitään henkevää kauneutta sellasessa elukassa.

    Jos saisit lähteä maksetulle lomalle minne vaan, mihin menisit?
    Jos ihan mihin vaan ja kaupan päälle saisin jotain rauhottavaa lentokoneeseen, niin Havaijille uudestaan. Mutta mä en todennäköisesti enää ikinä sinne voi mennä, se lentäminen on mulle sen verran kova pala.

    Mikä on rumin suomenkielinen sana, jonka tiedät?
    'Tursuta' tuli ihan ekana mieleen. Ja 'visva'. Hyi saatana. Visvaa tursuaa. Tuplapaha.

    Tuubitoppi vai tuubihuivi?
    Tää on meinaan jäätävän vaikee. Ööööö no jos pitää ihan oikeasti valita, niin ehkä huivi vie sitten voiton.


    mopo vai jopo?
    onhan mopoki jees, mutta Jopo ny kuitenkin. Mä tekisin sellasella enemmän ku mopolla. Ei sillä, oli mulla komee kiinanmanki junnuna.

    rusketus pullosta, auringosta vai solariumista? vaiko valkonaama? 
    Siis kaikkein mieluiten auringosta, mutta kun tänä keväänä ekan kerran kävin solkussa, rakastuin. Mutta auringossa mä mieluummin makaisin, kuin siellä loisteputkituubissa.

    mistä sun blogin nimi tulee? tai siis mistä keksit sen? :D
    LFI:lla on aika monta eri merkitystä. Ensinnäkin mä oon vähän sellanen fake it till you make it -ihminen plus sen lisäks musta on aivan ok feikata itselleen ominaisuuksia joita ei luonnostaan ole (kynnet, ripset, tissit...). Ja ehkä tärkein merkitys on tää vitutuksen feikkaaminen.
  2. Minkä takia hiustenhoitotuotteiden mainoksissa pörröiset hiukset on oikeasti vaan kiharat? Voi vittu kun voi pikku asiat ärsyttää :D 
    Aika helvetin hyvä kysymys, en ookaan tullut ajatelleeksi...:D 

    Mitä mieltä olet Irmeli nimestä?
    Jollain tavalla aika symppis.

    Lempipaitasi? 
    Hei ei noin hankalia saa kysyä! Varmaan mun musta-pinkki Puman huppari tai sitten sellanen harmaa Guessin pitkä toppi, jossa on jotain epämääräsiä koristehelmihärpäkkeitä.

    Syökö Petja aina samaa ruokaa kuin sinä? Siis kaikkia kasvissosekeittoja sun muita "mössöjä ja rehuruokia"?
    Itse asiassa Petjan äidiltä oon oppinu kasvissosekeitto-, uunimunakas- ja monet muut kasvisherkut. Eli usein Petja syö samaa, joskus taas sitten sillä on omat safkat ja mä syön jukurttia ja rahkaa. :D

    Missä olet ollut työssäoppimisjaksoilla koulussa?
    Kotihoidossa, päiväkodissa ja parissa eri vanhuspaikassa. Vanhuspuoli on mun mielestä kaikkein ihaninta ja oppimisen kannalta parasta antia ollut.

    Kauneutesi salaisuus?
    No, monella on makunsa ja kauneus katsojan silmässä ja mitä näitä on...  No, omaa silmää miellytän parhaiten liikkumalla, BB-voidetta lätkimällä, minimaaliset kulmakarvat piirtämällä ja rusketuskin tekee aika hyvää.

    Paras ystäväsi?
    Paula on pitkäaikaisin, ja toki Petja. Ja sitten 'kollegaystäväni'  Noora.


    PAULA!


    En millään keksis mitään kysymyksiä nyt kun haluaisin mut pakkohan se on tilaisuus hyväksi käyttää :D Kerro jotain itestäs. Jotain vaan(?) 
    Mitähän mä kertoisin... Hmm, olen maalta (ja sinne haluan joskus vielä muuttaa), rakastan lakritsia, himoitsen Vallilaa, tykkään valokuvata (se harrastus vaan on tupannu jäämään vähille), Sinuhe egyptiläinen on mun suosikkikirja, en pysty katsomaan kauhuleffoja puoltatoista minuuttia kauempaa, lempi tv-sarja mielestäni on Hynttyyt yhteen ja haluan isona mielettömän haukkarin.

    mikä on sun lemppariblogi? :)
    Mä en itse asiassa lue juuri yhtään blogeja, joskus silmäilen jotain teiniäiti- tai perheaiheisia blogeja.

    mitä tarkoittaa vek? (sanajahtipelissä tää on mukamas pätevä sana ja mulla ei oo mitään aavistusta)
    OLEN MIETTINYT SAMAA!!! Siis Sanajahti ei hyväksy varmaan puoliakaan normaaleista sanoista, mutta kaiken maailman vek tiktok dik dak pom pam piut kyllä! JUMALATA!



    KIITOS KIITOS KAIKILLE, olen hyvin otettu kysymyksistänne rakkaat lukijat!

Shokkiotsikot

Mä ihan oikeasti tulen hulluksi iltapäivälehtien ja kaiken maailman juorulehtien otsikoiden kanssa. Miten mä voin mennä vipuun joka pirun kerta?

Joo, mä ymmärrän, että idea on myydä lehteä! Kuka nyt ostaisi lehden otsikolla "BB-julkkis kaatui pyörällä", kun vaihtoehtona on "kaikkien rakastama tv-kasvo liikenneonnettomuudessa!"? Joo, en mä ainakaan. Mutta jotain rajaa ja tolkkua siihen värikynän käyttöön! Mun mielestä on suorastaan valehtelua sanoa ö-luokan tissijulkkista tv-tähdeksi, flunssaa keuhkosairaudeksi tai rannalle kuolleen linnun raatoa lintuinfluessaepäilyksi.

Mä haluaisin tavata nämä otsikkonikkarit. Niillä on joko mieletön mielikuvitus, värikynät terässä tai sitten yksinkertaisesti he itsekin nauravat kolminkerroin heitoilleen. "Hei Mara, kelaa, mä laitoin tänne siitä poliitikon autoon heitetystä kivestä, että 'suosikki-kansanedustajan auto romuna - meteoriitti?', eiks oo aika överi, heh heh!" 

Toisaalta toi vaatii ihmiseltä aika paljon. Mä en ainakaan ihan ensimmäisenä osaisi valita ex-urheilijan lemmikkimarsun kuoleman synonyymiksi 'tragediaa' tai hyttysenpistolle sanaa 'järisyttävä allerginen reaktio'. Mä en myöskään keksisi laittaa kuvaan, jossa on ruuassa tulitikku/pala muovia/nappi, tekstiksi "oksettava löytö ruuasta, yök, katso iljettävät kuvat". Se vaatii jo jonkin sortin taitoa liioittelun saralla!

Ajattelinkin laatia teille iltapäivälehti - suomi -sanakirjan. Ehkä mustakin vielätulee otsikkomestari.

"Massiivinen kolarisuma Pohjois-Suomessa" - kahden auton ja yhden poron peräänajo laskettelukeskuksen parkkipaikalla

"Katso huippumallin dramaattinen muutos" - punaista huulipunaa nuden sijaan

"Rankka lumipyry hidastaa liikenettä" - talvi

"Nyt tihkuu Leena-Lotta-Lyydia seksiä - tsekkaa paparazzin salakuvat rantalomalta!" - Leena rannalla kietoutuneena vilttiin, päässä keskikokoisen koiran kokoiset aurinkolasit ja näyttää kuvaajalle keskisormea

"Huippu-urheilija ja vakava sairaus" - mestisjääkiekkoilijalla nuhakuumetta jo toista päivää

"Mieletöntä muotia punaisella matolla" - elähtänyt Lindsay Lohan liian pienessä mekossa ja pupillit nyrkinkokoisina 

"Naiselta huijattiin rahaa törkeästi" - joku Luigi indokiinasta lähetteli meilejä, joissa pyysi rahaa oikean korvan huonon näön operoimiseen ja urpo sitten päätti lähettää äitinsä säästöt kyseiselle sankarille 

"Lumi valtaa Suomen, katso lukijoiden kuvat" - ks. alla oleva kuva.


"Hurja muutos säässä, nyt jopa -5 astetta pakkasta" - tammikuun säätiedoitus

"Teini-idolin härskit biisin sanat!" - kertosäe menee näin: "mä leivoin sulle pullii ja nyt mun tekee mieli... keksejä."

"Järisyttävä terveysuutispommi" - kalja lihottaa, sipseissä on suolaa ja makkaraa ei kannata vetää pakettia päivässä


... jatkakaa listaa, olkaa hyvät! Linkkiäkin saa heittää kyseisenlaisiin uutisiin.

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Ei yksinäinen unta saa

Mun on nyt pakko kohdata faktat ja myöntää totuus: mä en enää osaa nukkua yksin.

Rakas elämänkumppanini on reissussa Keski-Suomessa kolmatta päivää ja täytyy myöntää, että yöt menevät jossain ihan muussa touhussa kuin nukkuessa. Pyörin, hyörin, datailen vuorotellen iPadilla ja läppärillä, suunnittelen sitä sun tätä, pohdin liikaa, pyörin taas pari kierrosta, harrastan sekavaa nettishoppailua ja katselen kattoa. Missä vaiheessa itsenäisestä naisesta tuli kakara, joka kaipaa nytsittenukkumaan-käskyä?

Kyse ei ole siitä, että tarvitsisin jonkun lusikka-asentoon kuorsaamaan niskaani tai söpöttämään korvaani iltarukouksia. Tai että kaipaisin hikistä kylkeä ja peittoja varastavaa unissaan puhujaa (en koskaan unohda, kun Petja unissaan joskus kertoi mulle pitkät pätkät kattopelleistä). Eli ei, en tarvitse kainalossa nyhjäämistä ja kuhertelua - ei sen puoleen, etteikö sekin olisi mukavaa. Mä tarvitsen jonkun, joka laittaa mut hammaspesun ja iltapisun kautta sänkyyn. Ja muistuttaa laittamaan herätyskellon soimaan.

Oikein hävettää. Iso ihminen, eikä ymmärrä vuorokaudenaikojen päälle. Nytkin mun pitäisi olla sikeässä unessa - ja aivan varmasti olisinkin, jos Petja olisi kotona. Saatana munkaltainen homssantuu-nainen tarvitsee rajat, eikä tällaista mahdollisuuksien maailmaa! Mähän vedän tässä pyörimisrallia vielä auringon noustessakin, ellei jotain äkkinukahtamista tapahdu. 

Mikä siinä on, että vannoutunut vahva ja itsenäinen ihminen, aikuinenkin kaiken hauskan päälle, ei osaa jumalauta edes mennä nukkumaan ilman toista? Missä välissä musta tuli nössykkä, joka tarvitsee miehen jo pelkästään nukkumiseen? Vessassa mä vielä osaan itsenäisesti käydä ja olen mä tänään jotain syönytkin, että sinänsä menee vielä hyvin. Mutta ei kovin kaukana mennä siitä, kun poikaystäväni pukee mulle pitkiä kalsareita ja soseuttaa keitettyä porkkanaa pikku-Jennille. 

Mä olen aina kuvitellut, että mä olen meidän suhteen kanaemo, joka laittaa pikkupetjalle rajat ja opettaa elämään ihmisiksi. "Ruoka suussa ei puhuta, motskarilla ei saa ajaa lujaa, muista ottaa salaattia, ilmoita kotiintuloaikasi, myöhään ei saa olla ja pesitkö kädet."  Mutta ei se sitten menny ihan niin. Tiputus vahvasta vaimokkeesta nössöksi pikkulikaksi oli aika kova.

Ps. Vielä on aikaa: http://lets-fake-it.blogspot.fi/2013/07/kysynny.html?m=1


Vastauksia kysymyksiinne!

Kysymyksiä on tullut nyt jo mun mittapuulla jumalattomasti, joten ajattelin pamauttaa vastaukset osaan samantien; kukapa jaksaisikaan edes lukea kamalan pitkää kysymysvastauspostausta? Iso kiitos jo tähän mennessä lähettämistänne kysymyksistä! :) Lisää saa laittaa, jos siltä tuntuu.

Kysyisin sitä, että miten yleisesti ottaen mielessäsi suhtaudut saamiisi kommentteihin. Tuntuuko koskaan, että jokin kolhaisee henkilökohtaisesti tms ? 
~ Suurin osa negatiivisesta kommentoinnista tai palautteesta harvemmin koskettaa mua tai on muutenkaan koskee henkilökohtaista elämääni; yleensä jonkun harmin aihe on postauksen aihe tai tyyli, jolla kirjoitan. Ja suuri osahan postauksistani on toivepostauksia tai muuten vaan tuulesta temmattuja, ei omia syvimpiä tuntojani. En osaa vetää kuutioo hiekkaa mekon alle siitä, että jonkun mielestä olen ärsyttävä ämmä postatessani asiasta X. Eri asia olisi, jos mun lähipiiriä yms. arvosteltaisiin mauttomasti.

Uskoitko ikinä, että blogisi saavuttaisi näin suuren lukijamäärän? 
~ En todellakaan. Muistan elävästi sen, kun 70 lukijan raja meni rikki ja olin ihan mitähelvettiä-fiiliksillä. En mä oikein vieläkään tajua.

Miten koet itse muuttuneesi tässä vuosien ja blogin mennessä eteenpäin? 
 ~ Musta tuntuu, että mä olen muuttunut yhteiskuntakriittisemmäksi, huomioonottavammaksi ja paksunahkaisemmaksi ihmiseksi. Mä olen myös rauhoittunut ja jokseenkin tasoittunut. Alkuajan puolitosissaan kauhealla ragella kirjoitetut tekstit on ihan eri kaliiberia nykyisten kanssa.

 Epäröitkö ikinä ennen tekstin julkaisua? 
~ Joskus. Välillä mietin, että meneekö herja mauttomaksi tai onko postaus kuitenkin liian pliisu. Mutta olen oppinut, että jokainen postaus kyllä löytää lukijansa. Joskus mietin, että voi veljet mitä paskaa tuli kirjoitettua, mutta sitten joku kommentoikin, että "paras postaus ikinä!".

 lukeeks sun kaverit/Petja tätä blogia?
~ Paula varmaan joskus lukee, Petja ei kyllä ikinä. Joskus luen Petjalle jotain pätkiä ääneen, mutta siinäpä se. 

 kuinka usein käyt salilla? 
~ 4-6 kertaa viikossa. 

 onko bloggaaminen ikinä "pakkopullaa" ja tekiskö mieli joskus lopettaa? 
~ Joskus harvoin tulee sellainen fiilis, ettei ole mitään inspistä tai motivaatiota, mutta se menee aika nopeasti ohi. Vielä ei ole sellaista oloa tullut, että tekisi tosissaan mieli painaa Poista blogi -nappulaa.

 käytkö töissä vai opiskeletko vai molempia? 
 ~Sekä että. Tammikuusta asti mun opiskelumalli (verkko-opiskelu) on mahdollistanut työnteon entistä paremmin, niin on tässä tullut hommia tehtyä niin koulun puitteissa, kuin ihan työmaallakin.


mitä teet työkses/opiskelet? 
~ Sosiaali- ja terveysalan pt.

haluaisitko asua jossain muualla kuin nyt? 
~ Muutto on edessä, että siinä mielessä sormet syyhyää pakkailemaan muuttolaatikoita, mutta siis tästä kaupungista en pois halua. Maalle/syrjään haluan sitten "isona".

onko mies kunnollinen jos ei oo käyny armeijaa? 
 ~ No mun mies ainakin on! Emmä muiden miehistä tiedä. Toisaalta Petja myis vaikka mut, että inttiin pääsisi, että ehkä sitä ei voi laskea näiden "ei huvita"-inttiluistajien joukkoon.

omena vai appelsiini? 
~ Aika paha. Appelsiini mehuna ja omena soseena.

hyötyliikunta marjametässä vai muodikkaalla perseenjumppauslaitteella treenaus? 
~ Myönnettäköön, että olen perseenjumppauslaiteihmisiä, joten se hakkaa kyllä marjametsän. Toisaalta marjassa käyminen voisi olla ihan mielettömän ihanaa, mutta saatanallisen käärmekammon takia mä en mene pieneenkään risukkoon. Liikunnan kannalta mä en koe, että kumpikaan olisi sen parempi tai huonompi; eihän sun kroppa tiedä onko sulla jalassa Niken trikoot ja kädessä kahvakuula, vai verkkarit ja marjaämpäri.

Mitä mieltä olet naisista, jotka suorittavat asepalveluksen ja mitä mieltä yleensä olet naisten asepalveluksesta? 
~ Suoraan sanottuna mä en oikein ymmärrä miksi sinne ny täytyy lähteä ilman pakkoa. Siis mulla ainakin on parempaa tekemistä kuin leikkiä sotaa kahdenkymmenen asteen pakkasessa ja kuunnella äijien pissakakkajuttuja puoli vuotta. 

Haluaisitko mielummin kunnon sixpäkin verisuonineen kaikkineen vai muuten vain litteän vatsan? 
~ Mulla on jo aika lituska vatsa, mutta myönnän, että olishan kuvailemasi sikspäkki aika siisti! Vaatii vaan multa ihan liikaa...

Millä tohtoreista on paras tukka? (doctor who) 
~ Mä en oo koskaan kyseistä sarjaa katsonut, ja äsken kun yritin googletella, niin en kyllä yhdestäkään hiuspörröstä inspiroitunu! :D

Olen saanut blogistasi sellaisen käsityksen, että opiskelet hoitoalaa. Itse opiskelen lähihoitajaksi ja oliskin tosi kiva kuulla vaikkapa kokemuksiasi oikeista pain-in-the-ass-asiakkaista ja asiakkaiden omaisista. 
 ~ No, ihmisiä on monenlaisia, kaikkihan me ollaan erilaisia. Tilanteista selviää, kun ajattelee itsensä asiakkaan tai omaisen saappaisiin. Usein kyseessä on sairaat ihmiset; harvapa meistä kipeänä tai stressitilanteessa käyttäytyy kuin enkeli. Silloin täytyy miettiä, miten toisen oloa helpottaisi ja unohtaa oman mahdollisen harmin. Heitä vartenhan me olemme.


Salkkarikyssäri: Seppo vai Ismo? 
~ISMO


Kuka keksi rakkauden? 
~ joku sen keksi ja Petjahan sen mulle sitten toi!


 Mistä tunnet sä ystävän? 
~ Ja mistä tietää onko oikea sulle hän? No mä oon aina pitänyt tosiystävänä ihmistä, jonka kanssa voi olla hiljaa vaivaantumatta.

 Mitä mulle jää kun mä lähden täältä? 
~ Vaikka se päivä ei (toivottavasti) ole vielä tänään, multa ainakin  jää liikaa trikoorättejä ja tyhjiä Läkeröl-askeja.

Mistä on pienet pojat tehty? 
~ Oma pikkuveli on ainakin tehty uskomattomasta kettuilutaidosta, siskon ärsyttämisestä ja ilmeisesti ikäisekseen keskivertoa suuremmasta lihasmassasta. On meinaan aika huikeeta, kun 11-vuotias jätkä kantaa mua pitkin kämppää ja tekee asiat, joihin mun pikkuhaukkari ei kykene.

Mikä on sun oma lempparipostaus sun blogissa? 
~ Varmaan Cosmopolitan-postaukset, niitä kirjottaessa mulla oli oikeasti todella hauskaa!

voitko julkaista susta ja petjasta yhteiskuvan? :--) 




millanen koulumenestys sulla on/oli? 
~ Lukio meni aivan päin persettä, mutta nyt menee todella hyvin (keskiarvo kaunis kolmonen!).

näytät kuvassa enemmän hymytytöltä kuin suorasanaiselta(kin) muijalta. siis; millainen olet luonteeltasi arkielämässä, töissä/koulussa? ystävien kesken??
~ Mä oon oikeesti aika nysvä. Kyllä mä sanon, jos jossain on epäkohta johon tulee puuttua, mutta esim. töissä mä olen ihan erilainen ku vaikka kavereiden kesken. Kavereiden kanssa jutut on tasoltaan niin ala-arvoisia ja painokelvottomia, että morjes, mutta sillai ihan perusarkielämässä oon aika nössö ja hiljainen. Tai siis sellanen ihan tavis. En todellakaan mikään totuuksia pudotteleva ja räiskyvä persoona. Joo, kyllä mä olen temperamenttinen ja verbaalisesti suht lahjakas, mutta en mä ole kyllä yhtään sellainen, mitä blogi antaa ymmärtää. Monet varmaan hämmästyis, kuinka väritön ja pliisu ihminen mä olen. :D



maanantai 8. heinäkuuta 2013

kysynny!

Viime kyssäripostauksesta on jo jonkin verran aikaa, joten olis vissiinkin uusintakierroksen aika.
Eli kysy rohkeasti, mikä mieltä askarruttaa blogin/bloggaajan/blogin sisällön/tms. suhteen - minä vastaan. Kysymykset tähän postaukseen tai vaihtoehtoisesti sähköpostiin (joka löytyy yhteystiedoista ylempää) 11.7. mennessä. Mielellään noudatetaan sitä hyvää makua, jota mäkin aina noudatan (heh heh!).

Ihanaa viikonalkua kaikille!

Rakkaudella,

Jenni

sunnuntai 7. heinäkuuta 2013

Nolla-asioilla ylpeily

Monilla nykyajan arjensankareilla ei tunnu olevan kunnon syitä olla ylpeitä itsestään, nolla-asioiden hehkutus ja turhuuksilla egoilu sen sijaan onnistuukin liian hyvin. Miksi oi miksi?

Yksi tällainen on ylinopeudella, känniajolla tai poliisin pakenemisella rehvastelu. Jos ihmisellä ei tosiaan muuta osaamisaluetta ole, kuin ajaa lujaa tai kännissä, kannattaisi lähettää itsensä jonnekin napajäätikölle vähän pohdiskelemaan elämän merkitystä. Mun käsittääkseni edellämainitut tempaukset eivät varsinaisesti vaadi minkäänlaisia taitoja tai osaamista - lähinnä vain uskomatonta tyhmyyttä ja seitinohutta selkärankaa. Kyllä mäkin osaan sitä kaasupoljinta painaa ja ummistaa silmät liikennesäännöiltä, ei se kai mitään rakettitiedettä ole, jolla olisi minkäänmoista aihetta rehvasteluun. Ainiin, vaatii se yhden taidon, jota (onneksi) ei ihan joka sällillä ole: täydellinen muista ihmisistä ja ympärilläolijoista piittaamattomuus. Ei tosin kovinkaan tavoiteltava taito. 

Viinapään nostaminen jalustalle myös kummastuttaa mua. Tai ylipäätään ryyppäämis"taitojensa" esitelmöinti. Kyllä varmaan jokainen ihminen osaa ottaa Viru Valgen käpälään ja kaataa kurkkuun - se, että joku ei sammu tai oksentaa kengilleen vasta kotona, ei ole mikään taito tai kunnioitettava suoritus. Vai onko joku sitä mieltä, että maksan kestävyys jollain tavalla kohottaa ihmisarvoa? Onko tosiaan ylpeilyn aihe, jos kykenee juomaan tölvin ihan vaan janojuomana? Jos ei ihmisellä tosiaan muita kehitysideoita itsensä suhteen ole, kuin viinapään kestävyysharjoittelu, niin suosittelen sitä edellämainittua napajäätikköreissua kaikille wannabe-alkkisnuorille. 

Myös epäterveellinen laihdutus ei ole mikään saavutus. Jokaikinen osaa olla syömättä. Se ei ole taito. Mutta on tavallaan taito olla niin täydellinen urpo, että on sivuuttanut kaiken faktan syömättömyyden seurauksista ja ravinto-opista. Ja tiedän, nyt kaikki entiset ja nykyiset syömishäiriöiset haukkoo henkeään silkasta vihasta. Mutta ei, tämä ei koske ihmisiä jolla on syömiseen ja kehonkuvaan liittyvä sairaus, vaan näitä pölvästejä, jotka kuvittelevat omenan nakertamisen ja korostetusti ruuasta kieltäytymisen olevan jonkin sortin taitolaji tai muuten vaan merkittävä teko ihmisen elämässä. Se on silkkaa tyhmyyttä, ei egoilun aihe.

Perus kotitöiden tekeminen (viidentoista käskyn, kehotuksen, pyynnön ja uhkailun jälkeen), ei myöskään ole kummoinen aihe ylpeilyyn. Tai jos joku kokee imuroinnin tai sukkaparin viemisen pyykkikoriin äidin/kumppanin/kämppiksen/jonkun muun suoranaisen anelun jälkeen olevan syöpälääkkeen keksimiseen verrattavissa oleva kokemus, niin onnea tulevaisuudelle. Ruuanlaitto, vessanpesu ja nurmikonleikkuu sitten vasta ovatkin saavutuksia, joilla ansaitsee pääntaputuksia ja diplomeja. 

Paskalla koulumenestykselläkään ei ole suurta järkeä leuhkia. Enpä usko, että maailmasta löytyy ihminen, joka ei osaisi olla lukematta, yrittämättä tai saamatta mitään aikaiseksi näin halutessaan. Jokaikinen saatanan sankari osaa kyllä palauttaa opettajalle tyhjän paperin, jos siltä tuntuu. Kaikkea ei voi osata, mutta yrittämättä jättäminen kertoo mun mielestä enemmän kuin pelkästä tyhmyydestä - meinaan laiskuudesta, siitä siimamaisesta selkärangasta ja ihan väärien asioiden ihannoinnista. Mä en ainakaan erityisen ylpeä ole lukion päättötodistuksen keskiarvosta tai siitä, kuinka vähän sekin pulju mua aikoinaan kiinnosti. Saatana hävettää! 

Mukasiisti ja rispektihakuinen huumevillitys mua myös suoraan sanottuna vituttaa. Mä en siinäkään asiassa näe mitään kerskumisen aihetta. Vihjailu kukkasista ja ruohonvihreästä vehreydestä varsinkin nettimaailmassa nostaa myötähäpeän punan poskille sen sijaan, että se herättäisi kunnioitusta tai ajattelisin kyseessä olevan kovakin kaveri. 

Mitä mieltä lukijat olette, mikä on se kaikkein naurettavin retostelun aihe? Laittomuudet, himoshoppailu, seksikumppanien määrä, vanhempien omaisuus vai kenties kumppanin taidot sängyssä? Vaiko huono työmoraali ja tahallisella työttömyydellä lesoilu? Puhelinlaskun suuruus, biletys, putkareissut? Jaa mielipiteesi  ja purnaa kanssani.


"Ei pyge, oon kato laihiksella." EIKU?!

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Kehittäkäämme itseämme

Kesällä kun koulua ei ole, on aika kehittää itse itseään ja opetella uusia asioita. Aionkin siis tehdä listan asioista, jotka mun olisi kannattavaa opetella. Jos ei niinkään kannattavaa, niin mukavaa ainakin.

- Korujen käyttö. En vaan osaa! Korvakorut, ketjut, rannekorut ja sormukset -kihlasormus mukaan lukien- lepäävät koomassa korurasiassa, kun joku tampio on ne sinne unohtanut. Nyt olen sen verran terästäytynyt, että silloin tällöin sormeeni eksyy ystävältä saatu Kalevalasormus ja ranteeseen helmien lisäksi Petjalta saatu Guessin rannekoru. Mutta korvalehtien kaikki 9 reikää umpeutuu pikkuhiljaa, rippiristit on hukattu vuosikausia sitten ja kaulaketjut pyörii missä pyörii. Rutkasti petrattavaa!

- Kalaa pitäis opetella syömään, mutta heti aluksi jo sanon, että en edes aio yrittää. Viimeksi alle kouluikäisenä on kalasoppa tälle tytölle maistunut ja ihan viimeisin vähääkään kalaa muistuttava ruoka meni vatsaan kahdeksanvuotiaana kalapuikon muodossa. Hyi saatana, kaikki mikä on veden alla, pysyköön siellä... 

- Pitäis myös reenata makeanhimon kontrollointia. Mutta ei siinä mitkään vitun mansikat ja raikkaat hedelmät auta, kun koko ruumis huutaa Halvan tuorelakua!!! 

- Pullaa en osaa leipoa, vaikka joku asetta pitäis ohimolla ja käskisi pyöräyttää Pirkanmaan parhaat puustit. Vika on ehkä siinä, että ensimmäiset kaksi ainesosaa jaksan mitata ja sekoittaa ohjeen mukaan, mutta sitten onkin helvetti irti. Uskomaton sotku, taikina muistuttaa jo kerran syötyä sellaista ja lopulta uunista vedän esiin niin kivikovat käppänät, että niillä voisi tehdä murhan. Ehkä ihan hyvä että en osaa leivoskella, muuten vois tulla ehkä syötyä joka käänteessä parit voisilmäpullat.

- Järjestelmällisyyden opettelukaan ei tekisi pahaa. Tai onhan sekin tavallaan järjestelmällisyyttä, kun avainlukulistaa etsiessäni tiesin oitis, että kannattaa etsiä sängyn alta. Siellähän se oli, omassa paikassaan muun romun seassa. Tai se, kun kylppärin remonttiäijän takia jouduin siirtämään vessan ritilähyllykön keskelle "olohuonetta", ja vaikka  nyt sen voisi jo lykätä takaisin paikoilleen, en ole jaksanut vaivautua. Se on tossa sohvan päädyssä ihan hyvä! Ei ehkä hivele silmää, mutta tosi kätevää meikkailla samalla, kun katsoo telkkaria. 

- Perunoiden kasvatus/viljely/tms. Mun haaveissa on ensi kesänä syödä omia uusia perunoita, mutta mulla ei ole minkäänlaista käsitystä kuinka kyseinen homma toimii. Koko lapsuuteni maalla asuneena ja kakarana useamman kuin kymmenen kertaa perunamaalla vierailleena ihmisenä tämä on todella noloa. Mä en edes viitsi kertoa, miten oletin homman toimivan...

- Opinnäytetyötä pitäisi ryhtyä väsäämään sillai niinku ihan pikkuhiljaa (=saatanallisella paniikilla), mutta Kändi kräsh saaga vie multa kaikki mehut. 

- Pitäis myös reenata vähän parempi juoksuaskel, on meinaan sen verran kapee askellus tällä ämmällä, että potkasen vasemmalla jalalla varmaan joka toisella askeleella oikeaan jalkaan. Oon ku joku hoiperteleva peura. Toki vois kokeilla lenkkarinvaihtoa, tää on meinaan aika uus juttu mulle tää omiin jalkoihin potkiminen....

- Autolla ajaminen vois kans olla ihan hieno taito osata. Vaikka löytyy B- ja C-kortti, niin silti mun autolla ajaminen on samaa sarjaa, kuin sitoisi hevosen silmät ja laittaisi auton rattiin.

- En myöskään enää osaa ottaa aurinkoa. Mä kyllästyn kymmenessä minuutissa makoiluun (ennen meni kepeesti kuusi tuntia äksänä biitsillä) ja alan pohtia järkevämpää ajankulua. Sitten itken syksyllä, kun oon valkonen kun kalkkitabletti. Miten jumalauta te ihmiset osaatte olla rannalla? Ei auta kirja, iPad tai mp3-soitin, ei edes kaverien seura!!! Kun rantaeväät on syöty, mä olen valmis siirtymään sisälle.

Jakakaapas lukijat rakkaat pienoiset asioita, joita teidän tuöisi opetella tai joissa olisi parannettavaa! Vai olenko ainoa luuseri, jota ei edes elämänkoulu opeta?

Juu en aja.