HUOM! Blogin tarkoitus ei ole loukata ketään tai aiheuttaa minkäänlaista mielipahaa. Tekstit ovat pääsääntöisesti aivotonta läpäheittoa tai humoristista lätinää. Toisinaan kynään tartutaan vakavammallakin mielellä. Mikäli huumorini tai tyylini ei uppoa, blogissa esiintyvät kannanotot aiheuttavat harmia tai tekstit kuulostavat yli-ikäisen pissiksen rageemiselta, suosittelen vaihtamaan sivustoa.

torstai 31. lokakuuta 2013

vielä pitää fiilistellä!

Anteeksi, te ootte jo varmaan ihan kypsiä mun valmistumishehkutukseen ja samasta asiasta lääsäämiseen, mutta mun on pakko vielä vähän tunnelmoida!












... ei hätää, saatte te ihan normaalinkin postauksen tänään tämän jäätävän kuvahelvetin lisäksi...

Sitä odotellessa haastan teidät kertomaan jotakin elämänne juhlapäivästä - vietitkö mainiot synttäripileet, tapahtuiko ylppäreissäsi jotain hirveää, oliko häät elämäsi ihanin päivä, menikö sukujuhlat täysin reisille vai nolasitko itsesi rippijuhlissasi? Odotan innolla, teillä tunnetusti on aika mainioita tarinoita...

Ihanaa torstaita kaverit!

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Tulin hoitamaan, en anna minkään seisoo tiellä!

ylioppimisen yliarvostus

Eletään Suomessa, maassa, jossa työntekoa ja ammattia muka arvostetaan niin kamalasti että. Silti amis on aina amis ja ylioppilas aina ylioppilas.

Kun sain lakin keväällä 2010 uskomattoman paskojen arvosanojen höystämänä, kaikki kaukaisista sukulaistädeistä puolituttuihin onnitteli mahtavasta suorituksestani. Olihan niin hienoa saada uusi ylioppilas sukuun ja voi että miten hieno asia se valkolakki nyt onkaan! Lehdessäkin nimi uusien ylioppilaiden listalla! Joo, oli todella upea suoritus hengailla lukion käytävillä, ottaa silloin tällöin poissaoloja, jättää kirjat ostamatta ja maleksia kurssista toiseen niukin naukin läpipäästen. Mutta se lakki ja lyyra!

Nyt amiksesta huomenna ehkä valmistuvana ('ehkä' siksi, että pelkään koko ajan "et sä Jenni muuten valmistukaan, huomattiin tossa opettajainhuoneessa että sultahan puuttuu tehtävä toissakeväältä!"-ilmoitusta ja saan lähteä ilman papereita kotiin. Hyi helvetti, se olis painajaismaista.) mä olen lähes nolla. Kaiken lisäksi valmistun Suomen aliarvosteuimmat ammatit-listan kärkipäähän sijoittuvaksi lähihoitajaksi. Se, että olen tehnyt jumalattomasti töitä, opiskellut hulluna ja saavuttanut hyvät arvosanat ja saanut töitä ei merkkaa juurikaan mitään ulkopuolisten silmissä. Koska mä olen tällainen vitun amis. Ja sehän ei ole millään tapaa verrattavissa hehkeään ja raikkaaseen ylioppilaaseen.

Onneksi edes mun perhe ja ystävät hehkuttaa mun kanssa tätä, mutta se onkin sitten siinä. Valmistun keskellä viikkoa epämääräiseen kellonaikaan, toisin kuin ylioppilaat, jotka saa joka vuosi sen ihanan juhlapäivänsä hehkutuksineen, "äänestä herkin ylppärimekko"-iltapäivälehtigalluppeineen ja "JORMA KIRJOITTI TOISTAKYMMENTÄ ÄLLÄÄ (unissaan)"-uutisineen. Ketään ei edes kiinnosta, että huomenna koulun ovesta astuu ulos useampi kymmenen ihmistä ammatin kanssa. Onko se siksi, koska amikset ovat pääsääntöisesti vajaaälyistä sakkia, joka käyttäytyy huonosti ja juo energiajuomia Corollan takapenkillä karvanoppien heiluessa? Toisin kuin nämä kolmensadan euron kotelomekoissa maljaa kohottavat ylioppilaat kahdensadan vieraan läsnäollessa ja ruusujen ympäröiminä.

Onhan se mahtavaa, jos joku kirjoittaa ällänsä, pääsee jatko-opiskelemaan ja valmistuu hyvään ammattiin. Mutta tattadadaa ja yllärivitunpylläri: harvallepa niin käy. Kyllä se niin vaan on, että kun näkee lukioaikaisia tuttuja, harvapa heistä on kouluttautunut sen kummemmin tai ainakaan kovin pian valmistumisen jälkeen. Itsekin mietin melkein kaksi vuotta, että mitä helvettiä mä nyt teen, että mähän oon aivan tyhjän päällä tän mitään sanomattoman paperilappuseni ja Fredriksonin lätsäni kanssa. Ei paljoa lämmittänyt se hohtava lyyra lipan yllä ja kymmenet "ONNEA UUDELLE YLIOPPILAALLE, UURASTUS ON PALKITTU!"-kortit komeron laatikossa, kun loppujen lopuksi ei ollut mitään muuta.

Mikä jumankekka siinä valkolakissa on niin käsittämätömän hohdokasta? Musta tuntui lähinnä nololta vastaanottaa onnentoivotuksia kolmen vuoden totaalisesta löysäilystä ja motivaation toistuvan puutteen aiheuttamista vitosista. Tokihan se oli ihan täysin itsestä kiinni, minkälaiset paperit sieltä puljusta saa, mutta silti. Mikä siinä ylioppilaassa on arvokkaampaa, kuin ammattiin valmistuvassa? Miksi amikset on aina sitä pohjasakkaa?

En väitä etteikö lukio olisi hyödyllinen; sehän on täydellinen vaihtoehto jos ei ole satanen mitä haluaa yläkoulun jälkeen tehdä tai mikäli motivaatio jatko-opsikeluun on kohdallaan. Ja kyllä mäkin olisin aika saapas ämmä ilman niitä 75 kurssia, koeviikkoja ja kirjoituksia - ei voi millään tasolla väittää, etteikö siellä jotain oppisikin. Mutta kyllä mä koen ammattikoulusta valmistumisen aivan yhtä tärkeänä ja merkittävänä tapahtumana ihmisen elämässä! Kyllä sekin on juhlan, hehkutuksen ja onnittelujen arvoinen asia! Että minä ainakin painan amistupsulakkini pieneen päähäni ja juhlin tätä etappia elämässäni täydellisen hyvällä omallatunnolla - vaikka sitten siellä Corollan takapenkillä Cascadaa jumputtaen.

Lakki hohti valkeana vielä 2010.



maanantai 28. lokakuuta 2013

pöytätavatonta

Mua joskus oikein kuvottaa syödä ihmisten ilmoilla, sellasia pikkupossuja ja tapakasvatukselta säästyneitä luonnonlapsia tuntuu joka ikisestä ruokapaikasta löytyvän. Kyllä mäkin nuolen kotona lautaseni ja mässytän menemään oikein urakalla, napsin sormilla toisen lautaselta ja raavin mahaani aterian puolessa välissä, mutta HUOM. KOTONA!

Eniten mua ärsyttää huutavat ja juoksevat lapset. Joo, ei pienet lapset voi tietää, miten ravintolassa tai ruokapaikassa tulee käyttäytyä. Eivät ainakaan silloin, jos vanhemmat eivät sitä kerro. Mun tekisi mieli nousta seisomaan tuolille ja huutaa, että tehkää ny noille pikkuhirviöille jotain, kun kymmenen iältään 3-10-vuotiasta vetää rallia Raxia ympäri ja desibelit hakkaa jo mopoautojumputuksenkin. Äidit ja isit hymyilee, että kylläpäs se meidän Kuola-Kalle on niin energinen. Ei pienintäkään elettä siihen suuntaan, että ohjeistaisi lapsensa käyttäytymään. Onko oikeasti hankalaa sanoa niille lapsille, että suu suppuun ja ruokaa naamaan?  

Ja nää oikein ihanat suomalaissonnit darra-ateriallaan! Mä mielelläni söisin pihvini ilman, että parin pöydän päässä joku Baari-Pera ja Kalja-Keke kertovat hauskaa tarinaa ryyppäämisestään, panemisestaan ja krapulaoksennuksestaan. "HAH HAH HAA, NÄIKSÄ KUN MÄ HEILUTIN MUN MUNAA TISKILLÄ JA SAMALLA JOIN ABSINTTIA?!" "JOO MUTTA ENTÄS SE KUN MÄ KONTTASIN KOTIIN KAKAT HOUSUSSA!" Kiva juttu pojat. Jatkakaa samaan malliin, niin saatte porttikiellon kotinne ulkopuolelle.

Ja sitten nää nenänkaivajat, lautasennuolijat ja suolistonsa toiminnasta kanssaruokailijoita tiedottavat apinat. "Kyllä tää kalmari laittaa jännästi pakin sekaisin!", "Oho, nyt taitaa vähän tulla oksennusta suuhun." Ja sitten raavitaan persettä ja nuollaan sormet. Hei kamoon, kyllä kotona saa syödä vaikka alasti omaa vatsaansa pöytänä käyttäen, mutta et sää ny varmaan täällä seisovassa pöydässä ala möyhimään itseäsi noilla herkkujutilla höystäen?!

Ei unohdeta iki-ihanoita ruuan arvostelijoita. "MITÄHÄN TÄÄKIN ON, AIKA KAUHEEN NÄKÖSTÄ, HYH VOIKO TÄTÄ EDES SYÖDÄ, KYLLÄ TÄSTÄ AINAKIN SALMONELLAN SAA! NAAPURIPÖYDÄSSÄ SYÖDÄÄN SAMAA MOSKAA, AI KAUHEE! NIIN HIENO PULJU ON OLEVINAAN, TÄÄKIN IHAN KAMALAA, KUULUUKO TÄN OLLA TÄLLASTA?!" Voi jumalauta, mene kotiis syömään sitä sinistä lenkkiä, jos ei maistu! Tuntuu tosi mukavalta syödä tätä kolmenkympin ateriakokonaisuutta, kun sä Sukulan lailla arvostelit sen!


Kuuluuko sun tuttavapiiriisi ihminen, jonka kanssa et yleisiin tiloihin lähtisi aterioimaan edes haulikon piippu suussa? Isä, ystävä, kumppani, isoäiti, työkaveri...? Jaa kokemuksesi!





sunnuntai 27. lokakuuta 2013

vaarallista safkaa

Nykyään ilmapiiri ruuan ympärillä tuntuu olevan sellainen, että kaikki on jotenkin vaarallista, haitallista, lihottavaa tai muuten vaan epäsuotavaa syötävää. Kaupassakin saa melkein piilotella ostoksiaan, jos ei halua järkyttyneitä katseita. Mitä täällä sitten saa syödä, ja mitä ei?

Banaani on nykyajan kauhuruokaa. Hyvä, nopea ja täyttävä hedelmä on vaihtunut kaloripommiksi ja hiilarihirviöksi. Ennen banaani oli terveellinen välipala, nyt ilmeisesti syy joka toisen ihmisen ylipainoon tai muihin terveysongelmiin. Taannoin jossakin tv-ohjelmassa joku muikkeli nappasi ystävänsä kädestä banaanin ja viskasi sen auton ikkunasta ojaan, koska ei halua ystävänsä lihovan. MITÄ? Näyttäkää mulle yksikin ihminen, joka on syönyt vatsallensa vararenkaan banaanilla.

Tai kananmuna. Ennen muna jokaisen köyhän opiskelijan pelastaja; halpa tapa valmistaa hyvinkin ravinteikasta ruokaa - siinähän on kaikki mitä uusi elämä tarvitsee. Mutta nykypäivänä munahan raa'asti vain tappaa ihmisiä korkeaan kolesteroliin! Ja jos munaa syödään, kaivetaan keltuainen ulos; siinähän on enemmän kaloreita, kuin valkuaisessa. KAMALAA! Suorastaan riskiruokaa! Tappajamunia!

Hedelmät ylipäätään ovat myös vaarallisia, niissähän on sokeria. Sokeria ei ilmeisesti kuitenkaan ole karkeissa, siiderissä, jäätelössä, jugurteissa, drinkeissä tai munkissa - ne kun nykyihmisille kuitenkin maistuu oikein mainiosti.Mutta onneksihan voi hakea apteekista c-vitamiinipillereitä ja c-porejuomia, niin ei tarvitse pilata vartaloaan tai terveyttään
hedelmillä.

Leipä tappaa myös. Ihmisiä kaatuu kuin sodassa, kun haukkaisee ranskanleipää tai voitelee evääksi juustosämpylän. Ruisleipäkään ei ole enää kummoisessakaan arvossa, koska sekin on leipää ja leipähän on pahasta. Hiilihydraatit tulevat ja tuhoavat systemaattisesti ihmisiä, sivullisetkaan eivät ole turvassa tältä saatanan keksinnöltä!

Lapsuudessa peruna oli perusruokaa, spagettiakin oli jauhelihakastikkeen kanssa silloin tällöin tarjolla. Nyt ku sä satut jompaa kumpaa syömään yleisessä tilassa muiden nähden, sut lähes tulkoon kivitetään hengiltä. Tumma pasta saattaa vielä olla jokseenkin soveliasta, mutta makaronilaatikko tai perunamuussi ja lihapullat on kyllä sellaista ruokaa, että edessä on mitä ilmeisemmin vaaralliset kansantaudit ja ylläripylläri - lihominen.

Mitä täällä saa syödä? Rasvatonta raejuustoa? Sokeritonta mehukeittoa ja maitorahkaa? Salaatinlehtiä kurkkusiivuilla? Ilmaa? Jääpaloja? Omaa kättään? Musta on hyvin erikoista, että minä syön leipää, hedelmiä, perunaa, kananmunaa ja siihen päälle silloin tällöin karkkia, viiniä ja pullaa - ja olen elossa. Itse asiassa paremmassa kunnossa kuin koskaan. Ehkä mä sitten tulen kokemaan nopean kuoleman joku kaunis päivä, kun pistelen töissä poskeeni sen tappajabanaanin ja kananmunavoileivän. No, ainakin sitten lähden onnellisena.

Tupakka voi tappaa mut banaaniin kuolee salee.

perjantai 25. lokakuuta 2013

älynväläyksiä

Nuorilla, teini-ikäisillä ja varhaismurkkuikäisillä on nopea ajatuksenjuoksu ja kaiken maailman mainioita älynväläyksiä syntyy niin pienessä kuin isommassakin porukassa. Eli nyt luvassa onkin listaa näistä nuorten enemmän tai vähemmän idiooteista harrastuksista ja neronleimauksista, olkaa hyvät!

Nuuskalla ja purkalla sotkeminen. Mitä helvettiä ihmiset?! Mikä pointti on liimailla sitä purukumia pulpettiin ja syljeskellä Ettania kattoon? Ei niinku voi ajanviettotapa tästä mennä ääliömmäksi. Miten pieni täytyy maailman olla, että siitä saa hupia? Mä ainakin osaan käyttää raajojani ja liikuttaa roskat roskiin.

Ohimenevien autojen heittely jäälohkareilla ja pikkukivillä. Siis on siinäkin erikoinen hupi, yrittää pahimmillaan tappaa autolastillinen ihmisiä tai ainakin aiheuttaa huikeita korjauskuluja. Varmaan tosi mieltä ylentävä fiilis, kun kolmensadan kilometrin automatkalla tuulilasi helähtää paskaksi, koska joku aivokääpiö ei vaan keksi mitään järkevää toimintaa itselleen.

Nettitutun tapaaminen jossain hämyisessä kämpässä tai muissa epämääräisissä olosuhteissa. "Mut se sano olevansa 15-vuotias tyttö!" Joo, niin se varmaan sano, mutta nyt sä varmaan hoksasit, että se valehteli. Katsos kun jotkut ihmiset on päästään kipeitä.

Viinatamponit ja muut hyvinkin epämääräiset tavat nauttia alkoholia. Se nyt vaan on sellainen juttu, että viina ei kuulu kasvavan lapsen elämään, eikä varsinkaan omille intiimialueille. Tai suoneen tai yhtään mihinkään muuhun kehon osaan. Ei edes sieltä kurkusta alas, jos ikää ja ymmärrystä on sen kanssa pelleilyyn liian vähän. On se ihmeellistä, kun täytyy oikein terveydellään leikkiä. On varmaan tosi hauskaa sitten pamauttaa ensiapuun, että jep, poltinpa etanolilla sen paikan, johon ei aurinkokaan paista.

Spray-maalitouhut. OSTAKAA KYNÄ JA PAPERIA! Jos joku kuvittelee sen olevan pontentiaalinen keino ottaa kantaa yhteiskunnan asioihin tai tuoda äänensä kuuluviin, niin huh heijaa! Mun mielestä se on ainoastaan potentiaalinen keino näyttää oma lapsellisuutensa.

Raketeilla leikkiminen uutta vuotta juhliessa. On aivan turha itkeä, että olipas paska raketti, kun Lenni-Petterillä lähti korva, silmä ja sormi siksi, kun vähän mentiin Stalinin urku -sotaa kymmenen muun huligaanin kanssa.

Yllytysleikit. "Vitosesta vetoo, että et uskalla hypätä kerrostalon katolta mattotelineelle juotuas kymmenen litraa lasinpesunestettä, sen jälkeen juosta naapurin kehonrakentajan ovelle näyttämään persettä, pissiä postilaatikkoon ja lopulta maata moottoritiellä äksänä". Vitosesta vetoo, että sulla viiraa päässä.

Kotibileet. Joo, on sitä itsekin tullut kotibileissä oltua ja nähtyä kaikkea hyvinkin hämärää, ja tästä olenkin päätellyt omilla pikkuaivoillani, että omassa kodissa ei sellaisia pirskeitä kannata pitää. Siis mikäli jos ei halua, että isän viinakaappi tyhjenee äidin korulippaan ja jääkaapin kanssa samaan tahtiin, samalla kun tupakka palaa olohuoneessa ja ruohonleikkuri seisoo keittiön pöydällä. Myös silloin ei kannata bileitä kotonaan pitää, jos ei halua kolmeakymmentä kuokkavierasta, rikkoutuneita lasiesineitä, oksennusta matolla tai saada turpaansa.

Pidä juhlat aisoissa; äiti ja isi kiittää.






torstai 24. lokakuuta 2013

vanhuus, tehokkuusyhteiskuntamme suurin tabu

Niin kauan kuin olen blogia kirjoittanut, niin kauan on multa toivottu postausta ärsyttävistä vanhuksista. Siitä, kuinka vanhat ihmiset kiilaa, tönii, kohtelee rumasti ja etuilee. Siitä, kuinka ärsyttävää on vanhojen ihmisten hitaus ja kankeus. Ja nyyh nyyh, kun bussissakin ne pitää päästää istumaan. Mä en vaan pysty sellaista kirjoittamaan, edes huumorimielessä.

Mua äärettömästi vituttaa, että aikuiset, (oletettavasti) tervepäiset ihmiset kokevat vanhuuden ja vanhukset jonkinlaisena pohjasakkana, yhteiskunnalle hyödyttöminä ihmisraunioina, jotka ovat vain tiellä ja pilaamassa maisemaa. Kun kaiken pitäisi tapahtua niin ripein liikkein! Ja kaiken pitäisi olla tuottavaa ja kannattavaa! Kankeat liikkeet, hitaampi ajatustyö, erilaiset sairaudet ja tarpeeksi vuosia mittarissa - ja kas noin, sä olet ulkona tästä systeemistä, arvoton ja turha.

Joo, onhan se perseestä, jos eteen sattuu huonosti käyttäytyvä vanhus, joka on kaiken lisäksi liikkeissään hitaanlainen ja ajatuskaan ei kulje. Mutta enemmän musta on perseestä huonokäytöksinen, terve aikuinen ihminen, joita tapaa huomattavasti useammin kuin kurjasti käyttäytyviä mummoja. Itse asiassa vanhukselta rumat sanat tai epäkohteliaan käytöksen sietää, jopa ymmärtää - sairaudet ja korkea ikä kun muovaavat persoona ja käyttäytymistä. Ja niitä ongelmia harvemmin on keski-ikäisillä käytöstapansa unohtaneilla ihmisillä.

Muutenkin mua ärsyttää sellainen vanhuusklisee, että lättyjä paistetaan, kettukaramelleja tarjotaan ja sukkaa kudotaan, kunnes kuollaan onnellisesti omassa tuvassa vanhan radion soittaessa taustalla Rautavaaraa. Minne katoaa se 10-30 vuotta kuudenkympin ja kuoleman välistä? Minne katoaa hoitokotivuodet, vaipat, kävelytuet, lääkkeet, muistisairaudet ja vuodepotilaat? Miksei niistä puhuta?  Miksi vanhuudesta puhuttaessa tarkoitetaan kotona asuvia kuuden-seitsemänkympin välissä olevia ja vielä suht hyväkuntoisia Kauniit ja rohkeat -koukussa olevia mummoja, jotka ravaa bingoilloissa ja virkkaa päiväpeittoja koko suvun mukuloille? Hävetäänkö meillä vanhuutta? Me eletään 2000-lukua ja siltikään porukka ei kykene ymmärtämään tai sitten halua ymmärtää vanhenemista muuta kuin maksimissaan biologiselta kantilta.

Meistä suurin osaa tulee sen vanhuuden kokemaan ja mä toivon, että jokainen saa silloinkin tuntea olevansa arvokas ihminen ja yksilö. Mä en halua, että vanhus joutuu olemaan yksin tyhjässä kodissa kaikkien hylkäämänä ja peloissaan, odottamassa kuolemaa. Mä en halua, että ketään vanhaa ihmistä pompotellaan sairaalan ja kodin väliä sukulaisten tapellessa vieressä omasta osuudestaan perinnöstä. Mä en halua, että vanhuksia ylenkatsotaan, mollataan ja poljetaan. Siinähän sorretaan heikompaa. Ei kiusaaminen ole sallittua koulussa tai työpaikallakaan, miksi sitten vanhuksia saa sorsia? Ihmisarvo tai ihmisyys kun ei lopu siihen, kun eläke alkaa.


Anteeksi synkähkö ja vakavamielinen aihe, mutta kun suututtaa. Ihmiset kyllä kailottaa diipadaapajuttuja oikein urakalla, mutta tärkeistä asioista vaietaan. Perkele!

tiistai 22. lokakuuta 2013

värittäjät

Tiedättekö sen ihmisryhmän, jolla on kevyt taipumus vähän elävöittää tarinoita ja sutaista arkisiinkin asioihin väriä? Myönnän, kuulun edellä mainittuun sakkiin.

Mut pelastaa valehtelijan maineelta ainoastaan se, että a) itse tarina jonka kerron on aina tosi ja b) väritys on niin yliampuvaa, että sen voi vain ja ainoastaan ottaa huumorilla. Jos mä kerron hammaslääkärin tuntuneen seitsemän kaivosmiehen rivitanssiesitykseltä mun hammasrivillä tai vastaan jolkotelleen koiran olleen lähes tulkoon öljynporauslautan kokoinen hurtta, niin eipä kukaan täysillä valoilla hiihtelevä mun tarinaa kovin suurena faktana ota ja takerru siihen, tyyliin "en kyllä nyt usko sen olleen täysin öljynporauslautan kokoinen, voitko tarkentaa?".

Ei sille mitään mahda, jos mun mielestä netti on hitaampi kuin liikaa Lasolia nauttinut koomainen etana, tai jos lounassoppa maistuu samalle kuin pitkistä kalsareista, biojäteastian sisällöstä ja märän koiran turkista keitelty liemi. Tokihan voisin sanoa, että onpas hidas netti, tai että ruoka oli aika epämiellyttävää. Mutta jos mulla on näinkin laaja valikoima Stabiloita siinä osassa aivoja, joka puhetta tuottaa, niin miksen niitä käyttäisi! Tylsäkin elämä (jota mun elämä todellakin on, ainakin ulkopuolisen silmin) saa vähän uusia sävyjä!

Mutta niitä värikyniä ei saa käyttää väärin. Mies, joka kertoo illalla hienostoyökerhossa pokanneensa seitsemän huippumallia sen sijaan että kertoisi totuuden kahdesta kännisestä ämmästä lähikuppilassa, on säälittävä värikynien väärinkäyttäjä, ei kova jätkä. Tai jos koiran kusettaminen naapurin postilaatikon kylkeen nuhassa muuttuukin puhuttaessa puolimaratonin kiskaisuun keuhkokuumeessa, niin sekin on kyllä ihan silkkaa huijaamista. "Mä nyt vähän väritin sitä juttua..." ET VÄRITTÄNYT, VAAN VALEHTELIT!

Mun mielestä sellainen asioiden elävöitys täysin absurdeilla esimerkeillä on vaan mukavaa. Mieluummin kuuntelen jännittävää tarinaa siitä, kuinka terveystarkastus vastasi kokemuksena eläinkokeita, tai että kämppä oli yhtä sotkuinen kuin sadan kännisen apinan synttärijuhlien jäljiltä, kuin sen kuivan version. Miksi kaiken pitäisi olla niin jumalattoman vakavaa? Jos joku nyt on niin täydellinen toope, että ei tajua kielikuvia ja selvästi liioiteltuja tarinatuokioita, niin se on vähän voi voi.  Jos puolen tunnin linja-automatka tuntuu musta kolmen vuorokauden bussimatkalta Siperiaan, niin sitten se tuntuu!

Kuuluuko ystäväpiiriisi, työyhteisöösi, luokkaasi tai perheeseesi värittäjä? Jos on, onko hänen juttunsa perusövereitä, vai meneekö jo kusetuksen puolelle? Kerro toki! 



sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Viisi asiaa - haaste

Oona mainiossa blogissaan  mut otti mukaan tähän haasteeseen, joka on enemmän kuin jees toteuttaa. Kiitos Oona!

VIISI ASIAA, JOITA TARVITSET JOKA PÄIVÄ: 

♥  Puhelin. Siis eihän mun pää kestäisi tätä elämää ilman Candy Crushia. Ja enhän mä ilman puhelinta kykenisi vastaanottamaan enemmän tai vähemmän sairaita tai moraalisesti arvelluttavia WhatsAppeja Paulalta.
♥ Aamupuuro. Jos mä syön jonkun säälittävän jugurtin tai leivänkäppänän, niin mulla on noin 32 minuutin kuluttua aamupalan nauttimisesta tappava nälkä, puurolla mä vedän sutjakkaasti aamupäivään!
♥ Kulmakynä. jos ämmän naama on ku ryppyreunainen posliini9lautanen ilman kasvonpiirteitä, niin vaatiihan se vähän sisäistä taiteilijaa.
♥ iPad. Kun puhelimesta loppuu Candy Crushissa elämät, niin sitten onkin pädin vuoro huutaa hoosiannaa.
♥ Kotiavain. Uskokaa tai älkää, on ihan kiva päästä sisälle, ku tulee töistä.


VIISI KIRJAA, JOITA SUOSITTELET: 

♥  Mika Waltari - Sinuhe egyptiläinen.
♥ Johanna Nilsson - Älä usko, älä toivo, älä rakasta.
♥ Juha Vuorinen - Kristiainin teinivuodet.
♥ Anna-Leena Härkösen kirjat.
♥Jacqueline Wilsonin kirjat. Ihania muistoja ala-asteelta ja yläasteelta.
(... voisin jatkaa tätä listaa Kira Poutasen Ihanalla merellä, Torey Haydenin opuksilla, Kreetta Onkelin Ilosella talolla ja vaikka Maria Peuran aika järkyttävällä, inhottavalla, kuvottavalla, mutta tärkeällä On rakkautes ääretön -kirjalla, joka herättää kyllä ihmisen pienestä vaaleanpunaisesta kuplastaan. En kuitenkaan suosittele kaikille, on sen verran raskas aihe.)

VIISI MATERIALISTISTA JOULULAHJATOIVETTA: 

♥ Suoristusrauta. Vanha paska alkaa pikkuhiljaa siirtyä ajasta ikuisuuteen, ja toimii vaan kun pitää johtoa tietyssä asennossa, että on todella miellyttävää yrittää tätä risutukkaa saada sillä värkillä edes etäisesti suoraksi.
♥ Parisängyn peitolle mitoitettuja pussilakanoita. Ne kahdet kympin "hei kato miten saatanan ruma kuosi!!!"-pussilakanat alkaa pikkuhiljaa kirvellä mun sarveiskalvoja.
♥ Kattiloita ja paistinpannuja. Mestarikokki Jenni Sukula-Ramsay pystyy meinaan tuhoamaan kaikki ruuanlaittoastiat hyvinkin nopealla aikataululla. Kerran ku unohdat sen pinaattikeiton kiehumaan, niin se on terve ja heissulivei sille kipolle.
♥ VILLASUKAT! Minne kaikki vanhat sukkelit on kadonneet?! Ja talvikengät... Mun hopeankiiltävät feikkiuggit ei ehkä kestä päivänvaloa. Hyvä jos niillä kehtaa edes hiipiä töihin 200 metrin päähän. Pimeällä.
♥ Joku Pelle Pelottoman kehittelemä laite, joka etsii hävinneet tavarat. Musta tuntuu, että mulla on enemmän tavaraa hukassa, kuin tallella.

 VIISI ADJEKTIIVIA, JOTKA KUVAAVAT SINUA: 

♥ Mukahauska, jonka kylläkin tiedostan ja oikeastaan salaa nautin tästä piirteestä.
♥ Pessimistinen. Kaikki menee kuitenkin aivan päin isoa petolinnun persettä.
♥ Ahne.
♥ Pelkuri. Pelkään korkeita paikkoja, käärmeitä, uusia paikkoja, liukasta tietä, pimeää, merta...
♥ Sanavalmis. En toki aina, joskus mäkin jään seisomaan ööäääööötotanoin-tyylillä, mutta yleensä mä selviän kyllä puhumalla ja tiedän miten lauseeni jäsentelen.

VIISI ELÄMÄNOHJETTA, JOTKA ANTAISIT MUILLE: 

♥ Kannattaa muistaa, että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää...
♥ ...ja metsä vastaa niin kuin sinne huudetaan.
♥ Älä oleta saavasi hyvää kohtelua, jos et itse kykene tarjoamaan sitä muille. Turha itkeä, jos itse on täydellinen vittupää.
♥ Myönnä virheesi. Jos sä itse kuset asian X, niin turha siitä on syytellä naapurin koiraa ja entistä opettajaa.
♥ It's better to be absolutely ridiculous than absolutely boring.

Ja viiden bloggarin sijaan haastan kaikki halukkaat tekemään tämän ja halutessaan linkittämään sen tämän postauksen kommenttiboksiin! 

Öitä kaikki!

jos ees samaa paria sais.

lauantai 19. lokakuuta 2013

ei musta oo pelinaiseksi

Mun täytyy myöntää, että mä en ole leikki- tai pelailuihminen. Mulle kasvaa lähes välittömästi ja lähes poikkeuksetta sellainen keskikokoinen peenis otsaan, kun joku ehdottaa jotain helvetin konsolipelifrisbeegolfia kesken illanvieton tai ensimmäinen koulupäivä koostuu tutustumisleikeistä tyyliin "Minä olen Jenni-jääkarhu ja tykkään jäätelöstä". Jo lapsena mun sisäinen tuska oli suunnaton, kun isoäitini ehdotti joulun kunniaksi kuusen ympärillä leikkimistä ja piirissä pyörimistä. Mun jo tuolloin teki mieli mennä ottamaan tälliä sähkökyntteliköstä, että kyseiseltä hihhuloinnilta välttyisi. Kuitenkin leikin kiltisti hymyillen.

Sitten kun ei halua osallistua leikkituokioihin tai tihku innosta SingStarin pärähtäessä päälle, on kuivakka ja huumorintajuton ilonpilaaja. Pitäis muka "irrotella". Vähän "löysätä pipoa". Mä koen kyllä olevani ihan huumorintajuinen ja leppoisa kaveri ilman jotain saatanan piirileikkiäkin. Ja sitä paitsi, mun silmissä se joka kaivaa kätköistään sen Afrikan tähden kesken hauskan illan, on ilonpilaaja; ei se, joka pakenee keittiöön viinihanan alle.

Ainoat pelit mistä mä tykkään, on satunnaiset kortti- ja sanapelit, sekä monopoli. Ja ehkä jotkut hauskat seurapelit, tyyliin Rappakalja. Nekin vaatii tietynlaisen porukan ja fiiliksen. (Porukan tulee olla sellainen, joka kestää mun häviämisestä aiheutuvan "EPISTÄ"-kitinän, ja fiiliksen tulee olla perusjennimäinen "no vittu, eipä tässä ole muutakaan tekemistä".) Eli musta ei noin vain saa jotain kimblekaveria tai seuraa Guitar Hero-turnajaisiin. Mulla nousee niskavillat pystyyn, kun joku kihertää lautapelin tai pleikkarin ääreltä, että "Hih hih hii, minkä nappulan sä haluut, mä haluun tän pinkin possun, otatsä tän sinisen koiran, me niinku valittiin se sulle, hei tässä pelissä on kyllä tilaa, Jenni hei älä oo tommonen, me odotetaan sua!" Laita ne nappulat vaikka sinne kaikkein pyhimpääsi ja anna mun kadota takavasemmalle, mähän en mitään kolmevuotiaille tarkoitettuja noppapelejä pelaa.

Miksi aina pitää leikkiä ja pelata? Kaikki tutustumisleikitkin on lähinnä nöyryyttäviä - mä en helpolla itseäni häpeä, mutta nolot nimileikit kyllä saa mut haaveilemaan päähän tippuvasta meteoriitista. Hieno vetää jotain kierrosta aivan tuikituntemattomassa porukassa ja yrittää kertoa sitä ja tätä, muistaa toisesta tuota ja sitä, liittää nimeen hauska eläin ja lempiruoka ja sitten vielä kaupan päälle tehdä joku kiva jumppaliike, jonka muut saa toistaa. Ja kaikilla on hauskaa? Eiku? Se, että joku nauraa hermostuneesti, ei tarkoita, että kaikilla olisi helvetin kivaa.

Jos tehdään niin, että ketään ei pakoteta pelaamaan; mäkin innokkaammin osallistuihin vaikka niihin Trivial Pursuit-maratoneihin, tutustumiskidutusleikkeihin ja Kimble-helvetteihin, jos ei aina katsottaisi odottavasti ja suorastaan pakottavasti, kun se peli isketään pöytään. Jos peligurun ilme on "JA SÄHÄN LEHMÄ PELAAT"-kategoriaa, niin en varmaan pelaa! Ei sitten saatana piruuttanikaan. Sen sijaan "kuka haluaa pelata"-kysymykseen voisinkin vaikka vastata myöntävästi. Kaikki kun ei ole intohimoisia pelinaisia ja -miehiä.





perjantai 18. lokakuuta 2013

päivityksiä Pihlajakadulta

Tätä postausta on toivottu niin paljon, että se on lähes huolestuttavaa... eli FB-statuksia Salkkarien maailmasta, olkaattes hyvät! (Jenni huom. uusimmat juonikäänteet on mulle vieraita, joten viimeisen vuoden aikaisia tapahtumia en voi sisällyttää postaukseen. Ja eivät ole siis missään aikajärjestyksessä!)


Toni Veijalainen ja Aki Nikkinen ovat nyt kavereita
Jenni Vainio tykkää tästä.
Jenni Vainio kommentoi: Vihdoinkin!!

Ulla Taalasmaa: Luulin että Karista tulee kunnon poika mutta ei, kriminaali ja linnakundi siitä sitten kasvoi, kaikkemme annettiin ja rakastettiin ja tollanen siitä tuli sitten, ei välitä vanhasta äidistään edes, kyllä minä oon niin pettynyt että.

Silja Salin: Faija nai sitten kauheen lehmän lomamatkalla... mä niin panen vastaan tätä juttua!!
Aleksi Salin kommentoi: Niin mäkin panen ja paljon panenkin. =)

Matleena on nyt paikassa pannuhuone. 
Peppi Puolakka kommentoi: Mitä sä siä teet? Mä oon kaivossa.

Kalle Laitela kuunteli kappaletta Boys, boys, boys esittäjältä Sabrina

Tyyne Puustinen perusti ryhmän "älä avaa ovea kaupustelijoille!"

Ulla Taalasmaa: On se Kari vaan kunnon poika, kyllä aina on niin paljon uskottu Kariin eikä turhaan ollenkaan, kunnon mies kaikesta huolimatta kasvoi, on ottanut opikseen  ja nyt on kunnollinen kansalainen!

Jaana Nieminen tykkää kohteesta Atria
Jaana Nieminen kommentoi: Mä rakastan tätä makkaraa.

Ossi Puolakka: Mitä en muista, ei ole tapahtunut!

Ulla Taalasmaa: Taas sitä sai omaan poikaansa pettyä, taas vaan kaljotellaan ja autoja varastellaan eikä tehdä töitä, kyllä niin paljon rakastettiin ja huolehdittiin ja silti tollanen tuli meidän Karista.

Seppo Taalasmaa: Jahas, tänään sainkin painosta uudet käyntikorttini!
Kari Taalasmaa kommentoi: Mitäs niissä tällä kertaa luki, Suppo Taalasmaa? Herra Peräpuikko? =)

Markus Ekholm: parempi överit ku vajarit!!1

Salla Laitela ent. Tervajoki os. Mattila: Kentauris liekeis! Mä räjähdän onnesta!

Antti Polvijärvi: täs kaupungis on vaan yks seriffi, ja se oon mä!

Katariina Mäkelä: Takana 13 leikkausta (mm. sydänleikkaus, polvileikkaus, pari aivoleikkausta...), 7 hampaanpoistoa, kolmesataa tikkiä, rintojen suurennusleikkaus, kolonoskopia, viis synnytystä ja pari kipsausta. Aika rankka työpäivä. Joskus sitä miettii, että karkasko mulla lääkiksessä erikoistumisvaiheessa mopo käsistä?

Jenni Vainio suosittelee linkkiä http://www.iltalehti.fi/uutiset/2013030416741317_uu.shtml

Voitto Sutela: Yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä, kolmas kummastakin!





torstai 17. lokakuuta 2013

kuinka selvitä Internetissä?

Mun mielestä jokaiselle ihmisille, joka haluaa suojella itseään ylimääräiseltä mielipahalta ja silti käyttää nettiä, tulisi tehdä kirjalliset ohjeet.

Ensimmäinen neuvo voisi olla, että älä ikinä vaan päästä suustasi mitään, mistä et ole yli sataprosenttisen varma. Mututuntumalla heitetty "mä en oo ihan satavarma, mutta tänä vuonna tuntuu olevan aika hyvä marjasato"-keskustelun aloitus voi aiheuttaa sadan vihaisen marjanpoimijan "NO ITSE ASIASSA TÄMÄ VUOSI OLI KOLME PROSENTTIA HEIKOMPI VUOSI MARJOJEN KANNALTA, KUIN VIIME VUOSI, OTA SELVÄÄ FAKTOISTA ÄÄLIÖ!"-mielipahakommenttivyöryn, johon sisältyy myös kunnon annos pilkunviilaamista, vittuilua ja jopa aitoa vihaa.

Toiseksi ohjeeksi kävisi, että älä usko kaikkea. Tai siis oikeastaan mitään. Musta tuntuu, että ennen ihmiset keskustelupalstoilla trollaili isommilla jutuilla, keksi ihan mielipuolisia valheita ja selkeitä huijauksia, tyyliin "ostin Ferrarin, myin äitini mafialle, olen läheistä sukua Ruotsin kuningasperheelle ja kaiken lisäksi osaan taikoa" tai "omistan kuun ja synnytin hevosen, sekä voitin Kreikan Idolsin toissa vuonna" ja sitten jännitti, että uskooko kukaan . Nykyään voidaan kusettaa ihan mitä vaan hammasharjan väristä farkkujen kokoon. En oikein käsitä, mitä alkeellista iloa saa huijailemalla ihmisiä netissä mitättömillä asioilla ja kihistä kotona innosta, että kyllä, toi ääliö usko mun koiran nimen olevan Nappi vaikka se on Nuppu! Jes!

Kolmashan olisi sitten varmaan "älä ylläty, jos sinut haukutaan pystyyn vain, koska esitit neutraalinkin mielipiteen". Mä olen nähnyt netissä mahtavia taisteluja, jotka ovat lähteneet niinkin merkittävistä lähtökohdista kuin sukkien väri tai onkos välipalaksi parempi vaihtoehto omena vai banaani. Kieltämättä aika huvittavaa, suorastaan viihdyttävää, kun aikuiset ihmiset ovat virtuaalimaailmassa toistensa kurkuissa kiinni ja 'kunnianloukkaus' on lievästi sanottu siitä kielenkäytöstä, jota käytetään - jopa äitipalstoilla. Sitten kun mennään aihepiireihin "abortti", "teinikihlat", "maahanmuuttajat" tai "huumeiden viihdekäyttö", niin sitten onkin helvetti irti, joka toinen keskustelija on joko idiootti, vammainen, huora tai muuten vaan käsittämättömän tyhmä ihminen. Periaatteessa ei siis kannata sanoa mitään, koska ainahan joku kokee sen loukkaavana.

Osaa käyttää Googlea ja pidä se auki taustalla koko ajan netissä pyöriessäsi. On meinaan suuri virhe kysyä jotakin asiaa nettipalstoilta - se on sillä tavalla, että "kato vittu Googlesta, hakukoneet on keksitty vajakki!". Vaikka kysyisit muiden kanssakeskustelijoiden kokemuksia vaikkapa vanhasta kunnon Aromipesästä tai hampaiden valkaisusta, on melkein satavarmaa saada edes yksi "GOOGLETA URPO VAI ETKÖ OSAA?! ONKO SE NIIN VAIKEAA?!"-kommentti. Keskustelupalstoilla ei ilmeisesti saa enää keskustella. Siellä vaihdetaan varmaa faktatietoa ilman mielipiteitä tai sen kummempia saatetekstejä!

Kirjoitusvirheetkään ei ola sallittuja - netissä kun ei tunneta sanaparia "inhimillinen erehdys". Sun täytyy olla vähintään sukua apinalle tai tippunut synnytyksessä lattialle, jos kirjaimet vaihtaa paikkaa tai jopa tipahtaa sanoista pois. Varsinkin jos erehdyksissäsi painat väli-painiketta keskellä yhdyssanaa... Vaikka olisit kirjoittanut kymmenensivuisen, kirjoitusvirheettömän romaanin, johon eksyy yksi yhdyssanavirhe, koko teksti on paska, virheellinen ja "sä oot selvästi amiksesta".

Tuttuun tyyliin olette siellä ruutujen toisella puolella oikeutettuja jatkamaan listaa - se on jopa suotavaa!


"G-O-O-G-L-A-A Ä-Ä-L-I-Ö"





keskiviikko 16. lokakuuta 2013

kotini parhaat palat

Kuten eräs lukija jo totesikin, kotini esittely olisi postauksena turha koska olen sitä muuttomme jälkeen vähän tehnytkin, niin nyt toteutan toisen lukijan ehdotuksen: "lempi spotti kodista 8) sellanen harmonian tyyssija mikä miellyttää jokaisella aistia hivelevällä tavalla!" Eli luvassa on nyt kotini parhaat palat!

Ykkösjuttu on totta kai sänky. kyseessä on siis hurjat 120 senttiä leveä ja about 6 vuotta vanha rotisko, jonka tavoite on pilata mun jo etukäteen paska selkä lopullisesti. Parasta sängyssä ei ole oikeastaan se itse sänky, vaan toi vihreä päiväpeitto. Mä olen saanut sen äidiltä, joka on saanut sen omalta mummultaan joskus muinoin kivisodan ja käpykapinan välimaastossa ja se on siis aikas vanha - ja painaa aika jumalattomasti. Uutta sänkyä mä metsästän parhaillaan, mutta nykyään sekin on tehty niin saatanan hankalaksi. Melkein missään ei voi sanoa, että mä otan ton sängyn patjoineen, että heitä kyytiin. Ei, täytyy erikseen ostaa kaikki pohjasäleiköistä sängynpäätyyn ja koota sitä ku jotain palapeliä.

Toinen mulle tärkeä asia kotona on on tuo liina. Se on oikeasti reippaat 50 vuotta vanha verho, mutta mulle se nyt on liina ja piste. Metallilautanen kynttilöiden alla on löytynyt porukoiden piharakennuksesta.

Iittalaa, Iittalaa... Äidiltä nimpparilahjaksi saadut rakkaudet. Noi on muuten jumalattoman kestävää tekoo, yks kaunis päivä meinaan tiputin kaikki kolme kipaletta kirjahyllyn päältä lattialle, eikä yhteenkään tullut mitään vammoja. Varvas on kyllä siitä asti ollut kipeä, kun yksi noista kolmesta lasikipoista päätti matkallaan hyllyltä lattialle koukata mun varvasrivistöni kautta. Kyllä, huusin sitä kuuluisaa v-sanaa.

Keittiön pöytä on tällä hetkellä paikka johon mä olen pesiytynyt. Mä unelmoin sellaisesta 6-8 hengen ruokapöydästä (joka ei ikinä meille mahtuisi), mutta silti tämä Jyskistä aikoinaan ostettu käppänäsetti vetää mua puoleensa. Tietokonepöydänkin heitin terasille mätänemään sateessa, joten tämän pöydän ääressä on oikeastaan mun toimistoni. Pöytäliina on saatanan ruma, mutta koska sekin on - yllätys yllätys - jumalattoman vanha, siinä on sellaista tunnelmaa, josta mä tykkään. se on oikeastaan niin ruma, että käy jo hienon puolella. Polvituki on myös päässyt kuvaan, koska on asustanut tässä pöydällä jo monta päivää joten ajattelin olevan huijaamista, jos siirrän sen kuvaamista varten.


Pihamme tiiliseinään kiinnitetty anopin talon alta olevasta varastosta löydetty vanha ikkunanpoka. Se on niin symppis! Mä tunnen suurta yhteenkuuluvuutta ton kanssa, me molemmat ollaan vähän tällasia rapistuneita ja ruostuneita.

Meidän kotihan on välillä oikea kynttilähelvetti. Joka jumalattoman paikkaan mekin tungetaan kynttilöitä, vessaa myöten. Kohta on varmaan koko koppi tulessa. Ja tässähän hauskinta on se, että mä en ole tämän asunnon ainoa kynttiläaddikti; Petja hoitaa ulkovalaistuksen ja lyhtynsä ja mä taas huolehdin sisätilojen tuoksukynttilävalikoiman runsaudesta.

Meidän pihasta tykkään myös. Petjaa nyt vituttaa esim. rikkaruohot, syksyn lehdet, terassilaudoituksen kuluminen ja muu tällainen turhuus, mutta mä taas rakastan kun kaikki on vähän perseellään. Mä olen itekin vähän perseellään ja pientä remonttia vailla, niin eikös ole ihan luonnollista, että piha on samaa sarjaa?

Nyt haastankin teidät lukijat samaan, eli esittelemään kotinsa lempipaikat, joissa mieli lepää tai esineet, jotka ovat jotenkin tärkeitä. Tämän tehtyänne saa laittaa linkkiä, niin pääsen kurkistamaan muiden koteihin!

maanantai 14. lokakuuta 2013

hei rakkaat ystävät!

Kuvapainotteisia "lifestyle-tyylisiä" postauksia silloin tällöin toivotaan ja pyydetään sellaisia tekstejä, joita harvemmin harrastan (vaatekaapin sisältö, mitä laukusta löytyy, päivä Jennin kanssa...), ja nyt ajattelin, että sellaisia voisin pidemmän tauon jälkeen teille puuhastella. Eli mikä teitä kiinnostaisi? Minkälainen on mun peruspäivä, noloimmat vermeet jota vaatekaapistani löytyy, meidän koti...? Sana on vapaa! Nyt kannattaa suu avata, jos sellainen toive mielen perukoilta löytyy. Ja te tekstipainotteisuuden takia blogiani lukevat henkilöt, ei hätää, en ala harrastaa päivän asuja ja shoppailujen tuotoksia oikein urakalla...

Eimuutaku näppäimistö sauhuten keksimään, että minkäslainen se postaus voisi olla ja mitä käsitellä!

Hyvää yötä kaikille toivottaa vanha kunnon Jepa!


mitä kaikkea naisen tulee olla

Monilla tuntuu olevan erikoisia olettamuksia naisista ja naiseudesta ylipäätään ja mä koen tehtäväkseni oikaista ristiriidat ja iskeä faktaa pöytään.

Hieno nainen on aina laitettu ja huolliteltu - totta kai, miten muuten saisi huomiota miessukupuolelta? Naisen onkin suositeltavaa herätä ennen kumppaniaan tai muuta seuralaistaan, jotta ehtii asetella ripset päähän ja tasoittaa ihon epätasainen väri mahdollisimman luonnottomaksi (värisävyjä on kaksi: "aneeminen kalpeus" ja "solkkuun sammunut"). Hiuksissa tulee olla muka rento kampaus, johon on tosiasiassa mennyt useampi kymmenen minuuttia.  Kun naama on maskeerattu, fiksu nainen hiipii sänkyyn esittämään nukkuvaa ja täten mies ei voi edes ajatella, että yöt vieressä makaava filmitähti-alusvaatemalli onkin todellisuudessa punakka, kiiltäväihoinen sotkutukka, joka usein myös haisee epämääräiselle ja jolla saattaa kasvaa säärikarvat.

Sen lisäksi, että jokainen nainen on hieno nainen, jokainen nainen on yleensä myös tyhmä - tähän tulee ainakin pyrkiä. Yksikään nainen ei kykene ajattelemaan muuta kuin puolialastomia palomiehiä, meikkipussukoitaan ja täydellisiä asukokonaisuuksia - käytännönjärkeähän ei ole ja haastavammat probleemat ovat liikaa naisen aivotoiminnalle. Mikäli naisia kiinnostaa ura ja on työelämässä sattunut puolivahingossa korkealle etenemään, se on tissien ansiota tai muuten vaan vierailu pomon pöydän alla on tuottanut tulosta. Kyseessä ei voi olla naisen älykkyys ja kova työ, vaan lyhyen hameen ja push up -liivien yhteisvaikutus.

Naisella ei myöskään ole sisäelimiä, eikä naisen kehossa oikeastaan tapahdu mitään muutakaan mainittavaa, esimerkiksi flunssassa nainen ei limaa yski, eikä mahataudissa okseta. Karvaahan ei naisilla esiinny (miehilläkin vain rinnassa ja käsissä tiettyyn pisteeseen asti), virtsaa ei naisen keho eritä (kun nainen sanoo menevänsä vessaan, hän menee korjaamaan silmämeikkiään ja suihkimaan parfyymiä) suoliston virkaa toimittaa paidan alla oleva pussi, johon naisen kokopäivän ateria (=kolme näykkäisyä kanasalaattia ja puoli kuppia kahvia) tipahtaa ja joka on helppo tyhjentää vaikka roskakoriin. Naisella ei myöskään voi olla kurjia vaivoja tai sairauksia, maksimissaan kevyt tupakkayskä tai rakko korkokengistä.

Nainen on haka kotitöissä. Hieno nainen kiristää korsettiaan, sukeltaa kynähameeseen ja alkaa luututa lattiaa - kontillaan, totta kai - heti vapaapäivänsä kunniaksi. Nainen on myös perheen vaateorganisoija, joka tietää jokaikisen sukan paikan, minkä vaatteen puoliso on suunnitellut pukevansa seuraavan viikon keskiviikkona kokoukseen ja missä kaikki kolmekymmentä paria kurahanskoja ovat. Ruuanlaitto, leipominen, mattopyykki, koiran peseminen ja sukuhopeoiden kiillottelu hoituu varsin hyvin yksin - on suotavaa, että tällä välin perheenpää istuu sohvalla ja katselee urheilua. Hän voi myös kannustaa naistaan huutelemalla "hei ämmä, tuo bisse"-huudahduksia. Myös "Voi saatana, syötä tolle idiootti, ei jumalauta, täydellinen maalipaikka!!"-raivoaminen nostaa siivoustunnelmaa.

Nokkelimmat kaverit varmaan ruudun takana hoksasivat, että ei se Jenni siä varmaan ny ihan tosissaan kirjottele. Mutta silloin tällöin postauksen mukaiseen ilmapiiriin ja ajatusmalliin  - edelleen, 2000-luvulla - törmää, joskaan ei ny noin kärjistetysti. Ja nyt joku varmaan nyökyttelee koneensa ääressä että niinpä, saatanan sovinistit ja typerät miehet lietsoo tällaista harhakuvitelmaa. Mun on silti pakko sanoa, että kyllä se silti taitaa olla aika pitkälti meidän oma vika, jos meitä pidetään korkokengissä imuroivina suihinottokoneina ja ylimeikkaavina aivokääpiöinä.

Ei mua kukaan mies ainakaan ole koskaan yksikään käskenyt (edes vihjannut) meikkaamaan tai siivoamaan - naiset sen sijaan kyllä. Ei suoranaisesti "siivoo lehmä"-tyyliin, mutta kyllähän se saatana jostain kertoo, jos tyttöporukalla puhuttaessa keskustelu menee aika usein näin: "ei vitsi, täytyis varmaan siivota ja pestä Keimon pelivermeet ja tehä sille uunijäätelöö gorgonzolalla ja sit mä ostin ihanat pitsihepenet sitä varten niinku ihanaa eiks oo ja ai että mä meen kyllä nyt laittaan itteni valmiiks ja tekeen sen kolmentoista lajin illallisen kun se mussukka tulee kohta töistä vitsi ku oon niin best vaimo ihanaa hei, apua täytyy muuten pissata kolmen vuorokauden edestä ja ajaa kaikki karvat tukkaa lukuun ottamatta ennen sitä, ettei vaan tuu mitään mielipahaa". Tästähän muu ystäväporukka saa kimmokkeen (=sekoittaa todellisuuden ja harhakuvitelman)  ja pian kaikkia miekkosia odottaa kotona  karitsanlapa viinikastikkeessa ja hysteerinen nainen. Miesparka itse tulee paskasena, hikisenä ja öljyisenä kotiin ja todennäköisesti olisi onnellinen saadessaan käteensä makkaran ja viereensä verkkareissa hilluvan pöhöttyneen vaimokkeensa ihan au naturel.


pusuja toivottaa verkkareihin kiinni kasvanut, usein myös hikinen ja jatkuvasti sotkua tekevä maailman paskin leipuri , jolla on tukka takussa ja tyylitajua yhtä paljon kuin mekkoon puetulla majavalla

lauantai 12. lokakuuta 2013

junteimmat sanonnat

Sunnuntain postaus vähän etuajassa, olkaa hyvät!

Eräs lukija toivoi, että kokoaisin listan mielestäni junteimmista sanonnoista, toki saatetekstin kera. Tässähän näitä tulee!

"Karjala takas vaikka pullo kerrallaan". Humalanhakuisesti juovia suomalaisia känniääliöitä katsellessa mä en yhtään kummastele tätä Karjalan menetystä. Muutenkin tällainen isänmaallisuuden puolelle menevä läpänheitto siinä tilanteessa, kun  pullamössöjantteri juo kolmattatoista kaljaa kebabit Leijona-paidan rinnuksilla on aika koomista.

"Mulle bisse ja tolle lehmälle heinää". Osuvampi näin naisnäkökulmasta olisi kylläkin "mulle pullo viiniä ja tolle sialle sinappihuntu", meinaan sen verran näitä suomalaisia jarmoja ja penoja näkee makkarat käsissään, sinappihunnutettuina nakkikiskan jonossa viikonloppuöisin.

"0,7-litrasta Leijonaa mä metsästän"-yhteisö oli joskus 2005 kovaa huutoa Irc-Galleriassa, ei tiä vaikka olis edelleenkin. Ja kyllä, silloin jo hävetti kyseisen ryhmän puolesta. Eikö niinku muuta keksitä, ku näitä muka niin helvetin hassunhauskoja kalja-, viina- ja dokausaiheisia "heittoja"? Kertoo aika paljon nykyihmisten aivotoiminnasta ja varsinkin nuorten miesten itsetunnon pönkittämistarpeesta, kun huumorin aatelia on yhdistää Fröbelin Palikoita ja vodkaa suorastaan hulvattomaksi sanaleikiksi.

Tää ei ole niinkään juntti heitto, mutta pakkohan tämäkin helmi on listata mukaan: "Rankka lapsuus kasvattaa kovia jätkiä". Kyllä, kokemukset kasvattaa ihmistä ja vaikeat ajat useimmiten tekee ihmisestä vahvemman. Se on fakta. Mutta se, että 15-vuotias kokee rankaksi lapsuudeksi sen, kun lahjapaperista syntymäpäivänä löyty iPhonen sijaan cd-levy ja salmiakkipussi, tai että etelässä käytiin vaan joka kolmas vuosi, niin sitten kyseinen motto on maksimaalisen virhearvioinnin tulos ja täten noloa paskanlätinää.

"Pannaanko menemään vai mennäänkö panemaan?" Jos nyt vaikka vaan menisit pois.

"Ei sitä kortilla ajeta, eikä vilkulla käännytä". Jos täysi-ikäinen ihminen on tosiaan niin vajaa, ettei osaa käyttää vilkkua tai ymmärrä sen merkitystä, niin kortittomuuskaan ei yllätä mua ollenkaan. Ja se nyt vaan on fakta, että nimenomaan sillä kortilla ajetaan! Mikäli älykkyys ei riitä autokoulun suorittamiseen, niin suosittelen polkupyörää tai vaikka sitten taksia.

"Tupakka tappaa, mut voi porkkanaankin tukehtua". NO HEH HEH!

"Ei mulla oo alkoholiongelmaa, hyvin se alas menee". Jep, ja kyllä on jälkensä jättänyt! En epäile hetkeäkään! Mutta sosiaalisia ongelmia, niitä sulla mitä todennäköisemmin on.

"Oot kuuma ku hella kutosella". Sittenpähän en suosittele tulemaan lähemmäs, ettei vaan käy ikävästi. Muistan vielä sellaisen ajan, kun jossain ii2:ssa tai kumppaneissa epätoivoiset nuoret miehet ja yläasteikäiset jannut Koffin lippis päässä iski naisia ponnekkaasti kyseisen lauseen voimin. Tämän kommentin näkeminen edelleenkin aiheuttaa lähinnä jääkaappipakastinta muistuttavan tunnelman, eikä sitä kuumankosteaa ilmapiiriä.

"Naisen paikka on keittiössä". Ja sunkaltaisten apinoiden paikka jossain helvetin kaukana puunlatvassa.

...vaikka pullo kerrallaan.



vesikauhu

Sateen ropina peltikatossa on ihan tunnelmallinen ääni ja kyllähän sitä syksyistä tunnelmaa tuo myös ikkunan pintaa pitkin valuvat vesipisarat. Välillä on mukava vetää pitkin kämppää valtavassa ja rispaantuneessa neuleessa sateen moukaroidessa Suomen luontoa ja katsella ulos ikkunasta. Nimenomaan, olla sisällä ja maksimissaan katsoa ulos. Mutta mitäs sitten, kun henkistä rabiesta potevan ihmisen pitää poistua sisätiloista syksyn monsuunikauden aikaan?

Vaikka mä nyt en ole sokerista tehty, niin kyllähän se pilvien välissä piilevä painepesuri laittaa sen kuuluisan kakskytäviissenttisen kehittymään otsaan. Nopea pyrähdys bussipysäkille, lähikauppaan tai roskiksille suomalaisessa tihkusateessa saa hehkeämmänkin ihmisen näyttämään hyvin pienessä hetkessä siltä, että olisi viettänyt aikaa satama-altaassa tai uinut vaatteet päällä kuraojassa. Ainoa tilanne, jossa mä olen sadetta sietänyt oli jokunen vuosi sitten Havaijilla; oli ihan jees 8 päivän kuumuuden jälkeen kokea vesisade - ja saada pieni muistutus siitä, mikä Suomessa odottaa.

Paskamaisimpia ajankohtia vesisateellehan on mm. bussipysäkki (ja miten jännästi se sade loppuu aina, kun puolen tunnin odottamisen jälkeen vihdoinkin astut linja-autoon), erilaiset juhlat (oli häät tai hautajaiset, niin eihän se helmee oo, kun vaivalla meikattu naama on alle viidessä minuutissa yhtä huolliteltu kuin öljynporauslautalla työskentelevällä duunarilla) ja pihatapahtumat pihakirppiksistä talkoisiin. Jos ei muutenkaan kiinnosta haravoida taloyhdistyksen puheenjohtajan ja ärsyttävien naapureiden kanssa, tai kakaran lätkäjoukkueen rahoituspihamyyjäiset tuntuu pakkopullalta, niin lisääppä siihen vielä sellainen reipas syyssade. Että pili pili pom vaan.

Veemäisin sadetyyppi on tihkusade. Joko sataa  tai ei sada, minä en ainakaan tollasia helvetin välimalleja ja puoliteholla satamista hyväksy. Tulis sitten niin perkeleesti sitä vettä, että kenenkään ei tarvitsisi pohtia sateenvarjon kannattavuutta tai miettiä saapikkaiden ja kumppareiden välillä - ja huomata aina tehneensä väärän valinnan. Tämä kokemuksen syvällä rintaäänellä: viime viikolla teki mieli tirauttaa pari kyyneltä, kun kesken lyhyehkön kävelymatkan aluksi niin kuiva keli vaihtui tihkusateeksi, jonka jälkeen alkoi sataa sitten ihan kunnolla ja jalassahan oli mokkamaisesta materiaalista valmistetut korkonilkkurit. EI TOLLAI VOI VAAN VAIHTAA SÄÄTILAA VAROITTAMATTA! Nielin kyyneleitä ja välttelin lätäköitä. Ja ei, en ole vieläkään uskaltanut katsoa mahdollisia tuhon jälkiä kengissäni.

 Ja joo, tiedän, että sää on pukeutumiskysymys. Kylmän ja kuuman suhteen. Mutta miten helvetissä sä sateeseen varaudut ja suojaat itsesi märältä olemukselta? Sadetakit on joku ihmiskunnan suurin huijaus ja mitään elmukelmua en viitsisi itseeni vetää, kun lähden kipaisemaan postilaatikolla. Naaman saa suojattua ehkä ämpärillä johon on tehty silmänreiät, mutta sateenvarjot ja huput ei kyllä pelasta ripsiväriä  ja sukatkin kastuu ennen pitkää, vaikka olisi pukeutunut reisipituisiin kalastussaappaisiin.

Mun täytynee joko a) pysyä sisällä tai b) muuttaa autiomaahan.




Sateetonta lauantaita kaikille!

perjantai 11. lokakuuta 2013

ässä hihassa

Kaikkihan tietää kateuskortin, eli kuvitteellisen kortin, joka vedetään esille jonkun kritisoidessa asiaa X tai Y. Että sä oot vaan kateellinen, kun et lämpiä Pellervon kukkamekolle, Jampan epämääräisille työpaikkaeduille tai Tertun imelälle miesystävälle. Kyseessä ei voi olla se, että et itse vain pidä asiasta, vaan olet lähes tulkoon sairaalloisen kateellinen. Mutta kateuskorttihan ei ole ainoa laatuaan, pakassa kyllä riittää niin ässiä kuin jokereitakin.

Ikäkortti. Koska mä nyt olen näin vanha, en voi muistaa/ymmärtää/osata, joten enpä edes aio yrittää.  Tätä korttia vilautellaan aika rankallakin kädellä siinä vaiheessa, kun iskee laiskapersekohtaus, eikä oikein motivoi oppia uutta tai edes muistella vanhaa. Loistava esimerkki tästä on erään kioskin myyjä, joka kertoi, ettei aio opetella veikkauspisteeseen kuuluvia asioita, koska on - TATTADADAA - niin vanha ja varmaan pian jää eläkkeelle - kyseessähän oli huomattavasti alle kyysikymppinen naisihminen. Eipä siinä sitten mitään. Voi ehkä käydä aika pitkäksi eläkepäiviä odotellessa, mutta mitäpä sitä aivojaan kuluttamaan turhalla oppimateriaalilla, kun sen sijaan voi vaikka nojailla seinään. Tokihan tää menee myös toiseen suuntaan; "sä kun oot noin nuori, niin ethän sä voi ymmärtää tätä asiaa".

Sukupuolikortti. "Mä olen mies, en minä voi tietää noista silitysraudoista ja pesupulvereista! Sinähän se nainen olet!", "Hei mä oon nainen, en mä niinku voi tajuta tollasii mekaanisii jutskui!". Tämähän aiheuttaa sen, että vielä vuosikymmenienkin päästä löytyy naisia, jotka soittaa kiinteistöhuoltajan vaihtamaan lampun ja miehiä, jotka pesettää kalsarinsa vanhoilla äitiparoillaan. Ja sitten itketään sukupuolten väliseestä kuilusta ja kummastellaan, että miten nykyajan ihmiset voi olla noin rajoittuneita.

Sukupuolikorttien alasarjan ykkönen, eli Pojat on poikia -kortti. Pikku-Esko kidutti naapurin koiran hengiltä, räjäytti autotallin, lähetti pikkusiskon pahvilaatikossa Länsi-Nepaliin ja kaiken hauskan päälle myi äidin perintöhopeat, mutta ei se mitään, ku pojat on poikia ja Esko niin vilkas sälli! Joka paikkaan ehtii, on ne poikalapset ihan erilaisia kuin tyttölapset, ai että!

Olosuhdekortti. "Muuten mä olisin onnistunut ruotsinkokeessa, inssiajossa, ruuanlaitossa ja parisuhteessani, mutta ulkona satoi vettä ja sukkahousut puristi ikävästi. Että muussa tapauksessahan olisi kyllä priimaa tullut ja tulos olisi ollut sellainen viiskauttaviis. Ikävästi vaan olosuhteet pilasi kaiken ja perseelleen meni. Itsestänihän ei mikään ollut kiinni."

Äitikortti. "Sä olet ÄITI-IHMINEN, ethän sä voi käyttäytyä noin" Äitikortti vedetään esille niin mammaporukoissa kuin foorumeillakin, kun joku synnyttänyt vahingossa erehtyy kertomaan lapsivapaasta viikonlopusta, viinipullosta, uudesta tatuoinnista, silikoneista tai jostain muusta asiasta, jota ei heti ensimmäisenä liitettäisi äitiyteen. Ihan kuin äiti ei saisi toteuttaa itseään muuta kuin synnytyskoneen ominaisuudessa. Että olisi jotenkin helvetin turmiollista tai vaarallista vetää saapikkaat jalkaan ja lähteä tyttöporukalla Viroon keikuttaan persettä, jos sattuu olemaan - jopa alle kouluikäisen lapsen, iik - äiti. Itse kun en ole vielä poikinut, en voi olla satavarma, mutta veikkaisin silti äitienkin olevan ihan normaaleja ihmisiä, joilla on muitakin tarpeita, kuin elää lapselleen.

Varattukortti. Tän vetää esille joko a) sinkkukaveri tai b) korrekteista korrektein parisuhteessa elävä nainen. Satut hymyilemään kassapojalle, vilkaiset salilla komean uroksen pullottavaa hauista tai erehdyt vitsailemaan toiveestasi saada 1D:n pojat vuorotellen petiisi, niin varattukortti viuhahtaa! "Hei kauhee, pidä näppis erossa, sä oot varattu! " No hui perkele, niinpäs olenkin!

Sairauskortti. "Siis mä en voi siivota/tehdä töitä/pestä pyykkiä, kun mullon tää tenniskyynärpää, keuhkopöhö ja ebola". Tää on siitä paskamainen kortti, että tän pelaajat vie uskottavuuden oikeilta sairastajilta. Kun kymmenellä ihmisellä on olevinaan niin paha rakko kämmenessä, ettei oikein mikään onnistu, niin eihän siinä sitten enää ota todesta yhdettätoista, jolla olisi vaikka jalka paketissa.

... olkaa hyvät, listaa saa jatkaa!



torstai 10. lokakuuta 2013

lukemattomia kirjoja

Tänäänhän vietetään Aleksis Kiven päivää, plus siihen kylkeen vielä suomalaisen kirjallisuuden päivää, eli tattada-daa, postauksessa pyöritäänkin kirjojen - ja varsinkin lukemisen - maailmassa.

Mä olen suorastaan huolissani nykyihmisten lukutaidosta ja lukemisen puutteesta. Yleissivistys ja kielioppi on puolisokealla mäyrälläkin enemmän hallinnassa, kuin osalla ikäisistäni. Sisälukutaitokin taitaa nykyään olla nimensä mukaisesti taito, eikä sellainen pieni perusasia, joka jokaiselle lukemaan oppineelle muovaantuu lukukokemuksien myötä. Nykypäivänä pisimmät tekstipätkät joita ihmiset lukevat, ovat todennäköisesti tyyliin Ikean jakkaran kuvalliset kokoamisohjeet, WhatsApp-viestit ja Feissarimokat. Lempikirjaa tai parasta lukukokemusta kysyttäessä ei ole kovinkaan hämmentävää saada vastaukseksi "Sinkkuelämää-leffan takakansi" tai "kymmenen jänskintä tapaa saada mies villiksi jääpalojen avulla"-artikkeli naistenlehdestä.

Kirjastoonkin kun menee, niin se on lähes autio; pari varhaisteiniä plärää jotain SparklingGirls-magazinea, joku yksinäinen setä selailee sotaromaania ja kolme teiniä odottaa sateen loppumista eteisessä. Vau, mikä yleisörynnäkkö, nyt tehdään suoranaista kävijäennätystä! Ilmaisia kirjoja niin paljon, että todennäköisemmin heittää veivinsä ennen kuin on kymmensosaakaan niistä lukenut, mutta ei, ei vaan kelpaa. Lukemattomia määriä lukemattomia kirjoja.

Ehkä mussa on joku pieni kivikautinen vivahde tai mä olen muuten vaan todella jäljessä nykyajasta, mutta musta on suorastaan rikollista siirtää kirjat ja sanomalehdet kaikkiin mahdollisiin kodin sähkölaitteisiin kännykästä mikroaaltouuniin ja iPadista hiustenkuivaajaan. Aamulehti aamulehtenä ja klassikkoromaanit klassikkoromaaneina! En minä ainakaan ala lukemaan mitään Sinuhe egyptiläistä jostain saatanan kännykän ruudulta. On se jumalauta kumma, että ollaan niin laiskoja, että sivuakaan ei jakseta enää kääntää! Vai onko kädet ihmisillä niin heikot nykyään, että kirjojen pitely tuottaa hankaluuksia ja lehdetkin mielellään luettaisiin tabletilta?

Ennen kavereiden kanssa juteltiin kirjoista, suositeltiin toisillemme erilaisia teoksia ja keskusteltiin kirjallisuudesta ylipäätään. Nyt jos kysyisin joltain kaveriltani, että minkä kirjan viimeksi luit, vastaus olisi "Nooo, Pirjon poikapulmat-kirjan vissiin joskus vuonna 2004 ja heti perään vuonna 2006 selailin parit novellit SinäMinästä. Sitte on ollu vähä hiljasempaa." Ja sitten valitetaan, että on tylsää. Voi helvetti, eipä ollut ennen tylsää, kun osattiin vielä lukea yli kolmen sanan lauseita! Nykyään kai pitäis vaan shoppailla taloutensa ulosottokuntoon ja bilettää itseltään jalat vereslihalle. Kirjat on vissiin so last season.

Tuttuun tyyliin mulla on teille lukijoillekin tehtävä: kerro mikä on lempikirjasi, tai kirja, joka on sulla tällä hetkellä kesken. Pitäis meinaan poiketa ruuhakuttamassa vähän sitä kirjastoa ja löytää luettavaa pimeisiin syysiltoihin.

Kuka tietää mikä teos?

keskiviikko 9. lokakuuta 2013

poikkiksesta isäntään

Milloin poikaystävästä tulee miesystävä? Miten ylipäätään voi kiertää molemmat ilmaisut? Pitääkö kosinnan jälkeen jättää ystävä-loppuiset nimikkeet ja siirtyä astetta vakavamielisimpiin titteleihin? Ja miksi sanat "avokki" ja "kihlattu" ei sovi mun suuhun?

Miksi kumppanille täytyy olla niin helvetin monta -järkyttävää- nimitystä? On avokkia, puolisoa, kihlattua, morsmaikkua, vaimoketta, miesystävää, parempaa puoliskoa... Lista tuntuu olevan jokseenkin loputon. Vielä päälle kaikki hellittelynimet mussukasta kultsipultsiin, niin voi morjes! Eihän tässä enää edes tiä, miten oman suhdekuvionsa ja kumppaninsa muille esittelee! "Tässä on mun poikaystävä, oikeastaan ikänsä puolesta miesystävä, joka on samalla myös avokkini, tuleva kihlattuni ja sitä kautta siipankin tittelin tulee saamaan, jonka jälkeen nimike vaihtuu viimeisen kerran ex-mieheksi".

Eniten mua kuvottaa sana avokki. Se kuulostaa mun mielestä ennemminkin paidalta tai koirarodun lempinimeltä, kuin parisuhteen toiselta osapuolelta. Esim. "laita noiden housujen kanssa liivi ja avokki". Tai "koirapuistossa oli pari rotikkaa, russelii ja kolme avokkii". Ennemmin mä esittelen Petjan vaikka SinäMinä-lehtimäisesti "kundikamu"- ja "jätkäfrendi"-nimityksillä, kuin lyhyellä ja ytimekkäällä, mutta aivan jumalattoman kamalalla avokilla.

Kyllä mulla menee kylmiä väreitä siinäkin vaiheessa, kun mut esitellään kihlattuna. Kihlattu nyt vaan on hyvin lähellä sanaa "kahlittu", ja mä en vaan voi mitään sille, että mulle tulee siitä kamala mielikuva itsestäni kettingillä tiiliseinään kiinnitettynä lohikäärmeen vahtiessa vieressä. Ja mun nähdäkseni se ei a) palvele kyseisen sanan tarkoitusta b) ole kovinkaan romanttinen ilmaisu.

"Isäntä" on myös sana, jota en oikein sulata nuorten naisten käyttämänä. Parikymppinen misukka kertomassa, kuinka isännän kanssa olivat ajelulla, aiheuttaa mulle jotenkin jännästi mielikuvan 60 vuoden kieppeillä olevasta partasuusta ajeluttamassa juuri ja juuri täysikäistä tyttöä hämärillä metsäteillä. Tai sitten liitän sen automaattisesti isään. "Meidän isäntä se osti uuden pleikkarin!" ...ai niinku sun iskä...? Vai...? AAAAI SUN MIES, OKEI!

Ja milloin mitäkin nimikettä tulee loppujen lopuksi käyttää? Jos mä olen kihloissa ja asun samassa asunnossa miehen kanssa, kumpi on ensisijaisempi nimike, avopuoliso vai kihlattu? Onko tuleva aviomies jo överi? Vai voiko vetää poikaystävä-tittelillä siihen asti, kunnes se alkaa kuulostaa jo suorastaan mauttomalta (eli jossain siinä keski-iän ylityksen jälkeen...)? Tai ohittaa kaikki parisuhdestatuksesta viestivät nimitykset ja kutsua kumppaniaan vaan leppoisasti muruksi tai kullaksi? Millä nimellä SINÄ kutsut kumppaniasi & millä nimikkeellä esim. esittelet hänet vieraille?


maanantai 7. lokakuuta 2013

avoimuuden valtakausi

Facebookista saa lukea tarinoita ripulista oksennustauteihin, haastatteluissa ihmiset kertovat avoimesti parisuhteidensa kieroutuneemmatkin koukerot ja ihmiset "anonyymisti" netissä avautuvat irstailuistaan ja epäkorrekteista harrastuksistaan. Onko nettikausi ja some tehnyt meistä paljastelevia ällötyksiä, vai onko avoimuuden suunta positiivinen ilmiö? Onko netissä avautumisen yleistyminen aiheuttanut sen, että niitä infopaketteja tulee myös lauottua ihan livenäkin vähän sille sun tolle?

Itse olen ihminen, joka ei kovin pienestä koe ällötyksen väristyksiä tai karsasta astetta intiimimpää tilitystä ystäväpiiriltä. Oikeastaan mä en sävähdä, vaikka puolituttu kertoisi pukamavaivoistaan ja halustaan tehdä kissanpennuista soppaa. Itsekin tulee joskus lauottua asioita, joita lähimmäisinkään ystävä - ulkopuolisesta puhumattakaan - ei välttämättä soisi korviensa kuulevan. Määrittelisin siis itseni jokseenkin avoimeksi ihmiseksi. Mutta silti joskus mullekin tulee mitä vittua-fiilis, kun joku päivittää Facebookiin tyyliin paskoneensa housuunsa tai tilittää avoimesti statukseensa kumppaninsa törkeimmistä tempuista. Tai kertoo onnessaan saaneensa seksiä. Ja meidän suomalaistenhan pitäis olla niin helvetin hiljaista sakkia?

Asioissahan on - ylläripylläri - aina kaksi puolta. Kyllä mun mielestä asioista pitäisi puhua niiden oikeilla nimillä. Kiertely ja kaartelu ei tee muuta kuin mutkia matkaan, aiheuta epätietoisuutta ja vääriä luuloja. Ja mä nostan kyllä hattua ihmisille, jotka antavat naistenlehteen haastatteluja suolistosairauksistaan tai muista vaivoista, jotka ovat yllättävänkin yleisiä mutta joita pidetään yleisesti "noloina". Eihän jumalauta tietoisuus leviä, jossei kukaan koskaan avaa suutaan! Mutta sitten on vaan asioita, joita ei ihan välttämättä tarvitsisi jakaa koko kansalle...

Joskus ei vaan halua kuulla, missä asennossa kukakin on viimeksi nusauttanut, miltä se suolen tuotos tänään näytti, kuinka Duplo juuttui persuukseen ja minkäslaisia hassunhauskoja fantasioita kelläkin on. Tietenkin vaikuttaa aika paljon kuka puhuu ja missä, mutta välttämättä siellä ruuhkabussissa tai omassa blogissaan ei kannata heittäytyä ihan täydellisen avoimeksi ja puhdistaa koko päänuppiaan riettaista harrastuksistaan ja intiimeistä vaivoistaan. Jotenkin vaan uppo-oudon tai puolitutun jännittävä tarina siemennesteestä silmämunalla ei ole ehkä just se juttu, jonka haluan kuulla.

Mutta missä se menee, mikä on liikaa ja mikä on ihan tarpeeksi? Itsekin tänään läpätin tyytyväisenä Subwayn jonossa Paulan kanssa ehkäisyvaihtoehdoista ja miksi mikäkin on hyvä ja miltäs mikäkin meistä tuntuu, ja mietin jälkeenpäin, että ylitimmekö me jonkun rajan? Oliko siinä liikaa informaatiota ulkopuolisille (joita oli kylläkin hurjat kaksi)? Mikä loppujen lopuksi on soveliasta? Olimmeko liian avoimia, seksuaalisesti virittäytyneitä naisihmisiä, jotka jakavat koko intiimielämänsä muiden kanssa, vai kaksi nuorta naista, jotka yleisesti keskustelivat aiheesta?

Miten te määrittelette avoimuuden? Mikä on avoimuutta, mikä silkkaa paljastelua ja liian informaation levittelyä? Ja millaisista asioista itse olet kykenevä esim. kumppanisi tai ystäväsi kanssa keskustelemaan? Voit myös viihdyttää meitä ja jakaa asian, jota et todellakaan olisi halunnut kuulla - ja silti kuulit.


Syksyiset pusut kaikille sinne ruutujen toisille puolille!








sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Onnellisia asioita

Monet lukijat ovat pyytäneet mua yleisen valittamisen ja maailman kritisoimisen sijaan tekemään postauksen, jossa käsittelen asioita, joista olen onnellinen. No, saamanne pitää, toverit!

1. Petja. Mä olen aina ollut vähän sellainen kaveri, että mä aina pikkuisen vähättelen suhdettamme ja tuhahdan halveksivasti, jos joku sanoo "teillä menee niin kivasti" tai kyselee häiden ajankohtaa. Mutta kyllä se niin on, että Petjuskel on mun elämässä ykkösjuttu jota en vaihtaisi. En vaihtaisi sen unissapuhumisia ("hei, meidän kannattaisi ostaa kauko-ohjattava helikopteri!", "laudoitus pitää tehdä kunnolla", "kattopellit kuuluu laittaa näin, näin ja näin...."...), jokapäiväistä kinastelun ja vittuilun sekaista läpäheittoa (esimerkiksi suihkusta tullessani yks päivä Petja hymyili vinosti ja kysyi "mikäs helvetin vesirotta se sieltä tulee"), enkä kyllä mitään muutakaan. On ollut täydellistä paskaa, taistelua ja mököttämistä, mutta kappas vaan, kun sellainen kuuluu elämään. Että suosittelen lämpimästi kaikille rippileiriä, sieltä voi iskeä itselleen elämänkumppanin! 

2. Perhe. Äiti, isä ja pikkuveli kuuluu myös mun onnellisuustekijöihin. Varsinkin pikkuveli on mun silmäterä, vaikka asetelma on kyllä vähän vaihtunut siihen suuntaan, että veljestä on kasvamassa kovaa vauhtia mulle jonkintason isoveli 10 vuoden ikäerosta huolimatta. Mä en käsitä, miten fiksu jätkä se on ja miten sillä voi olla niin mieletön ihmistuntemus! Mun ei tarvi ku pikkusen vääntää suupieliä alaspäin, niin veikka sanoo "jaaha, Jenniä taitaa vähän ottaa päähän asia X". Siltä helvetin esiteiniltä ei kyllä mikään pysy salassa. Ja kuinka nopeet hoksottimet sillä on... Eilen kattelin meidän henkivakuutuksia ja läklättelin. Että jos mä kuolen, musta saa enemmän rahaa. Veljeni totesi salamannopeasti "no, sua voi ehkä mitata rahassa, mutta mussa on enemmän sellasta henkistä arvoo". 

3. Liikunta. Nyt juoksukiellossa, polviongelmaisena, selkä kierona ja muutenkin paikat jokseenkin viturallaan on kyllä vaan korostunut, kuinka tärkeä henkireikä se mulle on. Pari vuotta sitten murhe oli helppo hukuttaa "sivistyneesti" viiniin, nykyään kun se kuuluisa kakskytäsenttinen alkaa kasvaa sellasella tahdilla otsaan ku itse Pinokkion nenä poliisikuulustelussa, niin ei muutaku lenkille ja päälle puntti niin ai että, taas pää pelaa ja kikkeli otsassa kokee nopean surkastumisen. 

4. Työ. Oon ehkä jotenkin päävammainen, mutta musta töidenteko on mukavaa. Mä vaan nautin suunnattomasti siitä, että teen jotain ansaitakseni rahaa, maksan veroja ja olen osa tätä yhteiskuntaa. Eihän ny töissä tietenkään aina ole niin helvetin vallatonta ja hassunhauskaa, mutta pääsääntöisesti töihin lähteminen on mulle hyvinkin kivuton prosessi ja pidempi tauko työnteosta kyllä alkaa hyvin äkkiä napsumaan pääkopassa. Mä koen, että jos mulla ei olisi töitä, mä olisin jotenkin vajaavainen henkilö.

5. Valmistuminen. Reippaat kolme viikkoa, niin mulla on paperit kädessä ja olen valmistunut ensimmäistä kertaa elämässäni ammattiin!! Jee, bileet! Uurastus palkitaan hyvillä arvosanoilla ja taakse jää puuduttava mutta mielenkiintoinen elämänvaihe, joka on antanut mulle aika hyvät avaimet elämään. Mielessä pyörii jatkokoulutus, lukioarvosanojen korotus ja ennen kaikkea töiden tekeminen ammattilaisena, joten mä en malttais odottaa, että saan tiputtaa sanan "opiskelija" nimeni edestä pois! Vielä vähän jännittää, että onko kaikki tehtävät tehty ja ettei vaan mikään tule valmistumisen tielle, mutta alkaa vaikuttaa jo siltä, että NYT voi hengähtää.

6. Mulla on ihana koti, talous kunnossa, olen kuitenkin pääsääntöisesti terve ja mulla on ystäviä - ei nyt mitään valtavaa toverijoukkoa, mutta pari ihanaa naista kuitenkin. Mitä mää enää edes tarvitsisin? Tietenkin elämä ei ole aina sitä ruusuilla tanssimista tai silkkaa juhlaa, välillä se on viimeisen päälle paskassa tarpomista ja puukkoja joka suunnasta, mutta pääsääntöisesti miellyttävää kuitenkin.  

Nyt mä lähden töihin, mutta annanpa teille siellä ruudun toisella puolella tehtävän: näin syksyisen sunnuntain kunniaksi saatte kertoa, miksi juuri tänään olet onnellinen. 

Ihanaa sunnuntaita kaikille!<3

 

lauantai 5. lokakuuta 2013

Meuhkataan ja vouhkataan

Me eletään sellaista aikaa, että olisi paljon epäkohtia joihin kannattaisi puuttua ja asioita, joita olisi syytä lähteä korjaamaan parempaan suuntaan. Silti on ne pari perusmeuhkauksen aihetta, joista vouhotetaan vuodesta toiseen ja tapellaan mediassa. Pääskää ny jo yli...

Homoavioliitot ja homoseksuaalien suhteen rekisteröiminen on tällainen asia. Musta olis vallan mukavaa  tavata ihminen, jonka elämään, omaan parisuhteeseen tai vapaa-aikaan vaikuttaa homo- tai lesboparin häät ja avioelämä. Itselläni ei ainakaan ole energiaa ja motivaatiota hoitaa muita kuin ihan sitä omaa parisuhdetta ja yhteiselämää. Sitten tää käsittämätön vouhotus perustellaan täydellisillä kliseillä, kuten "avioliitto on pyhä" ja "koska Raamattu". No, mun mielestä Matin ja Mervin tyylinen avioelämä on pikkusen avioliiton pyhyyttä häpäisevämpää, kuin kahden toisiaan rakastan ihmisen, mutta ilmeisesti tärkeintä ei ole rakkaus, vaan se mitä pöksyistä löytyy. 

Ja sitten jokasyksyinen metsästysvouhotus. No, jos joku valitsee vaihtoehdoista eläinkannan tasapainottaminen ja hirvikolari sen jälkimmäisen, niin eipä siinä sitten varmaan mitään. "Mieti miltä susta tuntuis, jos joku ampuis sut tollee" on joka metsästysvastustajan vakilause. No mä asun sellaisessa kaupungissa, että periaatteessa kyseinen vaihtoehto on aina mahdollinen. Ja hirvenä mieluummin mä mieluummin ottaisin sen nopean ja kivuttoman kuoleman, kuin hirvikolarin ja sen jälkeisen puoliksi muussinna kitumisen maantien laidassa muiden töllistellessä. Ja kun ihmisillä on joku harhaluulo, että siellä metsässä vaan räiskitään minne räiskitään ja ammutaan kaikki passikaverista naapurin poniin. Suosittelen perehtymään ennen suun aukaisemista.

Entäpä melkein jo pyhä koirankakka! Ihmisiä tapetaan, hakataan ja raiskataan, mutta koirankakka on se, joka kuumentaa tunteet ja jota lähes neuroottisesti etsitään ojanpenkalta. Että oliskos täällä vähän ulostetta johon astua ja josta kirjoittaa lehteen oikein naseva tekstinpätkä nimikerkillä "pettynyt sauvakävelijä" tai "lenkkarit pilalla"! Pääskää nyt jumalauta sen paskan yli, maailmassa luulis olevan pikkuisen muutakin, kuin se, mitä koiran takapuolesta tulee! 

Muiden pukeutuminen on myös aikamoisen turhaa vouhotusta. Siis jonkun entisen perintöprinsessan siskon laulajapoikaystävän äidin vääränlainen tapa käyttää legginssejä saa enemmän palstatilaa, kuin jatkuva syrjäytymisen lisääntyminen, alaikäisten ryyppääminen, kumppanin hakkaaminen ja yleistyvät mielenterveysongelmat. Mun elämääni ei liikauta tai persettäni kutkuta, oliko Popstarsin seitsemäksi tulleella Lissu Petterssonilla liian lyhyt paita ja onko entisen urheilijan entisellä vaimolla liikaa kiloja iltapuvun kokoon nähden. 

Tai nää ihmiset, jotka innoissaan lähettelee iltapäivälehtiin kuvia, kun makkarapaketista löytyi banaanikärpänen tai kukkakaalissa kasvoikin mato. Joo, kyllä se nyt vähän ihmetyttää, jos pitsan keskeltä löytyy sirkkelinterä tai keitosta jalka, mutta joka saatanan paperinpalasta ja hiuksesta itketään, ihan ku euron mikropitsa olis muuten jotenkin todellista gourmeeta. Kannattais varmaan ottaa yhteyttä sinne, missä kyseinen moska on tehty ja pakattu, eikä soitella jonnekin Seiskaan tuohtumuksesta punaisena.

Meuhkaisipa porukka ennemmin käytöstapojen katoamisesta ja ihmisten itsekeskeisyydestä, kuin paskasta, hommpeleista, iltapuvuista ja muista aiheista, joista jatkuva toohottaminen on yhtä merkittävää kun kävellä toistuvasti seinää päin. Mun mielestä nykyhetken uutisointiin sopisi paremmin otsikot "Iltalehden jättiselvitys: ihmiset ei osaa pyytää anteeksi!", "Pälkäneeltä löytyi ihminen, joka osaa keskustella asiallisesti!" ja "Katso kymmenen käytöstapaa, jotka sinun tulisi osata". 



keskiviikko 2. lokakuuta 2013

vapaapäiväpaniikki

Onko täällä muita, joille (arki)vapaapäivän viettäminen on huomattavasti raskaampaa, kuin normityöpäivä?

Mulla lähes poikkeuksetta herätyskello myös vapaapäivinä, koska eihän se vapaapäivä ole makaamista varten! Se on sitä varten, että siistitään kädet verillä kotia, hoidetaan asioita, pyöritellään papereita ja jonotetaan puhelimissa erilaisiin virastoihin. Pyykkikoneen pitää vähintään kerran pyörähtää -oli pyykkiä tai ei- ja imurin laulaa jonkin aikaa, puhumattakaan kaupassakäymisestä, petivaatteiden tuulettamisesta ja kenkähyllyn järjestelystä. Plussaa on, jos ehtii leipomaan. Jossain välissä pitäisi vielä ehtiä salille ja lenkille. Ai että kuinka helvetin rentouttavaa.

Mä en tajua miksi on niin uskomattoman vaikeaa rentoutua edes yhtenä päivänä viikossa - kantamatta siitä maksimaalisen huonoa omaatuntoa. Tänäänkin mä oikein päätin, että ihan rennosti otan; pian huomasin peseväni pyykkiä, jynssääväni tiskiallasta, laittelevani sähköpostia eri tahoille ja suunnittelevani tämän kuukauden aikataulutusta. Järkyttävää, millon musta tuli lungin ja leppoisan sijaan tällanen hermoraunio sekopää, jolle kasvaa kohta tiskirätti käteen kiinni?

Viikonloppuna mä kykenen olemaan vähän chillimpi, mutta näin arkena Petjan ollessa töissä musta kuoriutuu varsinainen kotihirviö. Nokkelampi kaveri vois päätellä, että meillä on sitten viimeisen päälle siistiä ja pinnat kiiltää ku Taalasmaan Sepon kalju - ja paskat. Mä raivosiivotessani ja tössöttäessäni laskujeni ja paperipinojeni kanssa sotken enemmän, kuin saan siistiä jälkeä aikaiseksi. Mä oon vähän niinku Herkules; yrittää hirveesti auttaa, mutta pääasiassa vaan tekee tuhoa. Toisaalta  mä saan katastrofeja aikaan ihan vaan olemalla ylikierroksilla, en siksi, etten hallitsisi voimiani.

Ennen asiat meni omalla painollaan ja mä puuhastelin fiilispohjalla - nykyään mä herätessäni (viimeistään, useimmiten edellisiltana) suunnittelen päivän aikataulun kymmenen minuutin tarkkuudella ja tärisen sitten pissat housussa, jos lenkille lähtöön tulee viivytys tai tapahtuu jotain muuta todella dramaattista. Ennen mä katselin netistä ohjelmia, join kahvia, kävin kirjastossa ja chillailin collegehaalarissa iltaan asti. Nykyään sitten herätään viimeistään puoli yhdeksän poukkoilemaan imurinvarren ja pesukoneen välille! Missä kohtuus, missä järki?


paras ystäväni
todella rentouttavaa

tiistai 1. lokakuuta 2013

kunnon trikoot ne olla pitää

Eilisestä asti on kohistu Miss Helsinki-titteliä kantavan rouvan salakuvasta punttiksella, jossa siis tuntematon mieshenkilö treenaa asussa, joka ei mitä ilmeisemmin hivele missin esteettistä silmää. Kyseisen uutisen luettuani mä en voinut kuin tuijottaa Iltalehden sivua huuli pyöreänä ja kysyä itseltäni "mitä helvettiä minä juuri luin?".

Ensinnäkin mulla on puhelin puntilla mukana vain ja ainoastaan soittimen tuuraajana, jos iPodista on akku finito (oman puhinan ja ähinän kuunteleminen ei oikein nappaa). Ei sitä varten, että voisin leikkiä paparazzia ja napsia otoksia kanssakuntoilijoista. Toiseksi, mulla ei ole yksinkertaisesti aikaa, mielenkiintoa tai ylipäätään moraalissa niin isoa aukkoa, että nappailisin siinä treenin lomassa salakuvia muista. Itse asiassa mä luulin että salakuvailu on vähän enemmän teini-ikäisten hupia, eikä aikuisten ihmisten.

Onko tosiaan urheiluvaatteet niin merkittävä osa itse liikuntaa, että kiinnittää oikein kanssapumppaajien negatiivisen huomion? Kyllähän jokaisen liikuntalajin harrastajista löytyy välineurheilijoita ja huippuvarusteiden hamstraajia, mutta että jollain peruspunttisalivaatetuksella on joku merkitystä muillekin, kuin liikkujalle itselleen? Miten joltain voi olla pois, jos joku nyt vetää siellä salilla kauhtuneissa verkkareissa tai pikkushortseissa?

Ainakin mulla kuntosalilla (tai lenkillä, uimahallissa, ihan missä vaan, missä liikuntaa voi harrastaa) on mielessä vain se oma puuhastelu ( olkoon se sitten vaikka seinään nojailua, veden hörppimistä, oman perseen peilailua ja käsipainojen pyörittelyä), ei muiden salivermeet. Jos jollain on käsittämättömän hienot trikoot, niin kyllähän se kiinnittää mun huomion, mutta mulle on ainakin henkilökohtaisesti aivan saatanan sama, onko jollain yllään nyt ne shortsit, kalsarit, legginssit, polvipussiverkkarit tai vaikka sukkahousut ja verkkopaita. Tokihan silloin tulee rekisteröityä paremmin muiden vaatteet, jos istuu perse kipeenä steppilautapinon päällä liikkumisen sijaan ja kyttää haukkana muiden asukokonaisuuksia.

Mä ainakin koen, että en ole mikään kedon kaunein kukka niissä ruokottomissa trikoissani ja hikisissä aluskerrastoissani, että voisin ihan hirveän kriittisellä silmällä katsella muiden asukokonaisuuksia. URHEILUVAATTEIDEN TULEE OLLA MIELLYTTÄVIÄ YLLÄ, nätti kuosi, väri tai malli tulee mun mielestä pelkkänä plussana. Ja ihan oikeesti; onko jonkun mielestä jotkut trikoot ja treenitopit jotenkin jäätävän fashion? Mä nyt en ainakaan koe itseäni kauhean seksikkääksi kissaksi, kun pukeudun sellaiseen sukkahousuasuun, joka kyllä paljastaa jokaisen epäkohdan, jota rungosta löytyy.

Jos nyt joku vetää penkkiä puolialasti ja rikkoo jo yleisiä käytöstapoja päällään lähinnä hääyötä palvelemaan suunniteltu asukokonaisuus, niin sitten on jo ihan okei asiasta huomauttaa - asiallisesti. Mutta täytyy kyllä myöntää, ettei mua ainakaan vastaan ole vielä kertaakaan tullut epäsovelias tai muutenkaan sellainen asu, joka treenini pilaisi. Kun mulla on siellä lenkkipolulla ja punttiksella vähän muutakin tekemistä, kuin kytätä jonkun vieraan ihmisen kauhtuneita verkkareita.



kuuma ku hella kutosella