HUOM! Blogin tarkoitus ei ole loukata ketään tai aiheuttaa minkäänlaista mielipahaa. Tekstit ovat pääsääntöisesti aivotonta läpäheittoa tai humoristista lätinää. Toisinaan kynään tartutaan vakavammallakin mielellä. Mikäli huumorini tai tyylini ei uppoa, blogissa esiintyvät kannanotot aiheuttavat harmia tai tekstit kuulostavat yli-ikäisen pissiksen rageemiselta, suosittelen vaihtamaan sivustoa.

torstai 29. elokuuta 2013

otsalleen

Mä oon aina ollut tosi sinut itseni ja naamani kanssa. Tai niin mä luulin.

Oikeastaan kaikki alkoi siitä, kun sain yhä useammin ja useammin kuulla otsarypyistäni. "Älä kurtista ottaas", "oot nyt jo noi ryppyne, kelaa miltä näytät nelikymppiseltä", "miks teet tollaset pissisrypyt otsaas?", "surullista mite noi nuorel voi olla tollaset juovat naamassa" ja niin vittu edelleen. Ensiksi mä yritin selitellä, että mä oon periny tän ryppyotsan äidiltä, eikä asiaa oo varmaan parantanut vuosien silmälasittomuus. "Joojoo, seliseli!"-vastauksiin kyllästyneenä mä aloin miettiä, että miten helvetissä tän kyntöpellon voi piilottaa. Sitten mä jotenkin vaan alistuin ja varasin kampaajan. Ja leikkuutin sen otsatukan, jota useat - jopa vieraat ihmiset - ovat mulle otsaryppyjen takia suositelleet avokätisesti. Vittuilu otsastani loppui kuin seinään.

Tänään mä oikein kuluttamalla kulutin aikaa peilin edessä ja katselin ryppyriviäni.  Jouduin toteamaan että kyllä, siellä ne juovat/railot/rypyt edelleenkin ovat, eivätkä taida edes olla katoamassa mihinkään. Että kyllähän siinä on liikaa nahkaa, ainakin parin lompakon tai rukkasparin verran. Mutta mitä vittua sitten? Ovatko ne oikeastaan ikinä haitanneet mua itseäni? Ei. Pitäisikö mun vetää säkki päähän, jos jotakuta kovasti harmittaa naamani nahkatasapaino? Ei.

Nyt mua oikein hävettää, että edes leikkuutin etuhiukset. Joo, etutukka on ihan kiva, mutta jos sen pointti on peittää joku osa kasvoista (joka ilmeisesti haittaa kaikkia muita enemmän kuin minua itseäni), niin silloin kyllä on mennyt kaikki perseelleen (vai pitäiskö sanoo 'otsalleen', heh heh). Mä ymmärrän, että arpia peitetään tatuoinneilla tai laitetaan paita joka peittää ne ylimääräiset vatsamakkarat, mutta puolikkaan naaman verhoaminen hiuksilla muiden ihmisten mussutuksen takia alkaa olemaan jo pikkusen liian naurettavaa toimintaa - jopa multa! Eihän mun saatana tarvitse itseäni hävetä, vaikka joku posliinilautasta muistuttavan otsansa kanssa asiaa kauhistelisikin. Olisivat onnellisia omista otsistaan ja jättäisivät mut nauttimaan omasta pyykkilautaotsastani.

Nyt päätinkin kasvattaa etuhiukseni takaisin entiseen pidempään mittaansa, ja lopettaa sen ääliömäisen peittelyprojektin (ja hakusanojen "täyteainetta otsaan" googlettelun...) ja olla otsani kanssa ihan rennosti. Munhan pitäis olla iloinen; harvalleppa on meinaan suotu näin paljon ylimääräistä ihoa päähän! Eipä kiristä!

Nyt haastankin teidät kertomaan oman "vikanne", "puutteenne" tai jonkun muun ulkonäöllisen seikan, joka tuntuu niin paljon vituttavan muita, mutta teitä itseänne ei sitten paskaakaan. Ja kertoahan tokia saa myös, jos ei itsekään ole sinut asian kanssa, eikä asiaa helpota muiden lätinä&iva!

Lopuksi vielä kuva - ihan vaan kaikkia otsafanaatikoita ärsyttääkseni:



keskiviikko 28. elokuuta 2013

Valittamatta terve

Olen tässä jonkin aikaa epäillyt itselläni skolioosia; selkärangastani kun löytyy mainio mutka ja aamulla sängystä nouseminen muistuttaa enemmän sumopainijan treenejä kuin nuoren naisen sulavaa liikehdintää. Tästä epäilyksestäni kun olen suuni avannut ja jollekin mietteeni ohimennen kertonut, mulle on vastattu "ei sulla sellasta voi olla, senhän pitäis olla kipee". Mistähän helvetistä kukaan voi tietää, kuinka kipeä mun selkäni on? "No kun sä et valita ja sillee". No niinpä tietenkin. 

Ilmeisesti mä näytän liian tasapainoiselta ja hyvinvoivalta ollakseni kipeä tai kärsiäkseni mistään kolotuksesta. Ilmeisesti kipu muuttuu oikeaksi ja hyväksyttäväksi vasta, kun alkaa valittamaan ja vinkumaan, kävelemään kyyryssä ja piehtaroimaan itsesäälissä - mielellään muiden nähden ja mahdollisimman vähästä. Jos ihminen ei jatkuvalla syötöllä narise olostaan, hän on terve! 

Pitäiskö mun tosiaan porata jossain ensiavussa joka vihlaisusta ja hukuttaa itseni Buranapurkkiin? Pitäiskö mun loihtia kasvoilleni kärsivä ilme ja korostaa joka käänteessä, että ai ai, nyt ehkä hivenen taas kirpaisi tuolta ranganvarresta, että aika pahalta nyt tuntuu? Pitäiskö mun valittaa vaan niin saatanasti, että saisin oikeuden olla kipeä jostakin? Ihan ku maailmassa ei olisi jo ihan tarpeeksi vinkumista ja nurinaa. 

Oikeastaan tuntuu olevan joku trendi valittaa ja korostaa, että kyllä mää oon niin sairas, että ei moni ikäiseni näin sairas olekaan. "Ai ai, tänään taas meinasin sängnpohjalle jäädä, jotenkin mä sit vaan nousin, ai että kun tekee pahaa. Nii et sinä niin sairas olekaan kun minä, kun mulla on tää sydänvika, välilevynpullistuma, hermosärkyä, migreeni, suolitukos ja skitsofrenia, että et sinä tiiä sairaudesta mitään, terveennäkönenkin oot." Hei oikeesti, vedä ittes siihen kuuluisaan elmukelmuun ja kieri mereen.

Mä nyt vaan en koe tarpeelliseksi tuoda kipeyttäni julki - mä epäilen, että läheisilläni, työtovereillani ja tuttavillani on ehkä parempaakin tekemistä, kuin kuunnella jonkun vinkuvan ämmän sairauskertomuksia. Lääkärit on sitä varten. Plus, että minä nyt vaan satun olemaan henkilö, joka sinnittelee viimeiseen asti, ennen kuin edes sanoo kivusta ääneen. Saatikka, että näyttäisin sen. Yleensäkin jos mulle jokin tapaturma tapahtuu, keskityn ennemmin olemaan ja varsinkin näyttämään mahdollisimman rauhalliselta viilipytyltä, sen sijaan että tirauttaisin kyyneleitä. Se että kestän kipua ja pystyn olemaan asiallinen vaikka jalka kainalossa, ei mun tietääkseni vie multa oikeutta tuntea kipua tai hakea siihen apua?

Yksinäni mä kuljen ihmeellisissä asennoissa, yritän tuskanhiki naamalla venytellä ja väännellä itseni inhimillisempiin olotiloihin ja lätkin Voltarenia itteeni ku jotain aurinkorasvaa. Mutta kun mä astun ulos, mä kerään itseni ja pyrin näyttämään terveeltä naiselta lonkkavikaisen ikäihmisen sijaan. Ilmeisesti mun pitää alkaa kylilläkin kulkemaan nenä polvissa, voivotella ja ähistä, että mut voitaisiin ottaa vakavasti.

No, tänäänpä sitten lääkäri mulle tokaisi "kyllä tää ainakin lievältä skolioosilta vaikuttaa" plus päälle liuta muita "pikku"vikoja välimatkalta perse-niskatukka. Heh heh perkele. Jatkotutkimuksia odotellessa. 

maanantai 26. elokuuta 2013

Disneyn ärsyttävät pikkulissut

Disney on kummasti saanut muokattua herttaisista ja somista satuprinsessoista ärsyttäviä lumppuja, eikä varmaan tarvitse edes sanoa, että ÄRSYTTÄÄ!

Kaikkein huikein plotko on se Herculeksen muikkeli! Voi jumpe, mikä huomionkipee ämmä! Ilmeisesti on ihan ok himoita ja vikitellä kaikkea mikä liikkuu ja keikutella persettään pitkin kyliä. Lanteet keinuu ku pikkupurtilo myrskytuulessa ja jokainen edes vähän elonmerkkejä antava olento kelpaisi paritteluun. Moraaliton nainen, hyhhyh! 

Ja Tuhkimo, ei helvetti mikä marttyyri! Nyyhnyyh, täällä mä nyt vaan pesen lattiaa ja muut pitää hauskaa. Juttelenpa parille pikkulinnulle ja rotalle tässä raataessani, ehkäpä ne sitten vähän antaisi sääliä ja nössönnössön. Hei vähän selkärankaa nainen! Vittu heitä se moppi mäkeen ja lähe baanalle! Ja mene lääkäriin; ei oo ehkä kaikkein tasaisin psyyke, jos saa pitkiäkin henkeviä keskusteluja aikaiseksi niiden pikkuelukoiden kanssa. 

Entäpä Jasmine... Siinäpä vasta onkin Aladdinilla puuhaa, kun yrittää pitää senkin kermaperseen tyytyväisenä. Pappa betalar ja isi sitä ja isi tätä. Kasva ny aikuiseksi ja muuta omillesi, aikuinen ihminen! Sen verran on meinaan kasvanu isä ja tytär toisiinsa kiinni, että pieni välimatka ei tekis pahaa! Ja hei, jos sä bongaat poikaystäväksi ittelles pikkurikollisen, niin kestä se fakta ettei siitä mitään gentlemannia vartissa taiota! Emmä ainakaan kehtaisi porata jonkun linnakundin toikkaroinnista, jos itse olisin sen kanssa ihan omasta vapaasta tahdosta laittanut hynttyyt yhteen. 

Sitten on Mulan! Emmä tiä mitä sekin yrittää esittää, kun sotaväkeen täytyy väenvängällä päästä. Eikö muuten saa huomiota, ku täytyy sinne mennä keikkumaan ja keräämään väärällä henkilöllisyydellä pisteitä? Jotain pientä identiteettikriisiä täytyy naisella olla! Ei kyllä mitenkään tervettä meininkiä toi Mulanin touhu.

Ja Ariel, naiivi pilkulissu. Tollanen perusteinimeininki: "näin kerran miehen ja nyt mä niinku rakastan sitä miestä. Jonka mä niinku näin kerran. Kaukaa." Kannattaiskohan vähän miettiä touhujaan ja kasvaa aikuiseksi, ennen kuin alkaa tuhoamaan loppuelämäänsä jonkun ihanan lihaskimpun takia? Ja suosittelen myös välillä kuuntelemaan niitä porukoita, eikä aina kapinoimaan ku vähäpäinen teini! 

Sama juttu tolla Ruususella: heti ollaan pöksyt märkinä, kun joku poika vähän katsoo tai tulee iholle. Nyt vähän jotain itsekunnioitusta, ei tollanen peli yksinkertaisesti vetele! Eikö noi vosut aio tutustua ollenkaan, vaan heti pannaan, vannotaan rakkautta ja mennään naimisiin parin katseen jälkeen? 

Siis todella järkyttävää materiaalia nuo piirretyt, etten sanoisi. 



avaa suus


sunnuntai 25. elokuuta 2013

mun kulta ei koskaan tekis mulle pahaa

Musta on alkaut tuntua, että nuoret naiset jakautuu nykyään pääsääntöisesti kahteen ryhmään; niihin, jotka ei kumppaniinsa luota paskaakaan ja sitten näihin, jotka luottaa vähän liikaakin.

"Ei mun kulta koskaan pettäis", "Mä ja rakas ollaan koettu niin paljon, että meitä ei erota mikään", "Mun poikaystävä ei onneks oo sellanen sika!" ja lässynlää. Ja sitten parin kuukauden päästä itketään, kun sillä hunajapupulla onkin FB täynnä viestiketjuja toisten naisten kanssa tai jokin järkyttävä valhevyyhti alkaa aueta puolivahingossa. Mä nyt vaan en usko, että täydellistä ihmistä tai parisuhdetta on olemassa.

On eri asia luottaa kumppaniin, kuin luottaa sokeasti. Kyllä mulla on ainakin pieni varaus; eihän koskaan voi tietää mitä tapahtuu. Ja miksi pettämis- ja avioerotilastot kasvavat koko ajan, jos kerran kenenkään rakkauspakkaus ei koskaan tekisi paskamaisesti? On fiksua realisimia ja itsensä suojelemista hyväksyä se fakta, että ketään ei voi tuntea 100-prosenttisesti, eikä tulevaisuuteen voi nähdä.

Otan oman suhteeni esimerkiksi. Petja on hyvinkin luotettava (mitä ny kelloo ei osaa ja aina matkoihin tulee mutkia...) ja rehellinen ihminen, mutta eihän kukaan tiedä mikä on tilanne viiden vuoden kuluttua. Mistä minä tiedän, jos sillä vaikka napsahtaa päässä ja hankkii haaremin? Vastaan kävelee elämän nainen ja huomaakin, että Jennihän on ihan perseestä? Tai muuten vaan joku aamu paukauttaa, että kerääppä ämmä heikot luusi ja lähe lätkimään? Mistä helvetistä sen tietää? Ihmiset muuttuu, tilanteet muuttuu ja maailma muuttuu. Kenellä tahansa voi tulla joskus mitta täyteen, myös sillä omalla kullalla. Tai itsellä. Harvallapa meistä on ennustajanlahjoja tai edes kristallipalloa.

En mä tarkoita, että täytyisi hysteerisesti odottaa eroa, pettämistä, valhekuvioita ja massiivisia kaksoiselämäpaljastuksia ja pitää koko ajan kumppaniin pieni välimatka. Tai ryhtyä kyttäämään. Mutta se tosiasia kannattaa muistaa, että ei elämä mene aina niin kuin halutaan. Unelmaparitkin eroaa, vuosikymmenten avioliitot voi kaatua, eikä tunteitaan voi hallita. Silmät ummessa "ME OLLAAN IKUISESTI YHDESSÄ JA ONNEKS MUN KULTUPUSSUKKA EI KOSKAAN PETTÄIS/VALEHTELIS/KUSETTAIS/FEIDAIS"-läpäläpättäminen ja oman suhteen täydellisyyden nimiin vannominen on mun mielestä hyvinkin naiivia. Siinä ollaankin aika paskamaisessa tilanteessa, jos on koko pienen elämänsä uskonut ja luottanut satasella johonkin häntäheikkiin.

Konkreettisesti me hoidetaan meidän suhteessa tämä asia omalla materialla. Eli minä en puoliksi mitään isompaa suostu ostamaan; jos ero tulee, en todellakaan jaksa tapella jostain sohvasta tai ryhtyä puolittamaan ruokapöytää moottorisahalla. Silloin on todennäköisesti muutakin ajateltavaa, mikäli sellainen eronhetki tulee. Moni sanoo "hyi kuinka karu ajatusmaailma", mutta mulle se tuo yksinkertaisesti turvallisuudentunteen. Vaikka se fakta on tavallaan koko ajan läsnä, että jompi kumpi voi vaan sanoa hastalavista beibi ja ottaa kassinsa, niin en koe sitä ahdistavana tai karuna. Koen sen käytännönjärkenä ja tulevaisuuden turvana.

"Mä voin maksaa tän kaapin, niin jos erotaan ni ei tarvi alkaa halkomaan, eihän meillä oo edes kirvestä, heh heh"-tyylinen vitsailu on meille hyvinkin tyypillistä paskaläppää. Mua ahdistaisi suunnattomasti, jos meidän suhde olisi "ollaan ikuisesti yhdessä, eikä koskaan erota"-lässynläätä. Sehän on saatana melkein valehtelemista! Eihän kumpikaan voi yksinkertaisesti tietää mikä on tilanne kymmenen vuoden päästä, hyvä jos huomisesta osaa jotain sanoa. Voihan ne kumppanin sikamaiset piirteet tulla ilmi vasta myöhemmin; tuskinpa kukaan suhteen alkuvaiheessa suoraan sanoo olevansa täysin epäluotettava ja paska kaveri.

Se, että tietää jonkun asian olevan mahdollista, ei tarkoita, että se on todennäköistä. Käytänhän mä turvavyötäkin, enkä silti kolaria odota.




perjantai 23. elokuuta 2013

urheilu tuntuu kiinnostavan

Kuten Kummeleissa joskus Timo Silakka totesikin "kotiasiat on kunnossa ja urheilu tuntuu kiinostavan". Mut mitä jos ei kiinnosta?

Musta on huvittavaa, miten (nyt urheilu- ja salivillityksen kultaisena aikakautena) porukka pystyy silmät kirkkaina väittämään, että KYLLÄ, on aina niin ihanaa mennä sinne lenkille. Että joka kerta punttireeniin riittää motivaatiota ja sitä kiinnostusta riittäisi vielä spinningin kautta stretchingiin ja vaikka siitä viä curlingiin. Milloin joku joku sanoo sen ääneen, että ei muuten aina kiinnosta? Oikeastaan paskaakaan. Että joskus lähinnä tekis mieli polttaa lenkkarit ja heittää samaan rovioon salikortti.

No, mä voin sanoa sen vaikka nyt: aina ei kiinnosta. Ketä helvettiä voi ihan oikeasti aina kiinnostaa ravata siellä puntilla ja sekotella protskumössöjään trikoot kireinä? Ei mua ainakaan, ei todellakaan. Kun kello soi kuudelta lenkille, niin olenko tikkana pystyssä vesisateessa, että onpas taas niin saatanan hauskaa mennä tonne laahaamaan jalkojaan? No, ehkä tikkana pystyssä, mutta kiinnostus yleensä tulee hyvin viipyvästi perässä.

Välillä kun ei paskaakaan kiinnosta, mä mietin, että miksi. Miksi mä edes vaivaudun? En ole kiinnostunut fitness-touhusta sillä tavalla että itse hurahtaisin siihen, muutenkin alan olemaan liikunnan saralla niin vanha, ettei musta ole mihinkään kilpailemaan tai tosissani treenaamaan. Maksimissaan johonkin takahikiän kävelykisoihin. Minkä takia mä ujutan perseeni kuutena päivänä viikossa trikoisiin ja edes yritän? Joskus tekis mieli ihan piruuttaan vaan syödä jäätelöä sohvalla, että juoskaapa lenkkarit ihan keskenänne.

Mun mielestä tällainen hysteerinen 'liikunta on ihanaa' -aikakausi on helvetin ahdistavaa. "No MINÄ ainakin nautin aamulenkistä ja tunnin puntista ja intervallireeistäni kaikkina kolmena kertana päivässä, mutta eihän kaikkia sitte kiinnostakaan, että jotkut mieluummin varmaan makaa sohvalla, kun ei oikein liikunta kiinnosta"-tiukkaperse trikoohiihtäjiä meinaan tuntuu nykyään riittävän joka helvetin mutkassa ja kadunkulmassa. Että jos joka kerta ei oikein nappaa lähteä kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen loskassa juoksemaan kympin lenkkiä, sähän olet selkärangaton ja laiska löllöperse. Koska liikunta on aina niin helvetin ihanaa! AINA.

Kyllähän mä liikuntaa rakastan; eihän sitä edes voi harrastaa, jos siitä ei pidä. Mutta sellainen ihan täysin ylimenevä sekoilu liikunnan mahtavuudesta alkaa mullakin pikkuhiljaa napsumaan päässä. Jos sanot, että ei oikein huvittais tänää, olet yksinkertaisesti itsekuriton luuseri. "EI TUSKAA EI TULOKSIA, HEI PITÄÄ EES YRITTÄÄ, TSEMPPAA VÄHÄN!" Jos vedät tekohymy naamalla sinne Zumbaan viistoista kertaa viikossa, olet niin ihanan freesi ja raikas ja henkisesti vahva ja kunnioitettava yksilö, joka ei tunne motivaationpuutosta, väsymystä tai oikeastaan mitään negatiivisia tuntemuksia liikunnan puolelta. Yli-ihminen ja patteriperse, joka nukkuukin juoksuhousuissa, jos vaikka tulee sellainen lenkkifiilis yöllä. 


juoskaa keskenänne perkele

keskiviikko 21. elokuuta 2013

ammattien stereotypiat

Jokaisesta ammatista tulee lähes väkisinkin jokin mielikuva. Tietyn ammatin edustajat ovat monien mielessä tietynlaisia, vaikkei yhtäkään kyseisen ammatinharjoittajaa edes tuntisi. Liitän mukaan vielä stereotyyppiset heitot näiden ammattilaisten suista. Kuulostaako tutuilta harhaluuloilta?

Palomiehet: Seksikkäitä körmyjä, stripparimatskua ja öljyttyjä rintalihaksia. Aina valmiina kuolemaan muiden puolesta ja kantamaan pörröiset karitsat ja kissanpennut palavasta ladosta hauikset pullottaen. Uivat vaikka laavassa ilman paitaa, kypärä päässä ja letku kädessä valmiina pelastamaan ihmiskunnan. Ei mikään varsinainen ihme, että lenkkeilen silloin tällöin vahingossa (viisi kertaa viikossa...) läheisen paloaseman ohitse. Mutta uskokaa tai älkää: joskus huomaan, että kaikki heistä eivät olekaan niitä kreikkalaisen jumalan ruumiillistumia, vaan -tattadadaa- ihan normaalinnäköisiä keski-ikäisiä jamppoja. "Haistanko savun? Ou nou, housuni ovat suorastaan liekeissä!"

Poliisit: Kyrpiintyneitä ja kostohaluisia ihmisiä, joiden tehtävä on pilata parhaat bileet, kukkeimmat kannabisviljelmät ja mopoköörien keulimiskuviot - ihan vaan piruuttaan. Ajellaan maijalla ja kaadellaan teinien kaljoja, koska heillä ei ole muuta tekemistä. Sakottaminen ylinopeudestakin on vain ihan silkkaa kusipäisyyttä. Itse kutsun sitä lain ja järjestyksen ylläpitämiseksi, mutta joidenkin mielestä se on sitä kuuluisaa veemäisyyttä ja natsimeininkiä. "Jaahas, mitäs ne epelit täällä puuhastelee, ei muutaku pojat takakonttiin selvitteleen henkilöllisyyksiä. Ny on kuulkaas juhlat ohi, heh heh."

Rakennusmestarit ja muut raksa-alan korkeammin koulutetut henkilöt: Sellainen perus-Jarmo. Ruutu-flanellipaita, rakennustyömaakypärä, paperinivaska kädessä ja termari toisessa. Kulkee polleana raksa-alueella ja katsoo kun kesäpojat hakkaa naulaa seinään. Ja pari hännystelijää hiihtää perässä munkkipussin kanssa kohti parakkia. "Ei jumalauta pojat, ei tästä tule saatana yhtää mitään, virostako ne työmiehet pitää hankkia!? Perkele!"

Taitelijat: Asustavat joko syrjäisessä metsämökissä tai sitten jostain teollisuushallista kodiksi muokatussa boheemissa ympäristössä villaryijy niskassa, viinaa juoden ja masennuksesta kärsien. Vähän hallusinaatioita, häiriitynyt kissa ja huumeita käyttäviä pitkätukkaisia hiipparikavereita maalaamassa psykoosissa toisiaan sormiväreillä. "Siis apua mikä inspis mulle iskee täysikuun aikaan ja nää sienet niinku vaan lisää mun halua toteuttaa itseeni, niinku mä haluun seuraavaks tehdä savesta ja omenankaroista sellasen kantaaottavan Hitler-patsaan, niinku tajuuttekste?"

Kirjastontädit: Villapaidassa ja -sukissa  kirjaston seinänvieruksia pitkin hiipiviä, punertavanharmaatukkaisia tätejä, joilla on huovutetut villapallokaulakorut ja äänihuulissa vaurio, joka estää puhumisen ääneen. Suurin intohimo on löytää väärään kohtaan laitettuja kirjoja hyllyistä ja huomauttaa lainauksien pitkittymisistä. "Niin täällä olisi tämä kaksikymmentäviisi senttiä maksuja maksamatta kirjasta 'Palle Papukaija hammaslääkärissä', että mites nyt toimitaan? Hei shhh nyt hiljaa pojat siellä tietsikalla hei tässä on tää kyltti jossa sanotaan, että pitää olla hiljaa hei."

...ehkäpä ihmisten pitäisi vähän enemmän tutustua eri ammatteihin ja laajentaa tietämystään sen oman alan ulkopuolelle?

Mutta nyt on sun vuoro: heitäppä oma keksitty stereotyyppinen ammattikuvauksesi kehiin! Jaettu ilo on paras ilo ja sillai.

Kauniita unia kaikille toivottaapi Jenni






tiistai 20. elokuuta 2013

Ulkonäkö, tuo parisuhteen kivijalka

Mä rakastan Demi.fi:tä. Vaikka vanhoja tunnuksia en muista (onkohan niitä edes enää?), silti lähes päivittäin sivistän itseäni (...) kyseisellä palstalla. Nyt mä olen viimeaikoina törmännyt useisiin "voisitko seurustella pitkän/hauskan/luonnevikaisen/keuhkotautisen/hevarin/alusvaatemallin/jääkiekkomaalivahdin/purentavikaisen/tavallisen jannun kanssa?" -keskusteluihin, jossa ilmeisesti omasta mielestään ah-niin-täydelliset misukat sitten kertoo reunaehtojaan unelmien miesten suhteen. Tai lähinnä millaista kumppania he eivät missään nimessä ottaisi. On se hienoo, että on vara oikein valita.

En mäkään sano, että pitäisi ottaa ensimmäinen vastaantuleva, jolla on pili. Tai että täytyisi väkisin seurustella omaan silmään täysin epäkelvon jantterin kanssa. Mutta mun mielestä on jokin mennyt pieleen jossain vaiheessa ihmisten kehitystä, jos oman kullan etsiminen alkaa ei-listan teolla ja Huippumalli haussa -tyylisellä arvioinnilla. En minä ainakaan etsinyt itselleni miestä arviointilomake kädessä valmiina rastittamaan ehdottomat nou nout. 

Musta on vaan jotenkin vähän outoa, jos joku sanoo esimerkiksi huonon ihon tai väärän pituuden olevan syy suhteen toimimattomuudelle. Mä en vaan voi käsittää miksi parisuhde ei voi olla tasapainoinen ja rakkaudentäyteinen, jos toinen on "vääränkokoinen" tai tukka "vääränvärinen". "Sellainen mies ei vaan viehätä mua seksuaalisesti" on aika yleinen vastaus. Silti sitä raahataan kotibileistä ja baareista jos jonkinlaisia kännisiä viemärihirviöitä sänkyyn. (Voin kuvitella, kun joku nyt puhisee ruudun takana, että "en minä ainakaan tee niiin!!!111" Paina siis "älä yleistä lehmä"-painiketta.)

Joo, ei varmaan kukaan lähde hakemaan ehdointahdoin itselleen mieheksi  halvaantunutta, lyhytkasvuista tai reilusti ylipainoista jamppaa (nää on ne piirteet, joita eniten näissä keskusteluissa mollataan), mutta kliseisesti on pakko todeta "never say never". Kummasti sitä ihminen vaan voi rakastua, vaikka se karju ei niitä ulkonäkövaatimuksia täytäkään. Kyllä mä silti olisin Petjaan ihastunut, vaikka se olisi jumalauta kädetön, ei sille vaan mitään voi.

 Entä jos se ihana koulun komein ja suosituin seksipeto johon rakastuit sairastuu vakavasti, lihoo, laihtuu, joutuu pyörätuoliin, saa sen pahan aknen tai muuten vaan muuttuu "seksuaalisesti epäviehättäväksi"? Lempataanko sitten koko jätkä ja lähdetään etsimään parempaa saalista? Mutta sitten kyllä itketään ja miehet on sikoja, kun mies sattuu toimimaan näin. Voin ihan teille kertoa, että harva muijakaan oksennustaudissa tai edes aamulla herättyään meikit poskilla krapulassa on mikään varsinainen seksipeto, jolla on varaa vaatia vain parasta. En mäkään usko Petjan sekoavan sukissaan,  kun mä eroottisesti tukka pystyssä aamulla perse löllyen kömyän aamupissalle.

Musta on myös huvittavaa, että usein nämä ulkonäkörajoitteiset miestenetsijät ovat niitä, joille kelpaa kyllä kaikki kusipääpettäjät, mustasukkaiset pellet, narkkarit ja kaiken maailman pahat pojat. Kunhan on  naama ja ruho joka viehättää, niin onkin sitten ihan sama minkälaisen luonnevikaisen ja persoonallisuushäiriöisen Pertsan sitä kotiinsa raahaakaan ja ryhtyy leikkimään perhettä. Kunhan ei ole vaan mitenkään vääränlainen ulkonäöllisesti! Olishan se noloo olla vaikka sellasen kanssa, jolla on jalkaproteesi tai hammasraudat!!!

Oikeesti kenellä meistä on varaa yhtään ketään arvostella ja ryhtyä tekemään suorastaan naurettavia ulkonäkövaatimuksia? "Itse olen urheilullinen, niin en voisi sietää ylipainoista miestä", "itse olen lyhyt, joten mieheni ei saa olla liian pitkä", "Mä nyt vaan en usko, että mulla voi synkata jalkapalloilijan kanssa" ja niin edelleen ja lässynlää. Ai jumalauta mä haluaisin nähdä naisten ilmeet, kun joku mies täräyttäisi, että ootsä ihan kiva, mutta vähän liian pienitissinen mun makuun. Siinähän vaiheessa mies on kusipää, joka ei ymmärrä sisäistä kauneutta.

Emmää tiä viittinkö mää tota äijää ny kuitenka kelpuuttaa...



Hauskaa tiistai-iltaa teille toivottaa 

Sisäisesti saatanan kaunis, mutta ulkoisesti hivenen puutteellisesti varustettu Jenni


maanantai 19. elokuuta 2013

Tyhmäpuhelin

Tässä olis iltapäivälehdille huikee otsikkoidea parinkymmenen vuoden päähän "älypuhelimet tekivät Ulla-Birgitistä/Torttu-Unelmasta/Jouko-Richardista uskomattoman idiootin!". Tai ei varmaan puhuta edes vuosikymmenistä; taitaapi älypuhelimien tyhmyysvaikutus näkyä nyt jo. 

Itsekin älypuhelimen omistajana huomaan millaista aivokoomaa kyseinen värkki aiheuttaa. Mitään ei tarvitse miettiä tai pohtia, kun se pikkuinen kusipää taskussa osaa kertoa mulle vastauksen. Yksinkertaisimmatkin asiat etsin kera Googlen, sen sijaan että käyttäisin kovaa vauhtia lamaantuvia aivojani. Laskimen otan esiin heti, kun vastaan tulee lapsellisintakin matematiikkaa. Sanojen väärinkirjoitus on suorastaan mahdotonta, kun vehje ehdottaa jokaiseen näppäilyvirheeseen oikeaa sanaa ja korjaa kännitekstareistakin pahimmat mokat.  Parasta on, että tää paska tosiaan tuntee mut. En ehdi kirjottaa ku "meen tänään", niin toi räppänä alkaa ehdotteleen lauseelle jatkoa "salille", "töihin"... MISTÄ SE VOI TIETÄÄ?

Tai pelit. Voin kertoo, että kakarana aivoja paremmin kyllä huolsi porukassa pelatut muisti-, sana-, ja logiikkapelit, kuin joku äärimmäisen raskas ja koukuttava - mutta niin naurettavan yksinkertainen - Candy Crush Saga. Tai Angry Birds... Joo, suurimman osan lapsuusajan peleistä aivan varmasti saa tableteille ja puhelimiin, mutta on se vähän eri asia pelata yhdessä, muiden ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa, kuin laappia ruutua silmät ja sormenpäät verillä jotain saatanan karamellejä siirrellen. 

Ja mitäänhän ei tarvitse muistaa, ei reseptejä, salasanoja, osoitteita, reittejä, puhelinnumeroita tai edes omaa postinumeroaan, kun se robotti osaa kertoa vastauksen. "Mikäs pleissi tää ny onkaan.... ja mikäs ton äijän nimi on joka mun kanssa täällä asuu... Onkohan tää meidän koti? Ei perkele, täytyy tsekata puhelimesta." Meinaan se muistaa kyllä, vaikka oma muisti olisi yhtä terävä kuin ameeballa. 

Ja kuinka laiskoja me ollaan! Minnekään ei tarvitse lähteä, kun voin vaan puuhastella puhelimella kaikki pankkiasioista Kelan lomakkeisiin ja uusista kengistä laboratorioaikoihin. Kätevää, en mä sitä kiellä, mutta saatanan saamattomiksi tämmönen meidät tekee! Ennen lähdettiin toimittamaan pikkuasioita reippain mielin kymmenien kilometrien päähän, eikä siinä ollut mitään erikoista. Oli ihan jees toimittaa lippuja ja lappuja pitkin kyliä ja jonottaa pankissa. Tai käydä vaikka kaupassa ostamassa verhot. Nyt tuntuu uskomattoman raskaalta hakea edes lähikaupasta maitoa ja harmittaa, kun puhelimessa ei ole jotain I need milk, now!-appsia. 

Parasta on kaverisuhteiden tuhoutuminen. Anteeksi dramaattinen sanavalinta, mutta niin ennen pitkää tulee käymään. Kavereiden kanssa vietettävä aika menee puhelinta naputellessa, kaikki ringissä whatsappeilee ja lukee uutisia. Ja oikeastaan niiden kaverien kanssa ei tarvitse edes olla sillai fyysisesti läsnä, riittää että näkee statuspäivitysten perusteella heidän olevan elossa. "Katoha, Jamppaki on viä hengissä, se twiittas just! Ei ookaa jätkää kuukausiin näkyny!" Niinpä.

Tai miten sekaisin menee asiat viestittelemällä! Ennen soitettiin reippaasti "Jenni täällä moi, tavataanko perjantaina luonani kello kolmetoista teen merkeissä?", nyt lähetellään "morsii mis meet... Okok nähääks today... Ehk soittelen jossai välis... Kattellaa mo"-tyylistä epäselvää läpinää ja mongerrusta, josta kumpikaan osapuoli ei ole selvillä. Kaikki on myöhässä ja elää eri päivissä, kun tollasta saatanan sopaa lähetellään edestakas, eikä osata mitään lyödä reippaasti lukkoon. 

Tänään olen itse tyhmentänyt itseäni Facebookissa (mitä suotta kavereiden kanssa olemaan), pelaamalla pelejä ("jee viisi karkkii peräkkäin jee mä saan megasuperhypercandyn ja räjäytän kaikki paskaks!!!"), tarkistamalla sanojen kirjoitusasuja aivoja käyttämättä (J E N... mites se ny menikää) Googlettanut uunivihannesten kypsentymisaikaa (uuniinhan ei voi katsoa ja todeta asiaa) ja sotkenut vielä iPadinkin tähän soppaan ja kirjoittanut sillä tätä postausta. Ja nyt mä vielä tyhmennän teitä tällä saastalla!

Tuhmat älyvempaimet.






torstai 15. elokuuta 2013

Kumppanin kyttääminen

Onko maailmassa mustasukkaisuus jotenkin räjähtänyt käsiin vai mistä johtuu tää kasvava oman kumppanin stalkkaaminen ja vahtiminen?

Jotenkin musta tuntuu, että kännyköiden, yhteisöpalveluiden ja erilaisten viestimismahdollisuuksien lisääntymisen jälkeen se oman pusuhuulen tekemisten vahtaaminen on jotenkin lähtenyt tasaiseen nousukiitoon. Samoin pilkuasioista ongelmien tekeminen ja turhasta vouhottaminen. Ainakin oletan, että kymmenen-kaksikymmentä vuotta sitten parisuhdeongelmat eivät olleet tasoa "poikkis tykkäs jonkun muikkelin kuvasta Facebookissa..." tai "en tiiä kelle se tekstailee!!!111".

Ja missä ihmisten yksityisyys? Kumppanin netinkäyttöä vahditaan enemmän kuin alakoululaisten, tekstareita vilkaistaan sivusilmällä toisen ollessa suihkussa ja puhelulokeja kurkitaan selän takaa. Vedetään kilarit poistetusta sivuhistoriasta (Eihän sitä tiä, vaikka olis ihan aikuisviihdesivustoilla käynyt! Tai treffipalstalla! Kenties etsinyt seksiseuraa!), tivataan "kukasoittimitäasiaasilläoli" ja saadaan mustasukkasuuskohtauksia whatsapp-viestien lähettelystä. Vittu eihän tosta puutu enää ku joku FBI!

Muutenkin halutaan olla liioitellun ajantasalla toisen menoista. Juu, kyllä määkin pyydän Petjaa lähettämään viestin tasaisin väliajoin kun herra lähtee moottoripyöräilemään, mutta en kyttäämisen ilosta vaan ihan siitä syystä, että tiedän hänen olevan elossa. Sama juttu jos se lähtee baariin. Mulle voi laittaa viestin jos jotain ratkaisevaa tapahtuu, ilta venyy, lähtee jatkoille tai jotain sattuu, mutta kaikesta muusta voi sitten vaieta. Mua ei sitten vähääkään kiinnosta ketä siellä baarissa on, mitä siellä tapahtuu, onko kivaa ja milloin tuut kotiin. Herranjee, eihän siitä tuu mitään, jos jokainen pissahätä, vastaan kävelevä tuttu, nälkä, jano, tunne-elämys ja sääilmiö täytyy toiselle jakaa - toisen painostamana.

Eikä sen puoleen muakaan kukaan liiemmin varjosta, "missä meet"-viesti saattaa puhelimeen tulla jos Petjuskel tulee tyhjään kotiin, enkä ole menojani sen tarkemmin kertonut. Silloinkin riittää vastaus "kylillä"-tyyliin. Mä varmaan nyppisin tukkani päästä (tai avopuolisoni päästä), jos mun pitäisi erikseen kertoa missä milloin miten miksi ja minkä helvetin takia. Siis ketä ihan oikeasti ja tosissaan edes kiinnostaa tietää jatkuvalla syötöllä toisen olinpaikka? Ei kai kukaan saatana maasta katoa, vaikka ei koko aikaa sijaintiaan sähköttäisikään sille elämänsä vompatille? 

Ja sitten tosiaan kun mennään siihen pisteeseen, että kytätään sivuhistoriat, spekuloidaan Facebookin näyttämää sijaintia (siihen ylipäätään kannattaa uskoa...), etsitään omaa rakasta niiltä deittipalstoilta ja yritetään päästä käsiksi salasanoihin ja tunnuksiin - ihan vaan varmistaakseen! Mulle ei tulis pieneen mieleenikään kytätä jotain sivuhistoriaa ja etsiä mahdollisia vääryyksiä ja rikkeitä! Ei mulla niinku mitenkään jännittävä elämä ole, mutta aivan varmasti keksin muutakin tekemistä, kuin stalkata toista ja pommittaa viesteillä. Ja voin kertoa, että minä ainakin näyttäisin ovea, jos puhelin piippaisi taukoomatta settiä tyyliin "Ootko viä töissä" "millon pääset" "minne sit meet" "kenen kanssa" "kauanko oot" miks menee näin kauan" "haloo vastaa missä viivyt" "kenen kanssa oot nyt".

Toki suhteisiin kuuluu se, että ollaan tietoisia missä mennään - ihan jo pelkästään kohteliaisuussysitä on kiva kertoa toiselle onko ostamassa hiivaa vai viikon ryyppyreissulla. Eihän suhde ja varsinkaan yhdessäasuminen voi toimia, jos molemmat huitelee ties missä toiselle ilmoittamatta. Mutta ei se kovinkaan toimivalta tunnu, jos ei paskaakaan luota toiseen ja meno on kuin parhaimmassakin etsivätoimistossa.



keskiviikko 14. elokuuta 2013

linja-autossa on tunnelmaa

On mukavaa, että on olemassa busseja. Jos ei autoa omista tai ei ole muutenkaan kortillinen, niin linjurilla pääsee kouluun, kauppaan, töihin ja vaikka baarista kotiin jos siltä tuntuu. Isommissa cityissä ei tarvitse edes montaa minuuttia bussipysäkillä lorvia, vuoroja kun menee suhteellisen mukavaan tahtiin. Mutta sitten ne miinuspuolet...

Mä en vaan voi sietää bussikuskeja, joilla on joku ihan oma kello, jonka mukaan autonsa starttaa. Mä ymmärrän sen, että bussi voi olla joskus myöhässä vaikka sään tai ruuhkan takia, mutta ei ny jumalauta joka toinen bussi voi olla 'inhimillisen erheen' takia myöhässä! Musta on jo suorastaan typerää seistä pysäkillä kello kourassa ja pohtia, että "sen pitäis tulla mun pysäkille 13.45, eli se tulee sitten joskus 13.50-14.00 välillä...." Tai nää, jotka lähtee sitten liian ajoissa! Jos sä rakas bussinkuljettaja olet painellut sitä kaasupoljinta vähän astetta tiuhempaan tahtiin, niin silloin sun kyllä täytyy jossain välissä vähän tasata vauhtia ja yrittää päästä aikatauluun mukaan; kato ei ne ihmiset pysäkille intuition varassa mene seisoskelemaan, vaan sen saatanan bussiaikataulun!

Tai bussisedät, jotka leikkii sokeaa siinä vaiheessa, kun joku huitoo pysäkillä kättään. Ihan vinkkinä kaikille niille, jotka linja-autonkuljettajia palkkaa: ottakaa duuniin sellaisia, joilla pää kääntyy ja jotka katsoo myös sinne pysäkin suuntaan, eikä vain tuijota eteenpäin. Eräskin kerta oli todella mieltä ylentävää vispata kättään siinä tien varressa kuin idiootti ja katsoa, kuinka herra bussinkuljettaja painelee ohitse tyytyväisenä. Mä en sitten varmaan mahtunut kyytiin tai oli joku naamaraja, tiedä häntä.

Entäs kanssamatkustajat... Sellasta sakkia olen minäkin bussissa nähnyt, että välillä oikein tekisi mieli painaa stoppinappulaa ja kävellä kotiin. Mekastetaan, huudetaan, kiljahdellaan, riidellään puhelimessa kovaäänisesti, selostetaan jos jonkinlaiset panotarinat korkeahkolla volyymilla ja rampataan siinä käytävällä. Tungetaan omia tavaroita melkein vieressäistuvan päälle (vieraan ihmisen Ikea-kassin alla on toki hieno viettää bussimatka) tai sitten ei päästetä ketään viereen, kun se oma lompakon kokoinen kirjekuorilaukku vie ehdottomasti parin ihmisen perseen verran tilaa.

Ja en nyt enää sanoisi julkisia halvoiksi, tosin tämähän on ihan paikkakuntakohtaista. Mutta meillä täällä lintukodossa pysäkinväli maksaa melkein saman verran, kuin 20 kilometrin matka. Musta on vaan jotekin niin tökeröä pyytää josain sadasta metristä melkein neljää euroa joltain mummoparalta, joka ei pysty sitä matkaa kävelemään. Kai kohta bussiinkin tulee joku kympin aloitusmaksu. Silti jotkut halpayhtiöt vetää kolmella eurolla parinsadan kilometrin matkoja ja minä maksan reilusta kymmenestä kilsasta vitosen. MILLÄ JÄRJELLÄ?! Saatana minä menen kohta taksilla kouluun, jos ei ala hinnat pysymään järjellisien rajojen sisäpuolella!


Mukavaa keskiviikkoa ihmiset rakkaat! 

tiistai 13. elokuuta 2013

Internet, tuo kiusaajien leikkikenttä

On tää netti hieno paikka. Laskut voi maksaa parilla napin painalluksella vaikka oksennustaudissa sängynpohjalla, shoppailla voi mielin määrin astumatta ovesta ulos, uutisia varten ei tarvitse tilata kalliita lehtiä ja hetkessä löytyy niin ruokaohjeet kuin säätiedotuksetkin. Kavereita, vertaistukea, kohtalontovereita ja samanhenkisiä ihmisiä on myös helpopi löytää, kuin kassajonosta tai bussista. Mutta kyllähän kaikki sen tietää, että kaikella hyvällä on se kääntöpuolensakin.

Kiusaamisen "direktiivit" täyttävää toimintaa tapahtuu netissä koko ajan, aivan jatkuvalla syötöllä. Puhdasta vittuilua, ilkeilyä, toisen älyn arvostelua, suoranaista haukkumista ja toisten kustannuksella pelleilyä tuntuu löytyvän melkein jokaisen linkin takaa, lähes jokaiselta sivustolta. Mitä helvettiä ihmiset?! Ja kyllä, se on kiusaamista, kun tahallisesti halutaan tuottaa toiselle paska mieli. Ja huvittavinta on, että se ei enää tapahdu vain anonyymisti, vaan esimerkiksi facebookin erilaisissa ryhmissä huoritellaan ja haukutaan ihan omalla naamalla. Ei jumalauta, missä käytöstavat, missä järki?

Ihan kuin kiusaaminen ei olisi oikeaa kiusaamista, jos se tapahtuu netissä, eikä vaikka koulunpihalla. Että haistattelu ja nälviminen ei ole kunnon haistattelua ja nälvimistä, jos ne tapahtuu Facebookissa, eikä tyttöjen pukkarissa. Ikävä kyllä mun täytyy teille paljastaa, että kyllä, kiusaaminen on aivan yhtä paskaa toimintaa, tapahtuipa se sitten ihan kasvotusten, tekstarien välityksellä, keskustelupalstalla tai vaikka saatana kirjekyyhkyllä. Ei se "vitun vajaaälyinen huora, tapa ittes"-tyylinen setti ole kyllä millään tasolla hyväksyttävää tai fiksun ihmisen toimintaa, oli se sitten pätkä blogin kommenttiboksissa tainyrkkiin yskimistä koulun käytävällä.

Tuntuu, että nettikiusaamisesta on tullut jotain sairasta hupia. Koetaan, että on ihan ok haukkua tuntematon ihminen ihan siinä datailun sivussa vaikkapa hulluksi lehmäksi ja lytätä toisia ja toisten vakaumuksia pelkästään omaksi iloksi. Ei välttämättä edes jouduta vastuuseen, toisin kuin toisen päähän mottaamisesta - siksipä se onkin niin helppo tapa purkaa omaa turhautumistaan ja sielunvammojaan. Voi jumalauta, on ihmisillä pikkusen kipeet harrastukset. Pahimmassa tapauksessa osapuolet ovat aivan eri tasolla, vaikkapa pitkälle aikuisikään ehtinyt ja elämäänsä kyllästynyt mukanokkela kusipää, ja reppana, syrjitty yläkoululainen. Millainen sellainen ihminen voi ihan oikeasti olla? Tunteeton ja empatiakyvytön luuseri? Muuten vaan täysi ääliö?

Kenen normaalin järjenjuoksun omistavan kaverin mielestä on hyväksyttävää ja oikeutettua haukkua joko tuntematon tai tuttu netin välityksellä? Linkitellä kuvia, aukoa päätä, levittää huhuja ja uhkailla? Iha kuin oikea kiusaaminen olisi sitä pään uittaminen wc-pöntössä -matskua, ja sellainen jatkuva piinaaminen netissä taas ihan sellasta mukavaa ajanviettoa. Tää on ihmiset vähän niinku räjähtäny käsiin.


Nyt toivonkin teidän rakkaiden lukijoiden kertovan mulle tarinoita nettikiusaamisesta: olitko kiusaaja, kiusattu vai sivustaseuraaja? Minkälaisiin kommentteihin olet netissä törmännyt? Mikä on törkeintä, mitä olet nähnyt jonkun nettimaailmassa toiselle sanovan/tekevän? Tarinoita tulemaan, jospa ne vaikka laittaisi joillain sen kuuluisan ison pyörän pyörimään siellä korvien välissä.

maanantai 12. elokuuta 2013

pienenpienet, ärsyttävät asiat

Äsken tossa makoilin sohvalla raajat leväällään ja mietin, miten niin jumalattoman moni aivan minimaalinen asia voi ärsyttää ihmisen melkein raivon partaalle. Meneeköhän meillä liian hyvin?

Kärpänen. Siis ei helvetti, jos mulla olis joku konetuliase, mä varmaan ampuisin kaikki terassinovesta sisälle - ja varsinkin iholle - änkeävät kärpäset. Nyt joudun tyytymään vaan epätoivoiseen hätistelyyn ja toivoa, että kyseiset elukat liitäisivät ripein siivenliikkein lähimmästä rakosesta ulos. Mikään ei oikeasti voi vituttaa, ärsyttää, raastaa hermoja ja tuskastuttaa niin paljoa, kuin taukoamatta jalkaa pitkin kävelevä ja aivan liian lähellä naamataulua lentelevä siivekäs kusipää. Ne on vaan niin oksettavia pikkupaskiaisia karvajalkojensa ja mulkosilmiensä kanssa. Menisivät kotionsa, ei tarvi niinku minun päälläni kiipeillä.

Pakkomainostauot, jotka tulee kun katsoo netissä jotain ohjelmaa nimeltämainitsemattomista ohjelmapalveluista. Ei jumalauta, kun "mainos 1/3" pamahtaa päälle mä jätän usein katsomatta. Ei vaan pysty. Tv:ssä pystyy sentään vaihtamaan siksi aikaa kanavaa, kun koirankakkapussihehkutus ja extremely sexy eyelashes-lotina alkaa! (nyt jos joku kommentoi, että "Jenni etsä tiiä, et ne saa pois painamalla rastia" tms., niin mä alan itkemään)

Unohtelu. Siis sellainen pieni harmiton unohtelu, esimerkisi että unohtaa laittaa uuin päälle. Tai että jättää vesihanan kiinni kun pyykkiä pitäisi pestä (todella mahtava fiilis todeta, että kyllä, pesukone ei ole pyöriyt kierrostakaan näiden kahden tunnin aikana jotka olen puhdasta pyykkiä odotellut, koska enpä vääntänyt tuota vipua oikeaan asentoon). Tai sitten täysi maitolitra jää koko yöksi pöydälle. Pieniä asioita, jotka ei maailmaa kaada, mutta kyllä, vituttaa niin vietävästi.

Pikkumokat arjessa. Pyykkikoneessa pyörii koko viikon tumma pyykki ja musta hikisukka löytyy likapyykkikopasta sillä hetkellä, kun linkoaminen on huipussaan. Jauhopussi pölähtää vastapestylle lattialle. Kakkupohjaa varten rikottujen munien joukkoon lörähtää se viimeinen, mädäntynyt versio. Kuohukerman sijaan ostat kahvikermaa. Viinilasi päättää hajota noin kymmeneksi miljoonaksi palaseksi tiskialtaaseen liian rajun tiskaamisen seurauksena. Roskapussin pohjaan ilmestyy reikä, joka jättää jälkeensä nätin rusehtavan vanan niistä mädistä kananmunista, kahvinpuruista ja viimeviikkoisesta pinaattikeitosta. Ihanaa.

Puolipilvinen sää. Otat aurinkoa ja stradaa, aurinko menee pilveen. Nouset ylös, menet sisälle. Aurinko paistaa. Asettelet ruhosi takaisin aurinkotuoliin, taas pilvistä. Sisällä toteat taas kuuman helteen porottavan suoraan makoilupaikallesi. Ja tätä samaa rumbaa jatkuu sitten kyllästymiseen, tai maksimissaan auringonlaskuun asti. Saatana joko sitten paistaa tai sitten ei paista, eikä mitään lapsellisia välimalleja!

Se tunne, kun muistaa sängyssä nukahtamisen rajamailla jonkun pikkuasian, joka pitäisi - tai "pitäisi" - vielä hoitaa. Itselläni näitä on iPodin laittaminen lataukseen, keittiöön jäänyt valo, pyykit koneessa, maksamaton lasku eräpäivän kynnyksellä tai "meniköhän takaovi kunnolla kiinni"-ajatus. Sitten kun nousee siitä mukavasta, pehmeästä ja lämpöisestä sängystä tekemään jotain ihan turhanpäiväistä, niin kyllä, alkaa ihan pikkuisen ärsyttämään. Oikeastaan aika paljonkin, jopa ylitsepääsemättömän.

mikä pikkuasia sua ärsyttää jokapäiväisessä elämässä?

NIIN ETTÄ PÄÄTÄ NYT PAISTAAKO VAIKO EIKÖ!


lauantai 10. elokuuta 2013

Koulutiellä

Petja ehdotti mulle eilen postausaihetta ja jos kerran hän on millään tavalla kiinnostunut muijansa blogista ja kaiken päälle vielä ehdottaa jotain, niin onhan se toive toteutettava. Petja muotoili asian siis näin: "Hei kirjota siitä, että kaikkein vaarallisimpia koululaisille ja ekaluokkalaisille on ne vanhemmat, jotka vie lapsensa kouluun, eikä muut koulun ympäristössä ajavat. Ja kirjota sit kans, että motoristit on turvallisimpia liikenteessä!" Ikävä kyllä niin paljoa mä en pysty valehtelemaan, että kehuisin motoristeja - sen sortin kohnaamista oon saanut taas tän ajokauden vierestä seurata - , mutta muuten hyvä ja ajankohtainen aihe!

Lähdin pohtimaan tätä ajatusta ja mielessäni tuumasin, että kyllä, ne lapsensa koulun pääoville tiputtaneet kiireiset mammat ja isukit ovat aivan varmasti suurempi riski, kuin koulurakennuksen ohi kiitävä rekka tai amisjantteri. Ajetaan pihaan, kiireellä mukula ulos autosta ja sitten nokka kohti työmaata - kun oma lapsi on turvallisesti päässyt perille, ei nykyajan välinpitämättömiä ihmisiä ihan liikaa jaksa kiinnostaa muiden lapset. Kyllä sitä näkee jos jonkinlaisia ajosuorituksia koulujen pihoissa, kun kakskytä farmariautoa ja viis citymaasturia tekee siksakkia ja yrittää päästä mahdollisimman nopeasti pois koulualueelta, aivan laput silmillä. Yritetään epätoivoisesti suojella omaa pikkumussukkaa vaaroilta ja riskeiltä, eikä tajuta kuuluvansa itse niihin. 

Mua melkein huvittaa "varokaa autoilijat ekaluokkalaisia!!!"-hysteria; ensinnäkin kaikkien täytyy varoa ihan kaikkia tasapuolisesti ja toiseksi mä olen myös sitä mieltä, että ne ekaluokkalaiset on kaikkein pienin riski liikenteessä - sen verran on suurimmalle osalle kotona jankattu liikennesääntöjä, opetettu tienylitystä ja peloteltu autonallejäämisellä, että harva pieni seitsemänvuotias poukkoilee liikenteen seassa. Päinvastoin, aikuisetkin saisivat ottaa oppia näiltä pieniltä, mutta suurireppuisilta sankareilta, jotka nätisti odottavat tienylipääsyä, katsovat kymmenen kertaa per suunta, että tuleekos sitä autoa ja kävelevät nätisti tiensivussa. Itse ainakin muistan, kuinka kakarana oli oikein kunnia-asia kulkea viimeisen päälle siellä liikenteessä - olinhan jo iso tyttö, joka osaa kulkea ihan itse! 

Mutta sitten on eräs riskiryhmä, joiden suhteen saa olla tarkkana. Vaikka itsekin olisi pyörän selässä... Eli kun on kulkenut jokusen vuoden jo itsenäisesti, reitit tulleet tutuiksi ja itsevarmuus kasvanut suhteettoman suureksi, eikä tienylitys tunnu enää pelkona perseessä, alkaa poukkoilu ja sekoilu. Sellaisena reilu kylmenenvuotiaana alkaa kiinnostaa katu-uskottavuus omaa henkeä enemmän ja ei enää jaksata uhrata aikaa tien vieressä seisoskeluun - mieluummin kohnataan pyörillä autojen edestä, ajellaan keskellä tietä, tehdään äkkipysähdyksiä ja keulitaan vaikka suojatiellä.  Pahimpia ovat sellaiset about 12-vuotiaat teidenritarit, jotka kuvittelevat omistavansa pyörätien ja olevansa oikeutettuja tekemään siellä liikenteen seassa mitä vaan. NE ESITEINIT ovat kymmenen kertaa suuremmalla todennäköisyydellä auton alla, kuin melkein ojassa kulkevat ekaluokkalaiset.

Musta tuntuu, että harva tajuaa liikenteessä omaavansa oikeuksien lisäksi myös vastuun. Vilkkua kuuluu käyttää, hiljentää pitää ajoissa ja yksinkertaisesti jättää pelivaraa. Sama pätee ihan niihin jalankulkijoihin ja pyöräilijöihin. Pitää näyttää selkeästi minne on menossa, eilä tehdä turhia äkkinäisiä liikkeitä. Vaikka suojatie on tarkoitettu tienylitykseen, ei se tarkoita, että sinne yhtäkkiä koohotetaan tuhatta ja sata katsomatta ympärilleen. Mun mielestä on siinä vaiheessa turha itkeä Iltalehdessä auton töytäisyä, jos ei tee muulle liikenteelle selväksi, että ylipäätään on ylittämässä suojatien. Ja se suojatie on tosiaan sellainen sarja valkoisia viivoja, ei kaksi metriä siitä.

Ajakaa, kulkekaa ja polkekaa turvallisesti murut! Ja ottakaa mallia niiltä ekaluokkalaisilta. 



  


keskiviikko 7. elokuuta 2013

10 faktaa Jennistä

Multa toivottiin 50 faktaa itsestäni-postausta, mutta sen verran tylsä kaveri määkin oon, että kymmenenkin on varmaan liikaa.

1. Olen tosielämässä aika nössykkä. Juuri sellainen "katselenpa tässä miten pyykki kuivuu"-tyyppi, josta eräässä aiemmassa postauksessa puhuinkin. Musta jännittävää on odottaa postia tai nähdä paloauto, kun muille jännittäviä kokemuksia ovat benji-hypyt ja roadtripit - mulle ne on suorastaan pelottavia asioita.

2. Olen about Länsi-Suomen pihein ihminen. 15 euroa peruspaidasta on suoranaista ryöstöä ja lähes boikotoin elokuvissa käymistä sen ylihinnoittelun vuoksi (helvetti minä en maksa lipusta sellaista hintaa, jolla saan koko elokuvan omaksi kuukauden päästä, IHAN VAAN PERIAATTEESTA!). Toisaalta taas kaapissa pölyttyy mm. Vallilan verhoja ja mattoja, jotka ei sovi mihinkään, mutta jotka oli olevinaan niiiiiin ihania, että pakko saada. Voin itkeä kuuden euron juuston hintaa, mutta viidenkympin turhat verhot ei tunnu missään... 

3. Jos kuolen joskus ruokaan, niin se on lakritsi johon mä kuolen. Joko tukehdun siihen hotkiessa tai sitten vaan jonain päivänä olen ylensyönyt itseni hengiltä sillä. Sitä ei moni tajua, kuinka vaikeaa on taistella lakritsihimoa vastaan, eikä asiaa helpota kilon säkki keittiönkaapissa. Mä olen viikon sisällä lähes kokonaan syönyt sen - yksin. "Älä syö, ei se ole ku itsekurista kiinni" - JA HEVONPERSE sanon minä! Käsi ja suuei vaan tottele aivojen "älä ny hyvä ihminen enää syö"-käskyjä.  Mä voin olla vaikka viikon syömättä ruokaa, mutta kaksi päivää ilman lakua on ihan täydellinen mahdottomuus. Sitten alkaa tapahtua hyvin, HYVIN, pahoja asioita, jos joku rajoittaa mun lakritsinsyömistä. 

4. Mulla on käärme- ja korkeanpaikankammo. En sanoisi fobiaksi, kun ne ei jokapäiväistä elämää rajoita, mutta läheltä liippaa. Kun mä näen sen sihisevän sahalaita-kusipään jossain, mä alan itkemään hysteerisesti, en saa henkeä, kaikessa yksinkertaisuudessaan menen jumalattomaan paniikkiin ja hysteriaan. Myös lasin takana oleva käärmes saa sykkeet kohoamaan ihan kiitettävästi. En ikinä unohda, kun Kolmårdenissa kakarana juoksin sen käärmekäytävän hysteerisesti itkien päästä päähän - haialtaalla sitten rauhotuin, ne ei sitten olekaan ollenkaan pelottavia eläimiä, ei... Korkeissa paikoissa reagoin aikalailla samankaltaisesti, mutta en noin voimakkaasti; nykypäivänä Näsinneula-reissu onnistuu ongelmitta eikä tarvi vääntää porua.

5. Mä olen kakarasta asti nähnyt unta, jossa näen suden eräässä tietyssä paikassa, erään tien varressa ja stradaa, mites joku vuosi takaperin sitten kävikään? MINUN UNENI TOTEUTUI! Hyi helvetti oon joku meedio. 

6. Petjan kanssa olemme tulleet yhteisten tuttujen kautta tutuiksi 2007 keväällä ja samana kesänä päädyin kuin kohtalon johdattamana (...) isoseksi hänen riparilleen, jonka jälkeen olemme olleet paita ja perse. Oon oksettava kuormastasyöjä, vikittelen ittelleni äijää rippileirillä...

7. Mulla on aika hyvä kipukynnys ja se on ihan jees, kun olen käsittämätön tohelouuno: mm. kerran olen pudottanut puukon käteeni (ja siihen jäi pystyyn), kerran saanut kännykänlaturin uppoamaan jalkapohjaan (hyppelin huoneessani niin innoissani) ja kaikkein paras on varmaan se, kun sheivasin sääreeni ensiapureissun arvoisen vekin (en olis muuten mennyt, mutta reilut kuusi tuntia verta Niagaran lailla valuva kymmenen sentin vekki koivessa alkoi vähän arvelluttaa, että mihinkäs verisuoneen sitä tulikaan raappastua...). Kolhin itteeni koko ajan, mutta ei se haittaa mun menoo, eteenpäin vaikka pää veressä (sekin koettu). 

8. Minulla on 10 vuotta nuorempi pikkuveli, joka on mun vauva - vaikka onkin mua isompi ja pidempi. Vaikka tulevaisuudensuunnitelmani ainoana lapsena olosta ja lellipentuudesta kariutui ikävästi, en mä sitä apinannaamaa vaihtaisi kyllä EDES säkilliseen lakritsaa. Se on vaan niin huikee äijä! Ja mieletön ihmistuntija, se HETI näkee jos mua vituttaa ja HETI se arvaa syyn. Se myös tekee mulle aina jekkuja. Kerran se piilotti mun sänkyyn sellasen reilun metrin kokoisen muoviluurangon - voin kertoa, että meinas vähän lirahtaa pissaa housuun kun hyppäsin sänkyyn sen astetta hoikemman luuviulun viereen.

9. Lempikirjani on Sinuhe egyptiläinen, jonka luin 15-vuotiaana puolivahingossa. Muutenkin on tullut luettua kaikenlaista, edelleenkin menee niin kaunokirjallisuus kuin teinihömpät ja poliisidekkaritkin. Samoin olen kirjoitellut paljon tarinoita, novelleja ja asiatekstejä; siis oikeastaan kaikenlaisia kirjallisia tuotoksia ihan kakarasta asti. Äidinkieli on liikunnan ohella ollut mun lempiaine koulussa ala-asteelta lukioon. 

10. Lukion jälkeen pidin välivuoden tehden töitä (henkilökohtaisen avustajan hommia ja siivoustyötä) ja sen jälkeen kävin puolen vuoden talouskoulun. Talouskoulu on jotain niin mahtavaa, että en vaan voi käsittää sen epäsuosiota ja ihmisten aliarvioivaa asennetta sitä kohtaan. Siellä mm. sain anniskelu- ja hygieniapassit pilkkahintaan, järjestettiin kaikenlaisia juhlia, opeteltiin talojen ja suunnittelua ja pohjapiirroksien tekoa, sisustettiin, leivottiin, käsiteltiin lihoja, ommeltiin, tehtiin kukka-asetelmia... Talouskoulu pakolliseksi saatana! Jos jää ilman koulupaikkaa, niin sinne, sieltä saa lisäpisteitä, siellä on hauskaa, oppii pikkusen laajemmin ku jossain kuppasilla käksäntunneilla ja kaiken kaikkiaan antaa todella paljon tulevaisuutta varten. Ei siä vaan keitellä puuroo ja kudota sukkaa.

maanantai 5. elokuuta 2013

Jennin syysotsikot

Joka loppukesä tulee ne samat vanhat otsikot lehtien kansiin, melkeinpä sanasta sanaan. Mun mielestä niitä olis aika vähän uudistaa.

Näin tiputat kesäkilot!

Tuliko taas vedettyä makkaraa ja kaljaa mökillä? Litra jäätelöä hellepäivän kunniaksi ja sateella ihan muuten vaan? Ja ne uudet perunat puolikkaan voipaketin kanssa oli taas niin saatanan hyviä että piti kilokaupalla vetää, kun "näitä saa vaan kerran vuodessa"? Ja nyt sitten mietit, että mikä on ku perse roikkuu ja vaaka vinkuu alla? Ei hätää, tähän yleiseen pulmaan on ratkaisu. Syksyllä ei enää paljoa grillailu lokakuisena iltana loskassa kiinnosta ja jäätelömittakin tulee mitä suurimmalla todennäköisyydellä täyteen elokuun loppua, eli mitä ilmeisemmin siirryt vanhaan arkiseen syömistyyliisi. Eli suomeksi: et mätä sitä makkaraa naamaan (toivottavasti, on aika huolestuttavaa jos joku tosiaan päättää ryhtyä ruokkiksella grillaamaan makkaraa kalja ruokajuomana ympäri vuoden) -> paino palaa ennalleen -> problem solved. Olipa saatanan hankalaa. Kai ny sitä pari kiloa saa pamahtaa kesällä vyötärölle, kun on lomaa ja grillissä tirisee sisäfilee!? Mutta ei sitä ny loputtomiin jaksa mökkeillä ja kyllä ne kesähäätkin kermakakkuineen alkaa kummallisesti harventua joulua kohti.


Koulut alkaa pian!

Älä helvetissä? Eipä varmaan kukaan olekaan tässä kuluvana kesänä kalenteria katsonut, vaan elänyt aurinkokellon ja syvän intuition varassa. Että tämä varmasti yllätti kaikki koululaiset, jotka ovat jättäneet ajantajun sinne kevätjuhlaan ja karanneet kesälaitumille kuvitellen loman olevan ikuista hupia. 



Pirtsakat syysvinkit työpukeutumiseen!

Eli nyt pitäisi pakata ne mökkiverkkarit ja havaiji-paidat vinttikomeroon ja vaihtaa vähän sivistyneempää ylle. Toisin sanottuna nyt pitäisi kiskoa niitä ah-niin-valloittavan-ihania oksennuksenvärisiä paitapuseroita ja epämukavia kynähameita turvonneeseen kesävartaloon, ja yrittää näyttää siltä, että ollaanpas sitä taas niin työorientoituneita. Ja asun kruunaa tuttuun tyyliin kolmensadan denierin sammaleenvihreään taittuvat sukkahousut, nahkasaappaat ja joku epämäärinen villaryijy niskassa - vaikka elokuun helteet polttaisivat persettä, nää on ihan must! 


Älä masennu pimeydessä!

Osta lamppu!


Ihanat tavarat kouluun ja toimistoon!

Eli ostappa sinäkin tanopää työ/koulumotivaatiota nostattaaksesi viisi kiloa mukahauskoja kahvimukeja, Bart Simpson-kyniä, Disney-teemaan kuuluvia glitteritusseja, Marimekko-penaaleja, "oon vaan töissä täällä, heh heh"-pinssejä ja "school rulez!"-kumeja. Kyllä näillä vermeillä (johon saat tuhottua viiskymppiä hetkessä) alkaa kirjoittelu kiinnostaa - varsinkin, kun nykypäivänä kynää ei tarvita muuta ku sydämien piirtelyyn vihkonreunaan.


Syyssateet tulevat!

Maassa -jossa sataa lähes koko ajan edes jotain taivaalta- asuvat ihmiset varmasti yllättyvät syksyn tuodessa mukanaan useamman vesipisaran. Kesällähän ei sada koskaan? Joten tässä helpot vinkit sateen varalle: pukeudu sään mukaan. Jos paistaa, sateenvarjoa tarvitsee vähemmän, kuin rankkasateella. Jos se sade alkaa maagisesti marras-joulu-akselilla muuttua valkoiseksi ja pehmeäksi, se on lunta! Silloin et tarvitse sateenvarjoa, silloin tarvitset talvitakin. Tästä lisää "talvi yllätti autoilijat"-erikoisnumerossa.


Töihinpaluu tulee monille liian aikaisin!

Kyllä, on olemassa ihmisiä, jotka ovat nauttineet lomasta ja se töihinpalaaminen ei olekaan se kaikkein mieluisin tapahtuma. Uskokaa pois; kymmenen kuukautta kun on kesälomaa odottanut, sen loppuminen voi ottaa jonkin verran tunteisiin. Eli jotkut voivat jopa tuntea kevyttä harmia, kun mökkeilykausi loppuu, karavaanarielämä on ohitse, aamukahvit auringossa jää aikaisen herätyksen takia pois ja arki alkaa hiipiä kuvioihin kiireen, palaverien, työtovereiden, aikataulujen ja velvollisuuksien muodossa.





lauantai 3. elokuuta 2013

Vaimoainesta

Ennen olin spontaani, tykkäsin juhlia ja ylläpitää vilkasta sosiaalista elämää, shoppailla, näyttää hyvältä, elää nuoruutta ilman suurempia sitoomuksia, olla vähän vallaton hassuttelija. Nyt mä olen se kotihiiri, jonka suurin ilo on pestä pyykkiä ja ihastella, miten kivasti ne kesätuulessa kuivuu. Se kotihiiri, joka haluaa kukkapenkin, omenapuun, farmariauton, hyvän pesukoneen ja ihan liikaa Iittalaa. Se kotihiiri, jollaista en ihan heti olisi uskonut itsestäni - typerästä tuuliviiristä ja aivottomasta apinasta - kuoriutuvan. Mitä vittua Jenni?

Millainen nössykkä ihmisen täytyy olla, että saa kiksejä astianpesukoneesta tai puhtaasta vessanpöntöstä? Saatana mun kuuluis olla glitterit niskassa sheikkaamassa lättäpersettäni keskellä viikkoa jollain rupusella teiniklubilla ja suunnitella villejä Vironreissuja ja tyttöjeniltoja! Tai edes käydä jossain tapahtumissa, edes jumalauta elokuvissa! Mun kuuluis olla kiinnostunut shamppanjasta ja mansikoista, festareista ja extempore-reissuista! Ei ihmetellä sitä, kuinka kivasti meidän farkkuun mahtuu sitä sun tätä ja kuinkas monta plussapisteseteliä nyt postisetä toikaan.

Ennen mä etsin vaatteitakin periaatteella "perse näyttää tässä hyvältä" tai "tää korostaa mun rusketusta". Nyt mun pukeutumisen sääntö numero yksi on "ei haittaa vaikka tää vähän likaantuu" tai "kivan nuhjunen ja epäeroottinen rätti, tässä onkin kiva nyhjätä nurkissa!". Ei helvetti, eilen mä leivoin omenapiirakkaa ja tein laatikkoruokia pakkaseen. PERJANTAINA! Ja ihastelin - en tiedä monettako kertaa - kuinka hirveen kivoja ne Arabian Uunikokki-vuoat onkaan! 

Hauskintahan tässä on, että Petja se moottoripyöräilee, reissaa ja touhuaa. Vois sanoa, että elää. Tänään kävimme hyvin lyhyen ja ytimekkään keskustelun: "Lähetääks kattoon ralleja?" "NO MINULLA ON KYLLÄ VÄHÄN MUUTA TEKEMISTÄ!" ( = pistin astianpesukoneen pyörimään, hinkkasin sitä vessanpönttöä kera wc-ankan ja pelasin pari tuntia iPadilla. Virttyneissä alusvaatteissa. Siis todella tärkeää ja hektistä elämää elän.) Kun ei vaan jaksa lähteä mihinkään! Tai näyttää edustavalta. Jos voi olla ruma ja kotona asettelemassa Aalto-vaasia oikeaan kulmaan villin pölyjen pyyhkimisen yhteydessä, niin minähän toimin juuri niin. Jos toinen vaihtoehto on siistiä itsensä, pukea jotain soveliasta ylle ja lähteä ihmistenilmoille, mä valitsen viemärihirviö-lookin ja mahan raapimisen sohvalla pyykkikoneen lingotessa rajusti. 

Mä olisin ihan täydellinen vaimo! Kotona nysväävä mamma, joka ei perään soittele ja joka saa tyydytyksen täydellisestä jauhelihakastikkeesta. Ei tässä varmaan auta muu, kuin alkaa puskemaan mukuloita maailmaan ja jättää vallan työelämä! Vielä jonain päivänä mulla on se omakotitalo... Ja perunamaa.


Jennin läskileiri // liikunta, osa 2/2

Nyt sitten liikuntaosuuden kimppuun.



Monet ovat kyselleet toistoista ja sarjoista - ja toki painoista, joilla teen. Ikävä kyllä vinkkejä painojen suhteen en voi antaa (esim. sanoa, että hei anonyymi kyykkääs 50 kilolla), ne kun ovat niin yksilöllisiä ja valitaan omien tavotteiden/kunnon/motivaation/fyysisten ominaisuuksien mukaan. Karkeasti sanottuna lihasmassaa kasvattaa lyhyet sarjat ja suuremmat painot, voimaa ja kestävyyttä taasen saa tekemällä useampia toistoja pienillä painoilla/painoitta.

Painot kannattaa valita siten, että liike pysyy alusta loppuun (ja ensimmäisestä toistosta viimeiseen) tyylipuhtaana, ei tee kipeää, mutta viimeiset toistot saa tosiaan tehdä hiki päässä. Paras fiilis on "yhtään en olis kyä enää jaksanu tehdä!".

Painoja, toistoja ja sarjoja vaihtelen usein - oon huomannut oman kroppani saavan kaikkein eniten ja isoimman hyödyn, kun välillä tekee asioita vähän erilailla. (Plus, että kyllästyn helposti saman jutun jankkaamiseen samalla kaavalla päivästä toiseen.) Pienillä painoilla tai ilman tehtäviä liikkeitä teen yleensä 3 x 15-20, ja sitten isommilla painoilla 3-4 x 10-12. Pääsääntöisesti silti treenaan mm. hauista, reisiä ja isoja lihaksia isommilla painoilla ja pienillä toistomäärillä, kun taas mm. korsettialuetta pienillä painoilla/ilman painoja kolme kappaletta 15-20 toiston sarjoja. Näidenkään haitoista ja hyödyistä mulla ei ole vedenpitävää faktatietoa ja urheilualan ihmiset voi ruudun takana pudistaa päätään myötähäpeän aallon vavisuttaessa vartaloa, mutta nämä käytännöt mulle on tämän 1,5 vuoden aikana juurtuneet ja ITSELLENI havainnut hyväksi. (täältä faktaa pohjalle: http://www.super-sets.com/2011/09/21/toistot-ja-sarjat/ ja  http://www.kuntokeidas.fi/M&H/kuntosali/muokatut/periaatteet.htm) Kuitenkin kaikki liikunta on hyvää ja hyödyksi, jos se ei satu ja siitä tulee hiki.

Kotijumppaa ei saa missään nimessä väheksyä - kaikki mitä salilla tehdään, voi tehdä kotona. Kaiken voi tehdä myös ilman painoja, tai painojen sijaan käsissä voi olla vaikka vesipullot. Sun kädet ei tiedä onko sulla kädessä pro-fitness-painot ja jalkojen alla katu-uskottavimman punttiksen parketti, vai ne puolentoistalitran vissypullot ja urheilupaikkana oma olohuone. Liikunta on liikuntaa, oli sitten puntilla tai puuhommissa.

Jumppavinkkejä kotioloihin: 
olen pahoillani epämiellyttävästä ulkonäöstäni ja epämääräisestä olemuksestani tulevissa kuvissa, mutta kuten mulle on joskus sanottu "ei toi Jennin naama sutimalla parane".

Ylävartalon kierto. Käsiin voi ottaa kahvakuulan tai vaikka pallon ja yksinkertaisesti kiertää ylävartaloa puolelta toiselle. Keskivartalo tykkää!

Jalan ojennus taakse. Konttausasennosta kaikessa simppeliydessään jalka ojennetaan taakse, hiukan yläviistoon (ei liikaa, selkä ei tykkää hyvää).

Kylkirutistus. Hyvä perusasento ja siitä lähdetään ojentamaan kättä nilkkaa kohti, käyttäen kylkilihaksia. Sitten palautuminen perusasentoon ja toinen puoli. Painon, kahvakuulan, jumppakepin tai ne vesipullot voi ottaa käteen liikettä tehostamaan.

Koirankusetusliike. Ai että tekee nannaa reiden ulkosyrjälle. Eli kontillaan ollaan ja siitä sitten kohotetaan jalka sivulle, ihan kuin vesipostin kylkeen olisi kusemassa.

Perusvatsalihasliikkeet. Suosittelen istumaannousun sijaan vain kohottamaan ylävartaloa hitaasti ilmaan, sen verran, että lapaluut ei kosketa maata ja rutistamaan vatsalihaksia niin maan perkeleesti. Ja hidas palautus takaisin makuulle. Jalat voi nostaa myös jonnekin (esim. jakkaralle 90 asteen kulmaan tai jumppapallon päälle), jolloin jaloilla auttaminen minimoituu ja liikkeen joutuu tekemään pelkkiä vatsalihaksia käyttäen.


      
Suosikkivatsalihasliikkeeni aloitusasento, eli selällään, raajat hiukan ilmassa...
...ja siitä sitten puristus! Huom. liike pitää tehdä tiedostaen vatsalihakset, ei vaan kurkotella raajoja ilmaan. (söpöt maharutut, melkein samaa sarjaa otsani kanssa.)

Yllämainittujen lisäksi suosittelen googlettelemaan kotijumppailuihin (mikäli ei ole entuudestaan tuttuja) vipunostot (ai että tekee kauniit kädet ja olkapäät!), lantionnostot (paras perseliike ikinä; tehoaa toki muuallekin kuin kankkuun) ja ainakin erilaisia kyykkyjä (hack-, etu-, taka-, ym. kyykkyvariaatiot). Vatsalihasliikkeitäkin on satoja, joten ei muuta kuin etsimään mieleisiä (http://www.fit.fi/treeni/vatsalihasliikkeita-aloittelijalle-konkarille/1624).

On myös kysytty mitä minä teen punttiksella. Ensinnäkin lämmittely. Oikeastaan kevät-syksy-akselilla en lämmittele puntilla, vaan käyn heittämään lenkin ennen tai poljen salille. Talvella tulee juostua juoksumatolla tai poljettua kuntopyörää, mikäli herkkä perseeni ei pakkasta kestä. Vähintään kymmenen minuuttia pitäisi lämmitellä, ettei mikään revähdä. Nyt seuraa vähän toistoa, mutta sehän sopii näin kuntosalimaailmaan:

"Jalkapäivinä" kyykkään erilaisia kyykkyjä (tangolla, levypainoilla, kahvakuulalla, millon mitenkin), matolla teen mm. kuvissa esitettyjä liikkeitä, laitteissa taas teen mm. lähentäjät, loitontajat ja etureiden, sekä jalkaprässäilen. (mitä muuta, mitä muuta, KAUHEE BLACKOUT, VAIKKA JUST OLIN VETÄMÄSSÄ JALKAREENIN!?) Jalkapäiviin sisältyy myös suorat ja syvät vatsat, sekä selkälihakset.

"Käsipäivänä" taasen teen - ylläripylläri - käsiä ja ylävartaloa. Yläselkää, hauiksia, ojentajia, käsien muita lihaksia... Jokaiselle löytyy kyllä varmasti mieleinen liike jokaiselle lihasryhmälle, joten mun on aivan turha selostaa yksityiskohtaisesti miten minä teen mitäkin ja mitä muita tapoja on (niitä kun meinaan on - niin laitteissa, kuin pelkillä painoillakin tehtäviä). Käsipäivinä harjoitan myös kyljet ja vinot vatsalihakset. Sellasia vakiojuttuja jotka teen lähes poikkeuksetta, ovat mm. hammerkäännöt, haukkarit, kulmasoutu, pystysoutu, ylätalja, rinta...(täältä löytyy yksinkertainen ohjelma ja lisää vinkkejä: http://ellit.fi/liikunta-ja-terveys/liikunta-ja-hyvaolo/motivoiva-treeni-kuntosaliohjelma-aloittelijalle-ja-edistyneelle)

Kaikki termit ja liikkeiden nimet (varsinkin, kun joka jututsta on satakuustuhattaviisitoista erilaista variaatiota ja versiota + että ihmiset ovat fyysisesti erilaisia, jolloin monesti sama liike voi näyttää eri ihmisten tekemänä erilaiselta) ei välttämättä aukea heti, mutta onneksi on Google. Punttis on niin oma maailmansa ja vaikka itse siellä sen viitisen kertaa viikossa palloilee, niin aika usein herää kysymys "mitä vittua toi tarkoittaa". Ja tosiaan se google huutaa hoosiannaa!

Itse suosittelen kokeilemaan siellä punttiksella kaikkea - joku voi näyttää ihan paskalta tappolaitteelta/liikkeeltä, mutta huomaatkin sen olevan ihan sun juttu. Eli ei kannata aliarvioida itseään tai liioitella laitteiden rankkuutta. oikeat painot ja säädöt, niin suurin osa tuntuu ihan miellyttävältä.  Ja toisaalta taas joku ei välttämättä säätämisistä ja painojen kanssa venkslaamisesta huolimatta sovi sulle, sekin on ihan hyvä tietää (itse esimerkiksi en voi tehdä takareisiä laitteessa, koska polvet viukuu ja naukuu kuin leikkaamattomat kissat, joten hoidan takareisien harjoittelun muilla tavoilla).

Aluksi voi vähän jännittää ja nolottaakin, että mites mä perseeni tähän laitan ja mihin tää perkeleen turvakaari nyt pistetään ja mikäs tää hihna, remmi ja vipu oikein on. Mutta se on viikko, niin laitteet alkaa olemaan tuttuja ja alkaa muodostua hahmotus, että mitäs MINÄ voisin täällä tehdä ja MITEN. Muilta kun vähän katsoo mallia, pyytää reippaasti apua ja vähän harrastaa kotona sitä kuuluisaa nettisurffailua, niin pelkojännäri on muisto vain. Sama juttu lenkille menossa - voin vannoa, että kukaan ei kyttää sun vauhtia, askelta tai tyyliä, kun sä vedät ensimmäisiä hölkkäaskelia - mä en vaan jaksa uskoa, että ketään kiinnostaa. Joten ihan rohkeasti vaan salille, lenkille, tai vaikka sitten sinne Zumbaan, hotjoogaan tai vatsa-peppu -jumppaan. "Emmää kehtaa" ON MAAILMAN HUONOIN SYY OLLA HARRASTAMATTA!  Jokainen on joskus mennyt sen ensimmäisen kerran sinne lenkkipolulle trikoissa tai asettanut itsensä siihen jalkaprässiin, harva taas on mestari ensiyrittämällä.

Lenkkeily on siis toinen intohimoni. Matkat jotka juoksen/hölkkään ei ole pitkiä (5-10 km), mutta mulle sopivia. En löydä itsestäni mitään maratonaria (se on äitini juttu enemmän....), enkä sen puoleen pikajuoksijaakaan. Hölköttelen kevyttä lenkkiä, koska nautin siitä ja sen terapeuttisuudesta - plus, että vauhdin ei tarvitse olla melkoinen, kun saa jo kevyen hien. Suosittelen suorastaan lämpimästi kokeilemaan, toverini - vannoutunut juoksuvihaaja - hurahti mun pienen palopuheen jälkeen lenkkeilyyn ja treenasi kuukaudessa itsensä nollametrin juoksijasta vitosen hölköttelijäksi. Nyt parin kuukauden jälkeen menee pidempikin matka ja useamman lenksanhan tuo heittää viikossa. Lenkkeily on vaan siitä mahtava laji, että siinä kehittyy nopeasti ja huomaa kunnon kasvavan hujauksessa. Ekat kaksi viikkoa voi olla tuskallista paskaa (toki pohjakunnosta riippuen), mutta sitten se alkaa rullata. Unohtamatta lajin edullisuutta. Hyvät lenkkarit ja urheiluliivit on tärkeimmät, muu varustus on pelkkää plussaa, mutta ei pakollista.


Loppuun vielä kysymys: "Mä haluisin tietää sen, miten alotit sillon pari vuotta sitte?"

- Mä aloitin vaan menemällä eka kaupungin uimahallin salille, koska vedin samassa rakennuksessa kaverini kanssa satujumppaa, ja koulun jälkeen oli turhauttavaa mennä tunniksi kotiin, joten päätin kokeilla miltä punttis tuntuu monen vuoden tauon jälkeen. Sitten muistin miten mahtavaa se on ja 2 kertaa viikossa muuttui kolmeksi - neljäksi ja nykyään tulee käytyä  5-6 kertaa plus päälle lenkit. Lenkillä aloin käymään myös pian puntin jälkeen ja huomasin pian, miten hyvin ne tukee toisiaan. 2012 maaliskuussa ostin ekan salikortin ja siitä se alkoi. Sali on kylläkin vaihtunut välissä.


Toivottavasti vastasin tarpeeksi kattavasti ja linkeistä on jotain hyötyä teille! :) Puspus, hauskaa lauantaita!

torstai 1. elokuuta 2013

wannabealkkikset

Onko mikään yhtä säälittävää, kuin kutsua itseään retostelevaan tyyliin alkoholistiksi tai juopoksi? Täytyy sanoa, että eipä tule mieleen.

Mun korvat helahtaa Pelle Hermannin (tai tässä tapauksessa papremminkin Simpsonien Hassu-klovnin) nenän värin kanssa mätsääväksi, kun joku arjensankari julistaa olevansa "alkkis" tai "juoppo", kun nyt viikonloppuna sattuu nauttimaan alkoholia. Ei vittu! Onko jotenkin katu-uskottavaa kutsua itseään juopoksi? Alkoholiongelmahan onkin niin helvetin hauska sairaus, että kyllähän sitä kannattaan ihannoida!

Enemmän tuota juoppojulistusta kuulee kaljakassiinsa nojailevilta, täysi-ikäisyyden molemmilla puolilla olevilta pojanklopeilta, mutta joskus myös nuorten naisten ja tyttöjen suusta. Se on melkein jopa oksettavampaa, kun sen sanoo lapsenkasvoinen teinileena, kuin se öljykäsinen ja Koff-lippispäinen jantteri. Nuoret jätkät ja miehet nyt vaan muutenkin retostelee täysin nolla-aiheilla (ylinopeus, viinamäärät, ruokamäärät, naisseikkailut...) keskimäärin meitä tyttöjä enemmän, joten sen alkkisdokusössötyksen pystyy suodattamaan helpommin jätkän sanomana. Mutta nuoret likat jotka muka niin hirveesti haaveilee siitä Vergi-pullostaan... pliis.
"Ei vittu tekee mieli viinaa ja vasta tiistai!" 
"Eikäää, hitsin juoppo!" 
"Hei ei mul alkoholiongelmaa oo, hyvin menee alas, heh heh"
No heh heh saatana.

Mä nyt vaan en usko, että jokainen "alkoholismistaan" läppää heittävä alle 25-vuotias on mikään truu-rantojenmies tai alkon valtava liikäkäyttäjä - varsinkin, jos se alkoholin nauttiminen rajoittuu pariin viikonloppuun kuukaudessa. Tai saunakaljaan. Alkoholiongelman pointti on vähän niinku se, että se viina hallitsee elämää tai se on pakkomielle. Se, että tekee mieli klubille juhlimaan tai suunnittelee mitä joisi vappuna ja minkälaisessa mekossa EI KÄSITTÄÄKSENI viittaa pahemmin alkoholiongelmaan tai tee kenestäkään "bile-eläimestä" puistojuoppoa tai piilossa tissuttelevaa kuningas alkoholin sairastuttamaa reppanaa. Tai ihmistä, joka ei vaan selviä elämästä ilman hiprakkaa tai täydellistä nollaamista. .

Siinä vaiheessa, kun viinahammasta kolottaa usein, krapula-aamut hiipii arkielämäänkin, juodaan yksin ja mitä vaan, sosiaaliset suhteet kuihtuu ja/tai yksipuolistuu ryyppäämisen ympärille, juominen aiheuttaa ahdistusta, ehkä häpeää, psyyke kärsii tai kroppa alkaa viinan takia reistailla, voi mun mielestä puhua alkoholiongelmasta. Halu juhlia villiä nuoruutta tai juoda kaljaa änärin peluun yhteydessä ei IHAN täytä kriteereitä.

Pahimpia on nää keittopetterit, jotka esittävät humalaisempaa kuin mitä olevat (yksi kysymys tähän väliin: MIKSI?) ja hokevat "hehehe mitäs me dokut!"-sönkönsönkköään illanistujaisissa, muiden ottaen ihan fiksusti siinä sivussa. Se myötähäpeä, joka hivelee, kun joku - vaikka vaan vitsillä - selostaa omaa "juoppohullun" elämäänsä ja heittää mukahauskaa viina-aiheista läppää... Varsinkin kun muut istuvat sohvilla oluset käsissä ja vaihtavat kuulumisiaan ihan sellaisessa hyvässä hengessä.

Mun mielestä alkoholismi on sen verran vakava sairaus ja ongelma, että se on pikkasen huono aihe heittää läppää.  En mäkään heitä herjaa tyyliin "Hahahah mulla on varmaan kasvain/skitsofrenia/diabetes/keuhkosyöpä hahahaha, ai siis onks sun mutsilla se? No hei läppäläppä!!" Se nyt vaan on fakta, että aika moni ihan oikeasti tuntee jopa lähipiirissään alkoholistin - jopa rappioalkoholistin - eikä varmaan ihan hirveän hauskana pidä jotain teiniurpon wannabespurguelämänkertaa. Mä en edes voi kuvitella millaista olisi ollut elää lapsuus viinapullojen keskellä ja sen jälkeen vielä kuunnella siitä jotain paskaa läppää. Että jotain rotia ny!


(Inspiraationi...: http://www.demi.fi/keskustelut/suhteet/tahdon-kaljaa-niin-paljon-ett%C3%A4-otan-pikavipin#.UfqIyz___QI)


Jennin läskileiri // ravinto

Heti alkuun: tekstin otsikko on silkkaa itseironiaa. En ole opintoviikkoakaan ravinto- tai liikuntatieteitä opiskellut, personal trainer-koulutus vasta haavetasolla ja tietotaitoni "treenaamisen" (itse kutsun tätä hölköttelyäni ja salin seinään nojailua sunnuntailiikunnaksi) suhteen aloittelijan tasolla. Myös muistutan, että jokaisen kroppa on erilainen, joten mikä sopii minulle, ei ehkä sovi sinulle. Teksti on mututuntumapohjalta kirjoitettu, ei suoranaista faktaa. Fitness-touhusta tai kehonrakennuksesta kiinnostuneet ohjaan heti Pakkotoisto.comiin, niistä kun mulla ei ole tietoa - niitä kun en harrasta. :D

Aloitetaan ensiksi siitä syömispuolesta. Ruoka on oikeastaan se ykkösjuttu - jos syö ihan päin persettä omiin tavoitteisiin nähden, joko lihoo, laihtuu, väsyy tai jää ne lihakset saamatta. Jos haluaa massaa, pitää syödä enemmän ja jos taas tiputtaa painoa, hiukan vähemmän. Itse en ole koskaan harrastanut mitään 1200 kaloria päivässä -pelleilyä, vaan syönyt ihan ronskisti 1500-2000 kaloria päivän liikkumisista (tai liikkumattomuudesta) riippuen.(huvittavaa, että tätä kirjoittaessa syön kuivaa munkinpuolikasta ja juon energiajuomaa.... ravintoasiantuntija Jenni palveluksessanne....)

Aamupala on oikeasti se päivän tärkein ateria. En minä ainakaan jaksaisi liikkua aamutuimaan puoltatoista tuntia ilman puuroa (Neljän viljan puuro tai ruishiutalepuuro marjoilla, hillolla tai mehukeitolla + proteiinijauhetta päälle -> tsekkaa tämä). Päälle ruisleipä vielä, niin kyllä taas jaksaa seuraavaan ateriaan. Hyvä ruokavalion runko löytyykin täältä:   http://www.mytrainero.com/fi/fi/infopiste/ruokavaliot

Ja vaikka eletään hiilarikammoaikaa, niin suosittelen hyviä hiilihydraatteja ruokavaliossa pitämään - puuro, ruisleipä, tumma pasta tms. on välttämättömiä liikkuvalle ihmiselle. Ennen liikuntaa hiilaria ja jälkitunnelmissa sitten sitä kuuluisaa protskua.

Helppoja, suht edullisia ja kevyitä ruokia olen tässä yrittänyt kehitellä viimeisen vuoden-pari, ja jokunen ruokalaji on ollut suorastaan positiivinen yllätys! Tässä pari vinkkiä.

Jennin makaronilaatikko: Jos tekee makaronia mieli, mutta se hurja mörkö nimeltään hiilarikammo iskee, niin nou hätä! Eli korvaa n. puolet makaroneista ja n. puolet jauhelihasta vihanneksilla (mistä nyt tykkää, porkkana, palsternakka, selleri, sipuli, paprika, lanttu, bataatti....). Vaalea makaroni vaihtuu toki tummaan, ja päälle tuttu munamaito ja omat mausteet. Mun mielestä maku on huomattavasti parempi ja olo syömisen jälkeen kylläinen, muttei raskas. Kuitupitoisuus nousee, ruoka on vitamiinirikkaampaa ja toki kevyempää.

Jennin kasvissosekeitto: ei muuta ku taas niitä mieleisiä vihanneksia kiehumaan kypsäksi (kiireessä tähän käy vallan hyvin pakastevihannespussi), soseutus sauvasekottimella, mausteet ja ruokalusikallinen tai kaksi (toki riippuu keiton koosta) kevyttä sulate- tai tuorejuustoa. Oma suosikki on Rainbown paprika-sipuli-tuorejuusto. Tai jos tykkää niistä kevyistä kasvisrasva"ruokakermoista" niin sekin käy tosi hyvin. Eikä pieni loraus ihan oikeaa ruokakermaakaan venettä kaada - kohtuudella kun syö, voi syödä melkein mitä vaan.

Kasvislaatikko: Taas niitä mieleisiä vihanneksia -tai pakastevihanneksia- voideltuun uunivuokaan ja makaronilaatikosta tuttu munamaito päälle. Munamaitoon voi laittaa myös rkl venhäjauhoja ja juustoraastetta (taas se kohtuus!). Mikään ei myös estä lisäämästä jauhelihaa tähän. Mausteina itse tykkään käyttää sitruuna- ja valkopippuria ja muskottipähkinää - ja toki suolaa, pippuria, valkosipulia yms. perusmausteita.

Uunimunakas: http://kotiliesi.fi/ruoka/reseptit/espanjalainen-uunimunakas Tämä ohje kasviksilla ja vihanneksilla ihan oman maun mukaan ja ilman pekonia on mun herkku.

Älä unohda myöskään kasvispihvejä ja salaatteja.

Välipalat on myös tärkeitä, että ei tule liian pitkiä taukoja syömisten välillä, 3-4 tuntiahan on se ihanne. Fiksuja vaihtoehtoja on tuttuun tyyliin hedelmät, vihannesdippivadit, ruisleipä, viili/jugurtti/rahka (maustamaton viili/maitorahka + vaniljaproteiinijauhe + mehukeitto = NAM), smoothie (leseet, siemenet, hedelmät, MARJAT, maustamaton jugurtti/rahka... lista on loputon), siivu ylläolevaa uunimunakasta, proteiinipudding tai vaikka välipalapuurot.

Yleisiä vinkkejä syömiseen: 

- Ihan oikeasti älä mene nälkäisenä kauppaan. Oon aina pitänyt tota ihan huuhaasoopana suoraan manaisten kynästä, mutta kyllä se vaan tuntuu olevan tosipuhetta. Sitä tulee haalittua koppaan turhaa proteiinipatukkaa, karkkia, energiajuomaa ja tupakkaa, kun lähtee vihaisena, äreänä ja väsyneenä, verensokerit lattiatasossa, sinne ruokakauppaan tsumbaileen.

- Anna itsesi herkutella. Mä olen tiputtanut 15 kiloa käyden ravintoloissa, syöden karkkia ja pullaa ja napsien herkkuja, joten mä tiedän. On eri asia olla fitness-urheilija ja kisadieetillä, kuin muuten vaan tehdä elämäntaparemonttia. Kohtuus on avainsana. Joku helvetin pulla tai jäätelö silloin tällöin on AIVAN SAMA, jos ruokavalio on muuten kunnossa. Päivittäinen hesemättö höystettynä karkkipussilla tekee hallaa, mutta hyvä perusruokavalio parilla suklaapalalla iltapäiväkahvin kanssa ei.Tokihan voisin olla timmimpi ja huikeessa tikissä jos kieltäytyisin kaikesta hyvästä, mutta onko se sen arvoista? Ei.

- Melkein kaikkeen voi lisätä salaattia tai vihanneksia, ja korvata sillä "epäterveellisempää" osuutta ruuasta. Esimerkiksi itse en syö enää ollenkaan tortilloita tortilloina, vaan teen mausteisen jauheliha-tacosalaatin (eli jätän yksinkertaisesti sen vehnätortillan pois ja sotken muut aineet lautaselleni sekaisin). Makaroonit minimiin ja porkkanaa tilanne!

- Opettele kalorienlaskua - mutta älä liikaa. Mikään ei ole niin typerää, kuin punnita jotain porkkanoita ja laskea niiden kalorimäärät. Se menee niinku mun mielestä jo hulluuden puolelle. Mutta sellainen suuntaa-antava käsitys kaloreista on ihan suotavaa - esimerkiksi ei tee hirveästi mieli viihteelle, kun laskeskelee baari-illan juotuja kaloreita.

- Älä syö väkisin, jos et tykkää. Jos vaikka se rahka ei maistu, niin ei maistu. Syömisen tulee kuitenkin olla nautinto, ei pakollinen kärsimys. Kokeile eri vaihtoehtoja, esimerkiksi sitä jo aiemmin mainittua viiliä proteiinijauheella ja mehukeitolla tai pilko jugurttiin hedelmiä. Ei ole pakko syödä sitä samaa sössöä, mitä fitness-lissut hehkuttaa kisadieettiblogeissaan.

OMIA VINKKEJÄ MYÖS KEHIIN, autetaan toinen toisiamme terveellisen elämän reunaan kiinni!

NAM