HUOM! Blogin tarkoitus ei ole loukata ketään tai aiheuttaa minkäänlaista mielipahaa. Tekstit ovat pääsääntöisesti aivotonta läpäheittoa tai humoristista lätinää. Toisinaan kynään tartutaan vakavammallakin mielellä. Mikäli huumorini tai tyylini ei uppoa, blogissa esiintyvät kannanotot aiheuttavat harmia tai tekstit kuulostavat yli-ikäisen pissiksen rageemiselta, suosittelen vaihtamaan sivustoa.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Joulu saa tulla

...ja mennä.









Jumalattomalla vitutuksella askarreltu pari porkkana-, pari punajuuri- ja pari lanttulaatikkoa, jynssätty ihmesienellä tätä helvetillistä sekasortoa ja läävää, potkittu suurimpia sotkuja kaappien perimmäisiin nurkkiin ja poltettu piparkakkuja oikein urakalla! Tämän lisäksi nautiskeltu saunan jäisestä laattalattiasta lauteilta selkään tippuvan kylmän paskaveden siivittämänä (saunan pesuksikin kutsutaan tätä toimenpidettä), sotkettu sillä ah-niin-mainiolla punajuurella koko keittiö noin kolmeen otteeseen, tuhlattu aivan liikaa rahaa aivan turhiin jouluostoksiin epäkelvoista lahjoista rumiin koristeisiin ja ennen aattoa kuoleviin hyasintteihin.

Ja suklaa se vaan maistuu ja farkut kiristää! En edes tiedä monesko konvehtirasia on menossa, ja paskimmatkin namiskuukkelit täytyy syödä sitten vaikka kyyneleet silmissä. Mä en oikeastaan edes halua tietää paljonko sitä Herra Fazerin tuoteperhettä on tullut tässä parin viikon aikana naamaansa lapioitua.

Kuusikin on raijattu sisälle tuskan viitta selässä ja koristeltu samanlailla kuin rampa apina sen voisi koristella. Noita helvetin lattialla pakoon pyöriviä joulupalloja löytyy nurkista varmaan vielä vappunakin. Ja erityisen suurella mielenkiinnolla odotan seuraavaa sähkölaskua, että paljonkohan Jennin kuusmiljoonaa erilaista jouluvalohässäkkää kustantaa tänä vuonna...

On tää joulu vaan niin ihanaa aikaa, oispa meil' joulu ainainen ja sillee. 

Näin meillä, mitenkäs teillä?

torstai 18. joulukuuta 2014

Lehdistä luettu

Koska nykymaailmassa ei ilmeisesti tapahdu enää mitään mielenkiintoista, iltapäivälehdet ovat ottaneet uuden suunnan : itsestäänselvyyksiä, alakoululaisen kapasiteettiin sopivia juoruja, toisista lehdistä päin helvettiä kopioituja jutunpätkiä ja Wikipediatietoiskuja. Kuulostaako tutulta?

"Pesetkö korvasi väärin? Entä mitkä ovatkaan  viisi tapaa mokata tärykalvojen puhdistus ja siistien korvien ylläpito? 
1. Laitat korvaasi multaa, roskia, leivänmuruja ja munkkirasvaa. Älä tee niin, se sotkee korvasi. 
2. Laitat korvaasi tiskikonetabletin. Ei, se ei auta. 
3. Peset korvasi lattiamopilla. Se on liian iso. 
4. Uitat korviasi akvaariossa. Kala voi uida sisään ja sotkea. 
5. Korvissasi on tulpat pesun aikana. Usko tai älä, et voi pestä niitä tulpat korvissa. 
Entä mikä onkaan huikea kikka korvien puhdistukseen? Tätä et varmasti ole kokeillut: pumpulipuikko!!!!!"

Joka toinen artikkeli koskee täydellisiä itsestäänselvyyksiä ja arjen perusasioita negatiivisessa muodossa - mitä teet väärin, miten mokaat, millä tavalla asioita ei tule hoitaa. Lukemisen jälkeen mietin vain "missä se uutinen oli?! Tähänkö paskaan tuhlasin kolmelymmentä sekuntia elämästäni?!". Pieneksi hetkeksi uskoni älylliseen elämään katoaa. 


"Tutustu ihanaan Pariisiin - näitä faktoja et ole kuullut! 
Pariisi on Ranskan pääkaupunki. Se sijaitsee Euroopassa. Siellä on viiniä ja patonkia. Ihmisillä on baskerit. Lähde sinäkin siis ihanaan Pariisiin! 
Lähde: Wikipedia (suora lainaus)
Toim.huom.: korjattu virheellinen kohta "Pariisi sijaitsee Egyptissä"."

Ai että, tällaista alakoulutyylistä mantsan esitelmää tässä kaivattiinkin. Tästä saa niin matkailijat kuin asiasta kiinnostuneet helvetisti irti! Kyllä on taas niin sivistynyt fiilis, että oikein tärisyttää tää tiedon tulva!


"Idols-Lillikaija vakavassa vaaratilanteessa!!!
Lillikaija Keimonen Kemistä joutui hurjaan ja vauhdin siivittämään tilanteeseen kotona paistaessaan munakasta: - Mä siinä rikoin munia ja yks niist niinku hajos pöydälle. Sitä keltuaista oli joka paikassa, meni ainaskii vartti siivoo se sotku, Lillikaija summaa tapahtumat. -Siin rytäkäs viel löin mopilla varpaaseen, mut se alkaa oleen jo ihan fine, Lillikaija kertoo vielä. Facebookissa runsas fanijoukko toivottaa pikaisia paranemisia tragedian kohtaamalle Keimolalle. Sivulla kolme Lillikaijan tissikuvat munakenno perseessä."

OLETKO TOSISSASI? SANO ETTÄ ET!


"Nepalilainen tutkimus muuttaa käsityksen miehen ajatuksenkulusta!
Nepalissa tehdyn tutkimuksen mukaan suurin osa miehistä pitää naisista, joilla on pää. Tutkimukseen osallistui viisi miestä, kolme naista ja koira, ja tutkimuspäivän päätteeksi papereihin oli kirjattava ehdoton fakta: miehistä suurin osa tosiaan vierastaa päättömiä naisia. Koira sen sijaan ei välittänyt, onko henkilöllä päätä vai ei."

Kappas kappas saatana, onpa yllättävää. Että piti ihan tutkimus tehdä? Ja piti ihan julkaista se? Mitä seuraavaksi? "Tutkimustulos osoittaa, että Keijo on miehen nimi!", "Viisi vuotta kestänyt koe osoittaa: tuli on kuumaa" vaiko "Tutkitusti totta - ihmiset osaavat puhua, kalat eivät!"



Mitähän sitä enää viitsii nykyään edes lukea? Matematiikankirjaa ja tietosanaopuksia?


tiistai 9. joulukuuta 2014

Pahanmielenosoittajat

Mä olen seurannut mielenkiinnolla tässä pari päivää tätä itsenäisyyspäivän jälkipuintia - enkä nyt puhu valloittavista mekkokankaista ja graafisista leikkauksista - ja ihmettelen edelleen, että mikä kumma laittaa aikuisen ihmisen omaa asuinympäristöään sotkemaan.

Sisälläni joku pieni paha ihminen purskahtaa nauruun aina, kun luen tähän sotkemiseen ja paikkojen rikkomiseen liittyvää uutisointia ja varsikin sen uutisoinnin kommentointia. Kommentoinnissa lähes poikkeuksetta toistuu sama kaava:

Henkilö X: On se saatana kumma kun täytyy tolla tavalla paikkoja töhriä, pitäis kyllä noille kakaroille vähän opettaa käytöstapoja!
Henkilö Y: AHA! SELVÄ! HYVÄKSY SINÄ VAIN TÄMÄ SUOMESSA VALLITSEVA ERIARVOISUUS JA KAIKKI PASKA MITÄ VALTIO SULLE SYÖTÄÄ! OKEI, ole lammas! JOTKUT sentään yrittää, eikä vain vingu täällä!!
Henkilö Z: OLI JOTKUT IHAN RAUHASSAKIN, EI KAIKKI RIKKONU!!
Henkilö X: Puhunkin nyt näistä, jotka rikkoivat.
Henkilö Z: JOO IHAN SAMA MÄ EN PUHU TOLLASTEN KANSSA VITU SAMA.
Henkilö Y: Joo iha turha noitten kaa puhuu mitää me sentää tiedetää kui tää valtio kusee meitä silmää...

Tässä  vaiheessa mielessäni lähtee aina rullailemaan vanha kuuluisa sananlasku kalikasta ja älähtämisestä...

Kyllä munkin mielestä tässä kaupungissa, maassa ja ylipäätään koko maailmassa olisi ihan hirveän paljon parannettavaa. Kaikki ei vaan ole kivaa ja fantsua ja oikeidenmukaista mun silmääni. Sehän on selvä asia, että aina on ja tulee olemaan erilaisia puutteita, eteenpäin kehitettävää, kokonaan muutettavaa, päiväjärjestyksestä poistettavaa ja täten toki myös lisättävää. Enkä mä silti vedä huppua päähän ja lähde tuhoamaan muiden ihmisten omaisuutta itkupotkuraivarihysteriassa, koska mulla nyt vaan on niin painavaa sanottavaa.

Jos joku tosissaan ja ihan pokkana kokee että tuollainen (pahan)mielenosoittaminen kaikkine sivutoimineen sotkemisesta rikkomiseen tosissaan auttaa tai vie tätä yhteiskuntaa eteenpäin, niin mä totisesti haluan kuulla perustelut! Mulle tulee väkisinkin mieleen sellainen hädin tuskin 15-vuotias roikkohousuinen kovisimagonsa takaa pelokkaasti pälyilevä ressukka, joka kokee että äiskä, iskä, kuraattori ja kaverit huomaavat hänet paremmin, jos hän kirjoittaa koulun seinään "huora" ja kaataa roskiksen. Kun ei muuten kukaan huomaa tai välitä.

Mun mielestä ei paljoa vaadi munaa lähteä tonne kylille sekoilemaan (päivänä jolloin veteraanit ynnä muut maallemme merkittävät henkilöt viettävät juhlapäivää...), se vaatii vain ja ainoastaan äärimmäistä puutetta kommunikointikyvyssä. Tuollainen häiriintyneen eläimen lailla käyttäytyminen viestii ainoastaan siitä, että ei oikein tiedetä mitä halutaan ja miksi halutaan, eikä ole käsityksen häivää siitä, kuinka tämä oma halu saadaan tuotua esille. Ja kun sitä mieltä voi osoittaa myös rauhallisin menoin, ilman että se tulee maksamaan maltaita. Unohtamatta sitä faktaa, että asioihin voi toki myös vaikuttaa muillakin tavoin kuin hihhuloimalla kylillä kiljuen. Osallistukaa itse politiikkaan, äänestäkää, olkaa mukana, aktivoitukaa. Ja lopettajaa se itsenne häpäiseminen.

Toisaalta mä en halua nähdä päättäjien joukossa ihmisiä, jotka kuvittelevat muuttavansa tätä yhteiskuntaa ryömimällä koloistaan kerran vuodessa huput silmillä viskomaan pyörätelineitä yritysten ikkunoista.

maanantai 8. joulukuuta 2014

Sairas nainen

Yleisesti ottaen terveenä ja hyvinvoivana ihmisenä tämän syksyn kolme (KOLME!!!) eri sairastelujaksoa, joista meneillään nyt siis kolmas, alkaa pikkuhiljaa verottaa mun hermoja. Siis onko mitään yhtä paskamaista, kuin olla kipeänä? Syksyn aikana on ollut kuumetta, yskitty keuhkoja pihalle, laatta lentänyt ja yleisesti vietetty aikaa pedin pohjalla (tokikin lähes poikkeuksetta pitkät vapaat, eihän sitä nyt hyvä työntekijä sairasta kesken töiden....). Mulla alkaa pikkuhiljaa suoraan sanottuna kikkeli kasvamaan otsaan. Eikä totisesti mikään pieni kikkeli.

Mulla, tekevällä ihmisellä, olisi vähän muutakin puuhaa kuin maata sängyssä kuumemittarien, pillimehujen ja erilaisten lääkevalmisteiden ympäröimänä. Varsinkin näin joulun alla. Jumppatrikoot huutaa kaapissa yksinäisyyttään, tää sairastupaa muistuttava läävä pitäisi siivota, lantut ja porkkanatkin venailee jääkaapissa pääsyä laatikkoon ja ennen kaikkea mun kroppa kaipaa jotain jotain muuta kuin vaakatasoa. Tai sitten se on just sitä, mitä kroppa kaipaa.

No, nyt kun on ollut vähän heikommassa hapessa, ei kieltämättä ihan hirveästi ole tehnyt mieli tehdä mitään sen erikoisempaa kuin tuijottaa televisiota torkahdellen, mutta vähänkin kun särkylääke puree tai olo hetkellisesti virkistyy, tekisi mieli ottaa imurinletkusta kiinni tai ujuttaa trikoot jalkaan ja ryhtyä toimeen. Siinä vaiheessa täytyy yrittää muistaa se pieni järjen ääni, joka kiljahtelee jossain synkässä nurkassa aivojen takaosassa veemäisistä jälkitaudeista ja entistä huonommasta kunnosta, mikä seuraa aivan satavarmasti jos lähtee liian ajoissa sekoilemaan. Täytyy myös miettiä mitä sanoisi itse toiselle ihmiselle joka olisi samassa tilanteessa: "Hei kamoon, kannattaisko nyt ihan suosiolla vaan maata ja parantua kunnolla!". Jep jep... Helpommin sanottu kuin tehty...

Siis aivan paskaahan tämä sairastelu on, jos aivan suoraan saan sanoa. Tai jos aivan suoraan sanotaan, keksin huomattavasti rumempiakin ilmasuja kuvailemaan kipeänä oloa, mutta jätän ne mielipahan välttämiseksi kirjoittamatta. Jotkut sanoo, että sairaana on hyvää aikaa lukea kirjoja ja katsella elokuvia, mutta kuka jumalauta jaksaa tehdä pelkästään noita kahta asiaa ristiinrastiin viikon tai peräti kaksi? Mä lähetän kaiken sympatian ja tsempin tylsistyneille potilaille sairaaloihin, tää kotona pari päivää makaaminenkin on jo sen verran tuskallista, että en osaa edes kuvitella miltä tuntuu maata sairaalan lakanoissa viikkoja tai peräti kuukausia tekemättä juuri mitään.


Jotta tämä lätinä ei menisi pelkäksi valittamiseksi, kokosin listan sairastelun positiivisista puolista:

-Keho ja elimistö kertoo, että nyt, siis NYT, on tullut stoppi ja tulee levätä. Ja se on kuitenkin se oma kroppa, jolta ainakin kannattaa ne käskyt tässä maailmassa ottaa vastaan, jos muiden käskyistä ei niin välitä. 

-On sitä aikaa. Nukkua vaikka univelat, lukea kesken jääneet kirjat, katsoa ne pakko-nähdä-elokuvat, tai opetella katsomaan itselle uutta sarjaa (esimerkiksi Yle Areenasta löytyy useita jaksoja omia henkilökohtaisia lemppareitani, mm. Kimmoa, Solsidania ja Sykettä, puhumattakaan muista kymmenistä sarjoista mitä erilaiset nettipalvelut pursuavat). Tai on aikaa vaikka kirjoittaa paska postaus, jonka pointti on vikistä sairauksistaan. 

-Saa syödä vähän epämääräisesti. Tai siis pitää syödä. Oma menu on kolme-neljä päivää ollut pillimehu ja vanukkaat, koska yksinkertaisesti  mikään muu ei mene alas. Paluu lapsuuteen...

-Ei tarvitse tehdä niitä paskahommia, kuten siivota. Onhan se vähän ahdistavaa, kun vielä hetki sitten niin asialliselta näyttänyt asunto muuttuu parissa päivässä täydelliseksi helvetin esikartanoksi, mutta on siinä omat hyvät puolensa. Voi sanoa että "voi harmin paikka" ja heittää lisää törkyä kämppää koristaviin roskakasoihin puhtaalla omallatunnolla. 

Ikävä kyllä en millään keksinyt enempää iloa ja valoa sairasteluun liittyen, mutta jos sä keksit, niin jaappa ihmeessä se kanssani. Tsemppiä tässä osoitteessa totisesti kaivataan. Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille, terveydentilasta huolimatta!


Sori kaverit, teitä ei tarvita.

perjantai 5. joulukuuta 2014

kadonneen jäljillä

Joku hukkaa avaimet, joku puhelimen. Joku ei vaan löydä kadonnutta sukkaansa, toinen taas ei tiedä missä plussakortti piileskelee. Jokainen varmasti hukkaa joskus jotain, se harvemmin on vaarallista tai aiheuttaa valtavia jäkiseurauksia. Mutta yhden asian hukkaaminen voi pilata paljon - meinaan kun  hukkaa oman ammattiylpeytensä, ollaan jo matkalla kohti jonkin sortin henkilökohtaista fiaskoa.

Miksi ihmeessä ihmiset tekevät töitä, joita häpeävät tai joista eivät nauti? Ja taas toisaalta, mikä työ on sellainen, jota tulisi hävetä? Jokaisella ammatilla ja työtehtävällä on tekijänsä oltava ja jokainen on omassa kategoriassaan arvokas pesti. Miksi sitten joissain tapauksissa oman työnsä tai tehtävänsä ääneen lausuminen aiheuttaa punaa poskilla ja muovailee kurkkuun nyrkinkokoisen palan?

Itse hoitajana saan kuulla usein "Siis ootsä sairaanhoitaja? Ai siis vaan lähihoitaja, okei... No, onhan sekin sillee tärkeetä... Kai sä silti aiot kouluttautua lisää..."-mutkutusta ja olisi aika helppoa ryhtyä omaa ammatinvalintaansa punastelemaan. Koska mähän olen laiska, empatiakyvytön, kahvia litkivä läskiperse, jonka suurin osa päivästä kuluu kahvihuoneen sohvalla vikisemässä palkasta tai kansliassa juoruilemassa työtoverien kanssa munkki kädessä samalla kun asiakkaat voivat huonosti - näin niin kuin tiivistettyvä oman ammattini ympärillä vellovat ajatusmallit ja mielikuvat. Mutta mua helpottaa aika paljon se, että tiedän itse tasan tarkkaan mitä teen, mitä työhöni kuuluu ja ennen kaikkea kuinka merkittävää se on. Jos joku random-Keijo Forssasta ajattelee kuten ylle kirjoitin ja sen ajatuksen jakaa vaikka somessa hoitajia mollaten lähteenä oma mutu-tuntuma, niin voi voi! Eipä paljoa mun hoitajan persettäni kutkuta.

Ammattiylpeyden puutteesta toki voi kärsiä kuka tahansa - niin se kovapalkkainen salkkusetä kuin myös se rappukäytävääsi siivoava rouva. Toki omaa ammatinvalintaansa pääasiassa häpeilevät pienempipalkkaiset tai likaisen työn tekijät, mutta kuten sanottu, tämä pirulainen voi iskeä kehen tahansa. Vaikka se lattian jynssääminen ei olisi se hohdokkain homma, niin jumankauta, työtä sekin on ja perin tärkeää työtä onkin. Samanlailla sen pestin hoitava ihminen on yhteiskunnan merkittävä jäsen ja veronsa maksaa kuin kuka tahansa muukin työssäkäyvä ihminen.

Ei ole vaikea arvuutella mistä moinen ylpeydenpuute johtuu - media roiskii ihmisten kasvoille oman osansa paskanjauhantaa ja vääränlaisia odotuksia, joka syöpyy monien ihmisten mieleen aiheuttaen asennevamman. Joko se asennevamma kohdistuu omaan työhön tai sitten se kohdistetaan jonkun toisen duuniin. Puhutaan alentavaan sävyyn "ootko sä VAAN ammatissa X", "tiekkö et Ullakaarina on töissä paikassa Y, voitko kuvitella, kui noloo!", "No hei kyl säkin joskus pääset vielä parempaan hommaan!" ja sitten ihmetellään miksi ihmiset kokevat oman alansa olevan tasolla nolla. Hei kamoon!

Mulle ei tulis pieneen mieleenikään arvostella jonkun työtä! Ihmisten pitäisi olla iloisia siitä, että töitä ylipäätään on tarjolla itselleen ja läheisilleen - sekään ei ole mikään helvetin itsestäänselvyys. Vai onko se parempi että se kaveri/tytär/kummipoika/sisko/kumppani on ennemmin kotona makaamassa perse sohvaan sulaneena, kuin se että hän on vaikka hoitaja, siivooja, poliisi  tai vaikka Siwan kassa? Ja kas kummaa, kun niihinkin töihin tekijänsä tarvitaan että tämä maailma pyörii - ihan yhtä lailla kuin yrityspomoiksi, professoreiksi ja ylilääkäreiksi.

Nyt leuka pystyyn ja arvostus omaa ammattia kohtaan pari pykälää korkeammalle! Ei kukaan voi arvostaa sun duunia, jos sä et itsekään arvosta.

Älä levitä asennevammaa vaan pistä sille täysstoppi.

keskiviikko 3. joulukuuta 2014

Kuinka välttää joulunajan kohoava v-käyrä?

Vaikka joulusta kovasti tykkäänkin ja sitä jännityksestä tärisevän kakaran lailla odotankin, on joulussa ne omat v-käyrää nostattavat tekijät! Mutta koska olen fiksu ja filmaattinen nuori nainen, mä olen toki vitutuksen sijaan keksinyt oivat ratkaisut joulunajan ongelmiin.

Ykkönen on joululahjaostosten tekeminen hikisissä loisteputkihelveteissä. Joululaulut raikaa kaiuttimista niin, että parin tunnin shoppailun jälkeen osaa ulkomuistista laulaa noin kolmekymmentä eri kipaletta kahdella eri kielellä. Se ihmisten sekoaminen hajuvesihyllyillä ja kalsarilaareilla on kieltämättä hulvattoman komedian kaltainen näky, mutta mä silti jätän tämän arkielämän komiikan väliin ja hikisen toppatakin sijaan shoppailen lahjat yöpaidassa tietokoneelta käsin. Ai jumankekka kuinka simppeliä. Mä vaan klikkailen "lisää ostoskoriin"-painiketta ja parin päivän päästä haen tavaravuoren kotiin paketoitavaksi. Ei hikeä, kyyneliä, tuskaa, hermoheikkoutta, traumoja tai menetettyjä tunteja, vaan klik, klik ja klik.

Ylimääräinen leipominen ja keittiössä tössöttäminen vie myös järjen varsinkin meiltä vuorotyöläisiltä - kiinnostaa hei aivan jumalattomasti iltavuoron päälle alkaa vääntämään vielä jotain joulupullia ja pipariukkoja, kun on ensin vääntänyt hiki päässä töitä! Varsinkin, kun toi joulupiparien polttaminen on mulle huomattavasti tutumpaa, kuin kytätä väsyneenä uunin edessä oikeaa poisottohetkeä. Meillä joulun tuoksu ei ole neilikka tai pomeranssi, vaan palaneen käry ja uunista kohoava musta pilvi.

No, muahan tässä auttaa Myllyn Paras ja muut kumppanit valmispipareillaan ja jouluherkuillaan. Jos haluaa oikein hifistellä, voi ostaa sen valmistaikinan. Jouluruokaa en valmiina osta vaikka olisi ase ohimolla, mutta tällainen ylimääräinen härpäke tyyliin piparit ja muut jouluherkkuset mä aivan suosiolla haen kaupasta. Näin säästyy ensiapureissulta, palokunnan kutsumiselta ja terapialta.

Joulusiivous nähdään yleensä sellaisena yhden vuorokauden helvetillisenä työleirinä, jolloin tirskuu mäntysuopa, veri ja suomalaisen naisen suolainen hiki. Yksi päivä pyhitetään yläkaappien hinkkaamiselle ja ovenkarmien luttaamiselle kaiken muun perussiivouksen lisäksi - juu ei täällä.

Joulusiivouksesta puhuessani mulle työkaveri vinkkasi joulusiivouslistasta, johon siis listataan kaikki yksinkertaisimmatkin joulusiivouksen vaiheet - rasti ruutuun, kun asia x ja y on tehty. Mulla on jo monta rastia rastitettu, kohta ei varmaan tarvi siivota ollenkaan jouluna! Näin vältetään paniikki ja munkaltainen lapsenomainen pönttö saa laitetta kiherrellen rasteja ruutuun ja tuntea olevansa niin pirun ahkera. Ja kamoon, kuka helvetti niihin yläkaappeihin ja listojen väleihin kurkkii? Joulupukki? Joulun pyhä henki? Aivan, ei kukaan!


Mikä on joulussa ja joulukuussa ylipäätään sellainen asia, joka nostaa sun verenpaineesi huippulukemiin? Ja kuinka olet oppinut sen kiertämään? ;)

tiistai 2. joulukuuta 2014

Hyvä Joulupukki!

Hei Rakas Joulupukki ja arvon Tontut siellä Korvatunturilla! Täällä kirjoittelee Jenni Pirkanmaalta, se pahasuinen 23-vuotias kakara, muistatte varmaan? Toivottavasti ei ole vielä liian myöhäistä kirjoittaa lahjatoivelistaa, olen vain ollut sen verran kiireinen, etten ole ehtinyt rustata tätä sinulle aiemmin. Toivottavasti myöhäinen yhteydenottoni ei aiheuta hankaluuksia!

Ennen kuin kerron mitä toivoisin jouluksi, haluaisin muistuttaa olleeni varsin kiltti tänä vuonna. Olen tehnyt ahkerasti töitä ja muutenkin huolehtinut asioistani kiitettävän arvoisesti. Olen ollut kaikin puolin hyväkäytöksinen tyttö - mitä nyt jotain pientä kränää ja eripuraa olen aiheuttanut, mutta sitä nyt sattuu kaikille. En ole kiusannut Petjaakaan, ainakaan kauheasti. Hän tuskin sinulle tai tontuille lavertelee käytöksestäni, koska olen kiristänyt hänet hiljaiseksi.

Tänä vuonna toivoisin siis seuraavia asioita:

1. Toivon, että ensi vuonna suomalaiset kiihkoheterot keskittyvät yhteiskuntamme oikeisiin epäkohtiin, sen sijaan että ovat valmiita vetämään valtimonsa auki siksi, että kaikki suomalaiset seksuaalisuuteen katsomatta saavat astua avioliittoon rakastamansa ihmisen kanssa. Toivon myös, että ihmiset kiinnostuvat ensi vuonna myös enemmän omasta seksielämästään ja seksuaalisuudestaan, kuin joidenkin tuntemattomien ihmisten sänkypuuhista.

2. Toivon, että kuusien alta jokaiselle suomalaiselle löytyisi tänä jouluna paketillinen empatiakykyä ja taitoa katsoa maailmaa eri perspektiiveistä, sekä halua ymmärtää muita ihmisiä ja heidän ratkaisujaan lyttäämisen sijaan.

3. Toivon, että rikollisuus tippuisi ensi vuonna minimiin ja pääsisimme eroon kaikista kauheista, oksettavista ja julmista teoista, varsinkin seksuaali- ja henkirikoksista. Tiedän Pukki, että tämä on vähän vaikea toive toteuttaa, mutta...

4. Toivon, että kaikki koulukiusaajat ja muut paskapäät kasvaisivat joululomalla henkisesti sen verran, että keksisivät ensi vuonna kouluun palattuaan itselleen jotain kehittävämpää tekemistä - esim. opiskelu - itselleen ja kaltaisilleen. Toivon myös, että sinä Joulupukki voisit heille antaa myös peilit, joihin he sitten voisivat katsella ja pohtia, että mikä meni vikaan.

5. Toivon itselleni useita useita useita villasukkia. Värillä ei väliä, kaikki pinkistä oranssiin ja liilasta harmaaseen käyvät vallan mainiosti. Myöskään varren pituudella ei ole väliä. Toki tämän toiveen voisin korvata toiveella "toivon henkilökohtaista käsityöopettajaa", mutta ehkä näin säästymme kaikki mielipahalta.

6. Itsekuria toivoisin myös joulupöytään, mun on vaan niin vaikea ymmärtää että kaikkea jonka edessään näkee EI ole pakko syödä, varsinkaan ennätysvauhdilla.

7. Petjalle toivon käytännönjärkeä ja realistisuutta. Ajoittain sen pojan taivaanrannan maalaaminen alkaa puuduttaa jopa näinkin huuhaata ämmää.

8. Minä toivoisin myös, että ensi vuonna saisin jotain puuhaa päänupille. Vaikka opiskeltavaa tai jotain sellaista? Tai uusi harrastus? Kirjan kirjoittaminen?

9. Toivon, että sinä joulupukki tai kukaan tonttujoukosta EI vilkaise kaappeihini tänä jouluna, koska en aio siivota niitä kovikaan perusteellisesti.

10. Toivon kaikille lukijoille ihanaa aluillaan olevaa viikkoa, rauhallista joulunodotusta ja ennen kaikkea mukavaa tiistaita!



torstai 27. marraskuuta 2014

kynnysmatoista kilareihin

Luen mielelläni keskusteluja parisuhteista ja ihmissuhteista yleensäkin. Mä olen huomannut -  mikäli on keskustelupalstoja uskominen - että on olemassa vain kahta tyttöystävätyyppiä : hiekkapillutyttöystävät ja naiivit selkärangattomat tyttöystävät.

Ihmiset ovat keskustelupalstoilla äärimmäisen jyrkkiä mielipiteissään, vaikka toinen olisi avautunut elämästään kolmen lauseen verran. Jos joku kertoo kumppaninsa hengailevan exänsä kanssa ja asia on kaikille osapuolille ok, saa tyttöparka heti otsaansa sinisilmäisen idiootin -leiman. Jos taas tyttöressu harmittelee kumppaninsa ystävyyttä exänsä kanssa, tyttö on Yyterin verran hiekkaa vaginaansa imenyt  kusipää, joka pilaa poikaystävänsä ystävyyssuhteet rajoittamalla poikaparan elämää. Keskustelupalstojen pointti ei ole enää kertoa omaa kantaansa asiaan, vaan olla ehdottomasti eri mieltä keskustelun aloittajan kanssa ja lytätä tämä.

Jos mä raottaisin parisuhde-elämääni netin ihmeellisessä maailmassa, saisin varmaan molemmat leimat otsaani. Toisissa asioissa olen aivan varmasti raivohullu elämänpilaaja, toisissa taas tyhmääkin tyhmempi selkärangaton kynnysmatto. Koska välimalliahan ei foorumeilla ole, se on jompi kumpi titteli jonka parisuhteessa oleva nainen saa. Yksinkertaisesti sä joko pilaat kumppanisi elämän olemalla kilaroiva lehmä tai kumppanisi pilaa sinun elämäsi, koska olet vain niin helvetin tyhmä.

Se on jännä, miten paljon ihmisen pitää sietää parisuhteissa, ettei saa näiltä ulkopuolisilta totuudentorvilta sitä kuuluisaa hiekkapimpsatitteliä. Kumppani saa vaikka uittaa piliään kaikissa exissään, kadota kolmeksi viikoksi ilmoittamatta ja tuhlata rahansa kaljaan ja uhkapeleihin, ilman että vaimokkeella on asiaan mitään sanottavaa - pitäähän sen jätkän ny antaa elää! Ihmisellä täytyy olla vapaa-aikaa, täytyyhän miesparan saada irrotella!

Ja sitten taas mennään siihen ääripäähän: tyttö mainitsee ohimennen poikaystävällään olevan exänsä kuva tallessa tai kumppanin sulkevan puhelimen poikien iltojen ajaksi, niin tyttöystävähän on tyhmä ämmä, jota kustaan silmään kympillä ja jonka selkäranka on mehupillin luokkaa. Koska se jäbähän pettää/vihaa/kusettaa/inhoaa sua, etkö sä tyttöparka niinku tajua!? Että kerää kamas ja lähde ennen kuin jätkä tulee vierasta huulipunaa kaauluspaidassaan kotiin! Lähde ennen kuin sinua nöyryytetään!

Silti parisuhteista avaudutaan enemmän ja enemmän netissä. Vaikka eihän kukaan ulkopuolinen pienen tekstinpätkän perusteella VOI mitenkään arvioida uppo-outojen ihmisten parisuhdetta ja heidän henkilökemioitaan. Eikö ihmiset itse osaa pohtia, tuntuuko kumppanin teko hyvältä, pahalta, vaiko ei miltään? Eikö ihmiset enää ymmärrä, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei? Mikä helvetin hinku on saada vierailta kanssasurffailijoilta jokin mielipide OMASTA parisuhteestaan?

Mä en edes uskaltaisi naputella nettiin parisuhteemme käänteistä - saisin varmaan kolmesataa kommenttia siitä, kuinka olen samaan aikaan tyhmä, rajoittava, piittaamaton, ilkeä, liian kiltti, kynnysmatto, lortto, tossu ja psykopaatti. Koska netissä ketään ei voi miellyttää - ei edes omaa kumppaniaan, jos anonyymeilta kysytään.



maanantai 24. marraskuuta 2014

vähemmän olkkarii, enemmän kitchenii

Rauhallinen koti-ilta. Aika levittää takalistonsa sohvalle ja kanavasurffailla häntäluu rasitusmurtumille ja persposket makuuhaavoille. Kaukosäädin käteen, eikä muuta kuin selaamaan tarjontaa: Keijon Köökissä, Pirkko Paistaa Pullaa, Povipommin tiramisut, Idols-Esterin osterit, Leikkuulautoijen taisto, Puukkohippaa ja muikkukukkoa... 

Ainoa ajatus on: eikö jumalauta televisiosta tule mitään muuta kuin kuusisataa erilaista ruuanlaitto-ohjelmaa (ja pari kuntokuurisarjaa tyyliin Mirkun ja Markun dieetti ja Laila laihiksella)?

Mikä toi kauhee kokkailumania on? Mä vielä ymmärrän jonkun Master chefin jossa on joku pointti, mutta sitten kun joku entinen radioääni paistaa paistia ja missi pyöräyttää pullat niin mulla loppuu käsityskyky kesken. Voi pyhä äiti, miten ketään voi kiinnostaa jonkun seurapiiriliitäjän muffinssihelvetit tai jonkun randommamman helpot ja herkulliset hernekeitot?

Ja kun ne ruuat ovat tasoltaan "ruskeakastike ja lihapullat valmismuussilla", niin miten kukaan jaksaa sellaista soopaa katsoa? Varsinkin, kun suurin osa ruuista on tehty jo ennen kuin kamera edes käy, ja koko kokkailuohjelman idea on vaan heilua hehkeänä essu päällä ja vatkata kermavaahtoa Pirkan kakkupohjan päälle. Tekisivät edes nyt jotain haastavampaa tai vaihtoehtoisesti jotain, josta saisi bongailla ideoita, mutta jumalauta sitä makkaran pilkkomista ja porkkanan raastamista ei voi kenenkään pää kestää kolmea minuuttia kauempaa.

Onhan syöminen kivaa ja ruuanlaitto hauskaa, mutta ei se nyt niin jumalattoman jännää ole, että jaksaisin katsoa jonkun chat-juontajan vääntävän munakasta sössöttäen ja niinkutotasillee-mantraa toistellen. Tai sitä syömistä... Jos mä haluan katsella jonkun uppo-oudon apinan syövän kuppikakkuja, voin mennä kahvilaan kyttäämään.

Jos tää kokkailuhulluus vielä kauan jatkuu, mä vaadin, että televisiossa alkaa pyöriä seuraavat ohjelmat: Mäkikotkan mikroateriat, Davidin dyykatut dessertit ja Näin teet soppaa omasta jalasta.


Maistuvaa maanantaita!



tiistai 18. marraskuuta 2014

sano suoraan

Ihmiset ne vaan valittaa, kitisee, vinkuu, reklamoi, vaatii, vinkuu vähän lisää ja inisee - mutta ei itse kohteelle.

Nykypäivän malli on se, että esimerkiksi tuotteessa tai palvelussa havaitusta viasta ei kerrota sille taholle joka asiaan voisi vaikuttaa, vaan aivan muille tahoille. Vähän harmittaa pakasteaterian laatu, epäasiallinen kohtelu asiakaspalvelutilanteessa, tiessä oleva monttu tai naapurin parveketupakointi, niin ei muuta kuin  kiivasta naputtelua somessa tai yksinkertaisesti piuhaa paikallislehden toimitukseen! Ehkäpä Facebook-kamut tai roskalehtiä lukevat kansalaiset osaavat auttaa sua pilaantuneen leikkeleen tai myöhässä olevan postinjakajan kanssa!

Eikö ihmisillä ole munaa ottaa sitä telefoonia käteen ja rimpauttaa siihen numeroon, josta oikeasti voitaisiin auttaa? Asiakaspalveluihin, virastoihin, yksityishenkilöille tai firmoille? Herääkö kenellekään sellainen vaihtoehto mieleen? Ei jumalauta se höpöhöpö-lehden shokkitoimittaja sitä sun naapurin koiraa hiljennä tai poista hakanneulaa valmismaksalaatikosta!

Mä en oikein ymmärrä mitä ihmiset luulevat voittavansa sillä, kun haukkuvat sometilillään tai Iltahöpöhöpössä  tuttavansa epäsiistin puutarhan tai nettinsä hitauden. Eikö siinä vaiheessa kannattaisi avata Facebookin sijaan turpa ja osoittaa asiansa sen tahon suuntaan, joka voisi sinua pulmassasi auttaa? Vai ajatteleeko ihmiset, että kyllä se naapuri ruman autotallinsa maalaa tai kyllä se etuajassa pilaantunut kissanruoka menee Mirrille paremmin alas, kun laittaa vähän kiivasta runontynkää lehteen tai nettiin?

Aivan turha vinkua kurjasta kohtelusta kaupan kassalla tai saman kylän Keijon ylinopeudesta, jos se vinkuminen tapahtuu jossain muualla kuin asiallisessa sähköpostissa tai puhelussa itse asianomaiseen! Tuntuu välillä, että porukka oikein etsii shokeeraavia epäkohtia, joita jakaa mediassa jossain edeltäkävijän tai totuudentorven ominaisuudessa. On eri asia tuoda ilmi mielipide, kuin tehdä julkinen reklamaatio liian väkevästä sinapista tai hammashoitolan tädin nyrpeästä ilmeestä.

Jos ei ole edes pokkaa reklamoida/valittaa/huomauttaa asianomaisille tai tehdä asialle ylipäätään mitään mainittavaa, niin kannattaisiko silloin vain laskea hiljaa kymmeneen ja miettiä kuinka pienten ongelmien kanssa sitä tuleekaan painittua.

lauantai 15. marraskuuta 2014

paljastellaan

Blogimaailmassa ja somessa yleensäkin on kova kilpailu tykkäyksistä, lukijoista, seuraajista ja jaoista. Mitä enemmän hälinää, sitä enemmän peukkuja. Ja mitä enemmän peukkuja, sitä enemmän kuuluisuutta. Mutta mitäs sitten tehdään, kun ei ole mitään mainitsemisen arvoista sanottavaa? Kun ketään ei enää kiinnostakaan meikkivinkit, sisustusideat ja päivän asut? No sitten aletaan paljastella - ei kylläkään pintaa, vaan pinnan alta.
Ei tarvita kuin yksi vihjaileva otsikko johon on piiloitettu "MINÄ KERRON TEILLE INTIIMIT ASIANI"-viesti ja mehevä paljastus itsestä, niin bojojoing kun lukijalaskuri alkaa pyöriä ku allekirjottanut tanssilattialla - liian kovaa ja liian isoilla kierroksilla. Mikäs sen mahtavampaa, kuin lukea lempparimuotibloggarin paljastukset pääkopan ongelmista intiimeihin vaivoihin ja huonoista perhesuhteista lapsuuden traumoihin!

Eikö ihmiset ymmärrä, kuinka paljon niitä omia sivuja klikkaillaan? Ihmiset uhraavat itsensä ja oman henkilökohtaisen elämänsä vain saadakseen lisaa seuraajia ja peukuttajia sivupalkkiin. Ihmeellistä kerjäämistä ja huomiohuoraamista. Toiset ihmiset taasen välttelee omien asioidensa puhumista ylimääräisille, mutta nää jotkut järkijarkot sitten pistävät myllyn pyörimään oikein kunnolla kertomalla kaiken mahdollisen lääkityksistään, alapäistään, parisuhteistaan ja ongelmistaan. No kai sitä ny jakaa pari pientä infopakettia itsestään, jos vaikka joku Facebookiin linkittäisi tai saisi lukijakaartiin lisää fanittavia pikkutyttöjä!

Haloo, haloo, kuuleeko järki? Tuntuu hullulta, että jumalata aikuiset ihmiset eivät ymmärrä kaikkia seurauksia mitä sillä voi olla, kun jakaa kaikki sekavimmatkin asiansa netissä sadoilla ja tuhansille ihmisille. Luuleeko nää älynväläykset, että niitä lukee vain ne ihmiset, joilta saa se tsemppiviestit ja "ihanaa ko sää oot noi ihanan niinko avoin!!!"-kommentit? Esimerkiksi lapsen tarhatädit, työtoverit, sukulaiset...? Mä en ainakaan haluaisi kaikenmaailman puolituttujen ja uppo-outojen urpojen tietävän mun ongelmiani ja traagisia elämänhetkiäni. Yhdestä väärästä lauseesta, kuvasta tai paljastuksesta kun voi joutua maksamaan aika ison hinnan.

Ja kiinnostaako tosiaan kaikkia kuinka monta senttiä olit synnärillä auki ja paljonko sitä pissaa ja kakkaa sitten ponnistaessa lensi? Tai että kuinkas kivaa sen poikkiksen kanssa siellä lakanoiden välissä olikaan ja mitäs kaikkea siellä harrastettiinkaan? Kaikki panojutuista peräreiän kutinaan jaetaan, kunhan vain joku nyt tulisi, lukisi ja linkittäisi! Ota minut some, minä annan kaiken itsestäni!



perjantai 7. marraskuuta 2014

jouluhullu

Ei ole edes marraskuun puoliväli ja mulla alkaa flippaamaan päässä: suunnittelen joululahjoja, -ruokia, -koristeita ja -valoja Kulkuset, kulkuset taustalla soiden. Sormet syyhyää joulukorttiaskarteluiden pariin, konvehteja alkaa tekemään mieli heti kun ne kauppoihin mega size -pakkauksissaan rantautuvat ja kaneli pöllyää. Olin vuosia ihminen joka ei juurikaan tästä punasävyisestä ja lantulta haisevasta koko vuoden kaupallisimmasta juhlasta välitä, mutta sitten yhtäkkiä vain napsahti ja musta tuli jouluihminen.
Viimeiset pari-kolme vuotta ovat menneet niin, että lokakuussa alan odottamaan milloin kehtaan kaivaa esille joulupalloja ja -valoja, marraskuussa poltan ensimmäiset tortut ja piparit, ja joulukuussa aloitan salamyhkäisen rapistelun lahjapaperien kanssa. Joululaulut (joita ennen en voinut sietää) pamahtavat soimaan viimeistään joulukuun ensimmäisenä päivänä. Ja hulluus moninkertaistuu joka vuosi. Mitä pirua mulle tapahtuu - joitain vuosia takaperin mä olisin ennemmin viettänyt joulun vaikka Tallinnan risteilyllä, kuin kuusipuun katveessa.

Mä aina kaavailen sellaista ihanaa vanhanajan joulua: aitoja tuoksuja ja makuja, tonttujen sipsutusta ja mäntysuovalta tuoksuvaa saunaa. Mä kaipaan aikaa jota en ole edes elänyt, sellaista maalaisjoulua jossain pienessä metsäpirtissä valtavien hankien ympäröimänä. Sellaista, kuin saduissa: riisipuuro muhii puuhellalla ja leivinuunissa paistuu laatikot. Lapset saavat lahjaksi sukkaparin ja piparkakun ja ovat siitäkin vähästä onnellisia. Aattoillan hämärässä kynttilät loistaa ja lautalattia narisee. Mutta ei,  pyhien jälkeen mä tunnen kevyttä katkeruutta, kun ymmärrän sellaisten aikojen olevan enää pelkkää vanhojen ihmisten muistelua.

Nykyjoulu on led-valojen sykkimistä ostoskeskuksissa, hikinoroja niskassa ja menetettyjä satasia. Kakarat vinkuvat kaikenmaailman tappajarobotteja pukin konttiin ja laatikot paistuu Saarioisten äitien uunissa (PAITSI MEILLÄ!). Kaupan piparkakut maistuvat esanssisille pahvilätysköille, joulun musiikki on imelää iskelmäpoppia ja mainokset huutaa, että "OSTA OSTA OSTA, OSTA NY JUMALAUTA!". Rauhan ja levollisuuden tilalla häilyy paniikki, stressi ja suoranainen vitutus.

Siitäkin huolimatta mä olen jouluihminen, ehkä jopa vähän jouluhullu. Taisteluni materian kyllästämää joulua vastaan on kuitenkin turhaa. Aina sitä löytää itsensä loisteputkien välkkeestä hikisestä ostoskeskuksesta kärryt bokseripaketteja ja ihonhoitosettejä pullollaan ja kauniit ajatukset käsin tehdyistä lahjapaketeista katoavat samalla hetkellä, kun pankkikortti työntyy kortinlukijaan. Televisiosta ei tule Heinähatun ja Vilttitossun Joulukalenteria, vaan Taistelutappajapääkalloninjojen jouluspesiaali "Tapetaan pukki". Joulupöydässä lanttulootan sijaan haisee kebab ja kalja. Kulkusten kilkatuskin on vaihtunut vihaiseen sadatteluun ja hermoheikkojen ihmisten tööttäilyyn jouluruuhkassa.

Mutta silti, joka ikinen vuosi mä aion yrittää taistella Oikean Joulun puolesta. Taidankin heti tsekata löytyykö tästä kämpästä piparkakkutaikina-aineksia...



keskiviikko 5. marraskuuta 2014

kun lääkärit mielensä pahoittivat

Kakkosella on alkanut pyöriä uusi kotimainen sairaalasarja Syke, josta mediassa onkin jo jonkin verran kohistu. Sarja mainostaa itseään ehkä himpun verran kliseisillä sanoilla "Elämä. Kuolema. Draama.", mutta myönnettäköön niiden kertovan aikalailla kaiken oleellisen sarjasta (tuohon täytyisi kyllä lisätä vielä "Hysteeristä naurua.", koska Jarkko Niemen esittämä Saksikäsi-Holopainen on vaan niin mainio hahmo!). Ensimmäiset kaksi jaksoa Yle Areenasta katsottuani voin myöntää jääneeni kerrasta koukkuun - kerrankin kotimainen sarja, jossa on koko ajan jonkinlaista toimintaa ilman ylimääräistä liibalaabaa! Ja kerrankin kotimainen sarja joka aiheuttaa myötähäpeän sijaan mielekkäämpiä tunnereaktioita naurusta suruun ja inhosta iloon. Niin, ja onhan se hoitoalan ihmisenä hauskaa katsoa ohjelmaa, jonka ammattisanastoa ymmärtää.

Mutta. Nyt on sitten lääkärit ja lääkäriopiskelijat ottaneet nokkiinsa.  Heistä kun annetaan niin ruma kuva tässä ohjelmassa. Että kaikki lääkärit nyt ovat muka tunnekylmiä kusipäitä. Ja niin olevinaan Jumalasta seuraavia. Ja nyyh nyyh. Paha mieli on nyt kaikilla sitten, kun sarjassa on yksi korostetun vittumainen kirurgi ja empatiakyvytön ylilääkäri. Voi hellanlettas!

Pitäisikö munkin hoitajana (vaikkakin "vain" lähihoitajana) vetää hernekeitot hengitysteihin, koska sarjassa on myös huoraava hoitsu, yksi on jonkin tason narkkari ja kaikilla enemmän tai vähemmän epämääräiset parisuhdekuviot. Koska tuntuuhan se pahalta, jos kaikki nyt luulee, että kaikki hoitajat nyt sitten myy itseään ja pistää kamaa suoneen kesken työpäivän, koska kuvitteellisessa draamasarjassakin tehtiin niin! Kyllähän tässä nyt paha mieli tulee väkisinkin!

En tajua miksi tuostakin pitää nähdä vaivaa? Vai tunteeko joku pistoksen sydämessään, kun oma ammatti näytetäänkin synkemmässä valossa? Löytääkö joku omia piirteitään kuvitteellisesta hahmosta ja alkaakin harmittamaan? Se nyt vaan on fakta, että joka ammattiryhmään kuuluu niin kusipäitä kuin loistoyksilöitäkin - sen totuuden kanssa nyt vaan pitää elää. Ja mä en usko, että kovinkaan moni talonmies on vetänyt kilareita laiskanoloisen Seppo Taalasmaan takia, tai että  poliisit tuntevat pahaa mieltä katsoessaan Kyösti Pöystin epämääräisiä touhuja.

Ja miksi kaikki täytyy ottaa niin kirjaimellisesti? Jos ohjelmaa mainostetaan todentuntuisena, se ei tarkoita että kaikki menee niin kuin sairaalassa oikeasti menee. Jos haluaa katsoa silkkaa faktaa ilman turhia hömpötyksiä, voi suunnata dokumenttien pariin ja jättää fiktiiviset draamasarjat niistä tajuaville ihmisille.


  Hauskaa keskiviikkoa kaikille, toivottaapi tämä iloinen hoitsu!



tiistai 4. marraskuuta 2014

ilkeä internet

On tiettyjä aiheita, joiden esille ottaminen netin kiehtovassa maailmassa aiheuttaa lähinnä tolkutonta massaraivoa ja näppäimistön aggressiivista hakkaamista. Joitain asioita ei vaan saa keskustelupalstalle tai statukseensa rustata, ellei halua aiheuttaa totaaliflippaamista, peppukipeyttä ja yleistä pahaa mieltä helposti provosoituvissa kanssasurffailijoissa.

Yksi suurimmista virheistä on harmitella (hyvin lievässäkin mittakaavassa) kumppanin armeija-aikaa ja sen aiheuttamia ongelmia. Se on melkein satavarma, että 75%  tekstiin kommentoivista ihmisistä vetää "AI TEIDÄN SUHDE EI KESTÄ YHTÄ VITUN INTTIÄ!! EROTKAA JOS ON NOIN HANKALAA!!"-kortin. Koska jos ihminen harmistuu siitä ettei näe vaikkapa kolmeen viikkoon kumppaniaan, suhde on todennäköisesti tuomittu tuhoon jo alkumetreillä. Toisen ikävöiminenhän on merkki paskasta parisuhteesta ja niin edelleen. Meidänkin täytyy varmaan Petjan kanssa erota, kun tunnen vienoa kaipausta hänen ollessaan jossain reissulla useamman päivän.

Ja sitten se imettäminen. Avauduppa siitä mammapalstalla, niin morjes mikä tissimaitohelvetti pamahtaa päälle. Sä olet vastuuton horo jos ei mölöö irtoo ja sairas perverssi, jos lapsi on jonkun mittapuulla liian vanha tisulle. Se on oikeastaan jännä, miten vieraan ihmisen maidoneritys voi kuohuttaa niin hillittömästi, mulle on henkilökohtaisesti aivan yksi lysti miten joku Irmareetta mukulansa ruokkii.

Vauvat ja lapset yleensäkin ovat varmaan ykkösaihe, joista netissä tapellaan. Jos et hanki niitä, olet tunnekylmä ja itsekäs kusipää, joka ei ymmärrä elämän tarkoitusta. Jos taas hankit ja kasvattaessasi jälkeläistäsi toimit eri tavalla kuin suurin osa, olet kykenemätön äidiksi ja lastensuojeluilmoitus on viittä vaille valmis. Oli mukulasi sitten puettu väärään väriin tai maistanut kiinteitä kolme päivää ennen kuin olisi suositeltavaa, saat todennäköisesti aikaan vihaisen viestiketjun.

Entäpä kaikki eläimiin liittyvä? Ihmiset ovat lähes hysteerisiä jokaisesta kissanpennusta ja koiraparasta - ja useimmiten ilman mitään syytä. Mä ymmärrän, että eläinten kaltoinkohtelu, pentutehtailu ja muu vastaava toiminta kuohuttaa tunteita, sehän on fakta ettei elävää olentoa saa rääkätä. Mutta välillä kun tuppaa menemään hitusen verran yli näillä eläinfanaatikoilla. "Naapurini joi kaljaa koiran ollessa läsnä, voiko rekku saada tästä jotain traumoja!?"- ja "Tutun kissan nimi on Pertti, voiko tästä aiheutua haittaa kissan psyykeelle!?"-tyylinen panikointi tuntuu olevan joku trendi. Juuri äskettäin luin jonkun kyylän kirjoittaman tekstinpätkän naapureista, jotka kuluttavat alkoholia ja polttavat tupakkaa, ja yllättäen kommentteihin sisältyi myös "MITÄ JOS SITÄ KOIRAA PAHOINPIDELLÄÄN!?"-hysteriaa. No totta kai koiraa hakataan minkä keretään, jos omistaja ottaa joskus ölppöstä tai käy röökillä!

Eikä unohdeta iloisista asioista aiheutuvaa vittuilua. Kerroitpa ostaneesi uudet kengät, kumppanisi kosineen hauskalla tavalla, vaihtaneesi auton uudempaan, lapsesi oppineen uuden sanan tai muuten vaan ihastelet elämän ihanuutta, mitä todennäköisemmin ruudun toisella puolen joku vetää itsensä uskomattomille kierroksille. Varsinkin keskustelupalstoilla joissa saa anonyymina sekoilla kivoista asioista puhumista ei siedetä, vaan vastaanotto on yleensä jotain tämänkaltaista: "VOI LUOJA siis täytyy olla vajaa ja tyhmä ja ruma että tollasista nollajutuista nauttii koska itsehän en nauttisi ja ihan helvetin pitkästyttävää lukee tollasta liibalaabaa jos ei oo kunnolla mitään asiaa ja voin kertoo että sä oot säälittävä ja naiivi teini joka luulee vähä liikaa ittestää ja tiedox vaan mulla menee paljon paremmin kuin sulla MULLA ON KAIKKI IHAN HYVIN SAATANA!!!!". Onkohan vaan?



Teille, jotka harrastatte tätä provosoitumista ja raivoamista ajattelin koota listan kommentointityyleistä, joita ei kannata enää käyttää. Nää on niin nähty, että suosittelen päivittämään vittuiluvarastoa:

  • "...onks tää provo, ei kukaa voi olla noin vitun tyhmä?
  • "Kirjoittamasi kolmen lauseen perusteella sä olet täysin kykenemätön äidiksi, eläimen omistajaksi, ihmiseksi, naiseksi, vaimoksi, siskoksi, työntekijäksi, veronmaksajaksi ja Suomen kansalaiseksi! Soitan sinusta poliisille, Punaiselle ristille, naapurille ja auttavaan puhelimeen!!!"
  • "lol oot nii huora/läski/vammane/ruma xDDD
  • "MINÄ en toimisi noin, koska MINULLA on asiat oletettavasti paremmin kuin SINUNlaisillasi. ;))) Minulla on rakastava mies, ihana työ, kolmesataa kaunista lasta jotka ovat huippuälykkäitä ja koiranikin osaa imuroida, eli elän unelmaa, toisin kuin sinä nimimerkki Pimpulapampula79 ;)))))"
  • "En tiedä onko tarkoituksesi olla viehättävä, mutta profiilikuvassasi maskeerausjälkesi on lähes tulkoon groteskia, joten aiemmin käymämme diskurssi kosmetiikasta oli mitä ilmeisemmin turhaa. Tokikaan en usko että ymmärrät puoliakaan käyttämistäni sanoista, koska vaikutat olevan ns. sitä alempaa kastia, mutta onneksi voit käyttää Googlea."
  • "Opettele kirjottaa vitu apina, otsikos lukee "termimaali" eikä "terminaali",  mee äikäntunnille ennen ku tuut nettii!!!"






Rauhallisia surffailutuokioita teille kaikille!


perjantai 31. lokakuuta 2014

kuinka selvitä miehen kanssa?

Mä ole huomannut, että naisilla on joskus suuria ongelmia ymmärtää sen kaksilahkeisen logiikkaa ja ajatuksenkulkua. Parisuhdeihmisenä ja muutenkin miesten kanssa aikaa viettäneenä ajattelin antaa teille likat pari tipsiä.

1. Mies ei todellakaan huomaa, jos sä olet leikkauttanut hiusten latvoista sentin kaksi tai pudottanut saman verran kiloja. Vaikka olisi lähtenyt viisi, se kotikeijo tuskin ymmärtää. Ja ei, mies ei huomaa sun uutta paitaa, joka on samanlainen kuin kaikki muutkin sun paidat. ("EI TÄÄ OO SAMANLAINEN, TÄÄ ON SAMMALEENVIHREÄ JA NE TOISET KHAKINVIHREITÄ!"). Mies ei myöskään hoksaa, mikäli sä olet vaihtanut huulipunan sävyä aurinkopersikasta nudeluumuun tai laittanut sohvatyyynyt eri järjestykseen. Mies ymmärtää isompia kokonaisuuksia, esim. jos sohva on tulessa tai pleikkari on mystisesti kadonnut. Ymmärrä nainen tämä, niin loppuelämäsi tulee olemaan paljon helpompi.

2. Monilla naisilla on epärealistisia odotuksia kumppaninsa tai deittinsä tyylitajusta. "Kyllä se siitä vielä miehistyy ja ostaa kauluspaidan". Joo, maksimissaan isoäitinsä hautajaisiin. Jos mies on pukeutunut koko elämänsä kollareihin ja öljyisiin huppareihin, mies ei yhdessä yössä muutu tyyliniekaksi. Tuskin ikinä. Eikä ainakaan sun motkotuksesi avulla, Saattaapi olla, että kun tukit turpasi, mies saapastelee joku kaunis päivä kotiin yllään siisti neule tai bleiseri.

3. Suurin osa miehistä kuvittelee naisen ymmärtävän tai haluavan ymmärtää "miesten hommien" päälle - mutta heidän ei toki tarvitse ymmärtää saatikka osata näitä "naisten hommia". Kyllähän nyt jokaisen naisen kuuluu osata vaihtaa autoon renkaat silmät kiinni ja työkaluina ainoastaan kolme tulitikkua, mutta miehen ei tarvitse osata taitella lakanoita tai vispata kermaa oikeaoppisesti - edes teoriatasolla. Tästä ongelmasta pääsee eroon joko tekemällä täydellisen työnjaon miesten ja naisten töiden suhteen TAI sekoittamalla pakan totaalisesti.

4. Älä tyrmää heti miehen kuolleena syntynyttä ideaa tonnin kauko-ohjattavasta helikopterista tai mönkijän ostamisesta kerrostalokaksioon. Loukkaantunut mies on kaksikymmentä kertaa pahempi kuin loukkaantunut nainen, joten hymyile vain kohteliaasti ja vaihda puheenaihetta. Mikäli puhe pitäytyy edelleen olohuoneen mönkijäsafarissa tai elefantin ostamisessa, jatka hymyilyä ja sano että puhutaan tästä sitten joskus toiste, Mutta älä vain sano, että idea on täydellisen vajaa, koska sitten saat kuulla pikakelauksella kaikki typerät ideasi: "NIIN, KUKAS TÄNNE OLI OSTAMASSA SEITSEMÄN TONNIN MARMORIPATSASTA JA KOLMEN TONNIN SANDAALEJA JA KUKAS KEKSI MAALATA VAALEANPUNAISELLA AUTOTALLIN SEINÄT, KUKA!?".

Näillä vinkeillä pääsee aika pitkälle misten kanssa.



torstai 30. lokakuuta 2014

poistuisitko mun elämästäni

Koko ajan touhotetaan siitä, kuinka ihmisten tulisi hankkia lisää ystäviä, kontakteja, seuraa ja monia muita erilaisia ihmissuhteita. Pitäisi olla jos jonkinlaisia frendejä, rakastajia, kumppaneita, kaveripoikia, ystävättäriä, sieluntovereita, kännikavereita, puolituttuja ja kaikenlaista sakkia ympärillä. Ihmisen tulisi olla koko ajan valmiina tutustumaan ja kartuttamaan ystäväpiiriään. Facebookin kaverilistat pullistelee liitoksistaan ja WhatsApp vinkuu taukoamatta. Kivaa?

Mutta entäpäs jos ei vaan jaksa? Jos ei huvita olla supersosiaalinen ja aina tavoitettavissa? Itse ainakaan en tarvitse elämääni epämääräisiä puolituttuja tai jotain helvetin viestittelykavereita. Mä en käsitä, miten jotkut jaksaa jakaa asioitaan kymmenien ihmisten kanssa tulematta hulluksi - tai tekemättä niitä kavereita mielipuoliksi. Mulla ainakin sekoisi kuuppa ihan kummassakin roolissa. Siksi mun mielestä välillä voitaisiin puhua kaveripiirin kutistamisesta ja turhien ihmissuhteiden katkaisemisesta  sen sijaan, että koko ajan hankitaan lisää ja lisää ääliöitä nilkkaan roikkumaan.

Ihmiset osaavat vaivatta kertoa millaisia tuttavuuksia he elämäänsä haluavat - hauskoja, rehellisiä, rempseitä, empaattisia, spontaaneja... Nettikin on tehnyt äärettömän helpoksi löytää haluamiansa piirteitä omaavia ihmisiä ystäviksi ja kavereiksi - parilla klikkauksella olet löytänyt joukon ihmisiä, jotka jakavat kanssasi saman aatteen, harrastuksen, ammatin tai elämäntilanteen. Halusit sitten toveriksi postimerkkejä keräilevän vegetaristin tai tankotanssia harrastavan rekkakuskin, se mitä todennäköisemmin onnistuu. Mutta osaavatko ihmiset kertoa minkälaisia ihmisiä he EIVÄT elämiinsä halua?

Itse osaan vaivatta luetella ihmisiä, joita en ystäväpiiriini halua tai joista mielelläni hankkiutuisin eroon:
  • Ihmiset, jotka ottavat yhteyttä vain kun itsellä on ongelmia tai muuten vain tarvetta vinkua jostain (jotka sitten katoavat kuin kusi lumeen parempien aikojen koittaessa) saavat lähteä ihan ensimmäisten joukossa. Jos joku on niin vajaa että kuvittelee ystävyyden olevan sitä, että maristaan vain sitä omaa elämäntuskaa ja käännetään selkä sitten kun kaikki onkin taas ihan jees, niin ei muuta ku morjes ja mukavaa loppuelämää.
  • Ihmiset, jotka haluavat olla vain kännikavereita. Tätä porukkaa mä en ole koskaan tajunnut. Miksi helvetissä sä hankit elämääsi ihmisiä, joita sä et kestä selvinpäin!? Ihan pikkuisen hämärää touhua. Vai onko jotkut ihmiset yksinkertaisesti parhaimmillaan nakit silmillä? Vähän vaikea uskoa, mutta se toisaalta olisi ainoa looginen ratkaisu. 
  • Ihmiset, joiden pääpuheenaihe on muiden arvostelu ja haukkuminen. Onhan se ihan ilmiselvää, että jos joku ihminen taukoamatta lätisee paskaa muista sinulle, niin sinusta se lätisee muille. Yleensä tällaiset ihmiset ovat myös niitä, jotka eivät sitten kestä minkäänlaista kuittia itsestään. Mun henkilökohtainen mielipide on, että sellainen muita kyrpä otsassa mulkoileva juorulortto ei oikein kuulosta parhaalta ystäväainekselta.
  • Ihmiset, jotka eivät osaa vakavoitua. Vauhtia riittää ja läppä lentää, mutta tosipaikan tullen ollaan ihan pissat housussa ja kadotaan paikalta. TAI heitetään jotain mautonta kommenttia, kun ei aivokapasiteetti riitä olemaan asiallinen. Ai jumalauta tällaiset ihmiset aiheuttaa pieniä verenkiertohäiriöitä mun päässäni.
Ja ennen kuin joku kokee mielipahaa ruudun toisella puolella ("SIIS TOSI TÖRKEÄÄ KIRJOITTAA RAKKAIDEN YSTÄVIEN JULMASTA HYLKÄÄMISESTÄ!!!!!") niin huomauttaisin, että erilaisista ihmissuhteista eroon pääseminen ei tarkoita toisen loukkaamista, vaan asiat toki voi hoitaa asiallisesti ja jopa huomaamattomasti. Pelkästään etäisyyden ottaminen voi viilentää useammankin turhan ystävyyssuhteen.

MOIMOI!

Onko sulla ystävä tai tuttava, josta haluaisit kuumeisesti eroon? Tai oletko onnistunut katkaisemaan epämieluisan ihmissuhteen? Tai millaista ihmistä et missään nimessä elämääsi haluaisi? Kerro kokemuksesi, odotan mielenkiinnolla!


maanantai 27. lokakuuta 2014

(esi)merkillistä nuorisoa

Joskus kirjoittelin postauksen vanhuksista, seniorikansalaisista ja siitä, kuinka vanhat ihmiset koetaan nyky-yhteiskunnassa lähinnä taakkana. Mikä on mun mielestä aivan käsittämätöntä, koska he ovat oman osansa tehneet tämänkin yhteiskunnan eteen ja edelleenkin rikastuttavat maailmaa omilla persoonillaan. Mä en siedä tätä vallitsevaa ajatusmaailmaa hektisessä tehokkuusyhteiskunnassamme, että vanha ja raihnainen eläkeläinen ei ole enää ihminen, vaan taakka yhteiskunnalle ja omaisilleen. Kun työt on tehty niin ei muuta ku mummoparka unholaan, eihän sillä enää mitään tehdä. Yhh, ajatuskin kuvottaa.

Mutta kyllähän nuorisokin saa niskaansa aika paljon kuraa. Jokainen alle kaksvitonen on narkkari tai ainakin juoppo, työtön, laiska pleikkariurpo, jolla ei ole käytöstapoja, koulutusta tai edes kiinnostusta tehdä asioiden eteen mitään. Nuoret ne vaan roskaa, kiroilee, löhöilee, kasvattaa persettään muttei aivojaan ja hengailevat sossunluukulla kaljarahan toivossa. No, ikävä kyllä sellaisiakin sankareita keskuudestamme löytyy, mutta kyllä, pääasiassa nykynuoret ovat hyvinkin fiksuja ja oma-aloitteisia ihmisiä.

On surkuhupaisaa, kuinka aina paskaa niskaansa saavat joko laiskat nuoret tai tökeröt vanhukset. Eli ihmiset, jotka eivät ole vielä yhteiskunnan täysipainoisia jäseniä ja ne, jotka ovat jo pikkuhiljaa jättämässä aktiivisen elämän vaikuttajana ja maksajana taakseen. Unohdetaan, nuorissa se tulevaisuus kytee ja HE ovat niitä, jotka tätä maatakin vievät eteenpäin. Jos asenne on se, että kaikki ovat joka tapauksessa laiskoja älykääpiöitä, on turha odottaa edes mitään muuta.

Miten kukaan voi kehittyä ja saada järkeä päähän, jos kukaan ei anna  niitä lähtökohtia. Ei auta, että on kiva koti ja hauska opettaja, vaan se vaatii muiltakin ihmisiltä oman panoksensa. Omalla käytöksellä näytetään sitä kuuluisaa esimerkkiä, jonka mukaan lapset ja nuoret lähtevät toimimaan. Jos heti sanotaan, että onpas saatanan laiskaa sakkia, niin mitäpä muuta voit edes olettaa? Jumalauta sitä saa mitä tilaa!

Ja keski-ikäiset, jotka ovat aktiivisempia maksajia, äänestäjiä, vaikuttajia ja toimijoita, heistä ei sanota mitään, vaikka heissä ne suurimman luokan v-päät elää. Mä voin sanoa, että tunnen aivan varmasti enemmän mulkvisteja keski-ikäisiä, kuin nuoria tai vanhuksia. Silti nämä edeltämainitut ikäryhmät saavat sen suurimman paskavyöryn niskaansa. Pääasiassa kiireiset pukumiehet, töykeät perheenäidit, naama norsunvaginalla tuhahtelevat tädit ja omahyväiset sedät ovat niitä urpoja, jotka ohittelevat jonoissa, eivät päästä suojatien yli, eivät vastaa tervehdykseen, istuvat kauppojen kassoilla ja motkottavat miten kaikki ovat niin laiskoja ja epäystävällisiä. Eivät lapset, nuoret tai vanhukset. Toki poikkeuksia löytyy jokaiseen suuntaan, mutta kyllä se pääasiassa rullailee näin.

Mä en muista yhtäkään kertaa elämässäni, että asiakaspalvelutehtävissä ollut nuori henkilö olisi käyttäytynyt mua kohtaan epäasiallisesti; päinvastoin mua on teititelty, toivotettu hyvää päivänjatkoa ja hymyilty aurinkoisesti. Suojatien yli päästävät aina iloiset mopopojat ja -tytöt, eivät ne kiireiset Mesemiehet ja -naiset. Työelämässäkin mä olen törmännyt pääasiassa iloisiin ja aktiivisiin nuoriin opiskelijoihin. Mistä tämä kaikki paska nuorten niskaan sataa? Sen ajan jonka käyttää nuorten haukkumiseen voisi käyttää lasten ja nuorten opastamiseen ja hyvän esimerkin näyttämiseen; veikkaan että tulokset olisivat jokusen asteen parempia.

Kannustankin kaikkia teitä lukijoita osallistumaan näihin "talkoisiin" antamalla oman panoksenne näyttämällä fiksua esimerkkiä ja käyttäytymällä niin kuin toivoisitte itseänne kohtaan käyttäydyttävän - niin leikkikentän laidalla kuin kassajonossa ja kotonakin. Mukavaa maanantaita ja ihanaa alkavaa viikkoa kaikille!



sunnuntai 26. lokakuuta 2014

kun fitnessvillitys lähti lapasesta

Facebookissa on parisen päivää kiertänyt fitnessurheilija Ulla-Riitta Koskisen postaus fitnessurheilun luomasta prinsessailluusiosta ja kisakunnon fanaattisesta ihailusta,  ja mä olen suoraan sanottuna vähän tyrmistynyt. Ei, mä en ole tyrmistynyt siitä, että kirjoittaja hyvinkin suorapuheisesti tuo ilmi lajin nurjan puolen (päinvastoin - Ulla-Riitalle lämpimät terkut ja kymmenen pistettä rohkeasta kirjoituksesta, hienoa että joku ravistelee tätä fitnessmanian pauloissa olevaa kansaa!), vaan mä olen hämmästynyt postaukseen kirjoitetuista kommenteista: "Hyvä kirjoitus!!! Ihanaa että joku sanoo suoraan!!!". Siis tarvitseeko jonkun tosiaan erikseen sanoa, että oranssinruskean 40-kiloisten silikonitissisten harjanvarsien ihailu on pikkuriikkisen sekopäistä touhua?

Ei unohdeta sitä faktaa, että jos tavallinen pulliainen kyseenalaistaa tämän kauneusihanteen kyse on silkasta kateudesta, mutta kun sen taas tuokin ilmi alan harrastaja, niin tilanne onkin aivan eri. Jotenkin huvittavaa ja toisaalta taas vähän surullista, että kyseinen postaus sai niin mahtipontisen vastaanoton. Veikkaan, että puhtaalla maalaisjärjellä ja suhteellisuudentajulla varustetut ihmiset tuskin saivat mitään suurta ahaa-elämystä postausta lukiessaan. Toisaalta veikkaan myös, että maalaisjärki ei taida olla tällä hetkellä in.

Kuvittelevatko nuoret naiset oikeasti, että itsensä näännyttäminen dieetillä afrikkalaisen lapsen kokoiseksi (jos silikonia ja pyöreäksi kyykättyä persettä ei lasketa) on ihan normaalia ja terveyden kannalta tavoiteltavaa? Että se on jotain urheilua? Joo, todellista urheilua näyttää solariumiin nukahtaneelta ja nälkäkuoleman partaalla olevalta Barbielta, jonka sydänkäyrä vetää samanlaista siksakkia, kuin juopunut ankka.

Muistan kun itse vuosi pari takaperin kyseenalaistin fitnessurheilun myötä tullutta kauneusihannetta ja mulle sanottiin kauhistellen "siis toihan on just hyvä ku ihmiset haluu olla vahvoja ja lihaksikkaita, siis toihan on just tosi terve ihanne". Hei kamoon, onko ihminen voimakas, vahva ja kaikin puolin huippukunnossa, jos rasvaprosentti liitelee nollan lähellä ja luut törröttää oranssin nahkan läpi? Onko se normaalia?

Musta tuntuu, että tää villitys on riistäytymässä käsistä - eikä mistään isoista ja lihaksikkaista käsistä. Toi nyt vaan on sellainen laji, että siinä pärjää vaan harvat ja uskon, että suurimmalle osalle se ei sovi ollenkaan. Pitää olla kunnossa niin nuppi kuin pumppukin, että kykenee käymään läpi koko shown. Mä itse varmaan kuolisin dieetin toisena päivänä joko sydänkohtaukseen tai hyppäisin nälissäni sillalta. Ja silti niin moni trikooprinsessa kuvittelee, että hei, toi vois olla NIIN mun juttu! Vähä ihanaa näyttää kimaltavalta ruumiilta.

Oikeastaan kehonrakennuksesta ja fitnessurheilusta alalajeineen ja -luokkineen on tullut huono vitsi tämän teinityttöjen hysterian takia. Tytöiltä tuntuu unohtuvan, että isoilla lavoilla ei menesty, jos näyttää aurinkopuuteroidulta luurangolta.  Mutta silti jostain kumman syystä tää riutunut pissis glitterbikineissä -staili on nyt se kova sana nuorten naisten ja teinityttöjen keskuudessa.

Silti kukaan ei ole vielä saanut perusteltua mulle miksi se näyttää hyvältä niin monien mielestä.

perjantai 10. lokakuuta 2014

nettirakkauksia

Mä olen jäänyt pahasti koukkuun MTV:llä pyörivään Catfish-sarjaan (taitaa se pyöriä myös jollain peruskanavalla tällä hetkellä?). Niille jotka eivät ole kyseistä sarjaa katsoneet, tiivistän pointin: joka jaksossa käsitellään henkilöä X joka on netissä rakastunut henkilöön Y. Henkilö X ei ole satavarma Y:n henkilöllisyydestä ja hän haluaa selvittää kuka oikeasti ruudun toisella puolella istuu. Sarjan pääheput Nev ja Max kuvaustiiminsä kera selvittävät sitten googlettelemalla Y:n henkilöllisyyden ja järkkäävät tapaamisen X:lle ja Y:lle ja lähes poikkeuksetta paljastuu jokin hurja salaisuus.

Esimerkiksi Pertsapaavo rakastuu Ullamaijaan, mutta Ullamaija keksii hyviä syitä ("minulla on syöpä", "tietokoneeni ei toimi", "olen kiireinen alusvaatemalli") mikseivät he voi tavata tai videochattailla. Ullamaija on tietenkin menestyvä ja seksikäs kansikuvatyttö, sekä saatanan rikas. Pertsapaavo laittaa meilin Neville ja Maxille, he saapuvat ja ratkaisevat, että Ullamaija ei ole Ullamaija, vaan kolmesataakiloinen mies nimeltään Tauno.

Kyseinen ohjelma on saanut mut miettimään ihmisen älykkyyttä ja toisaalta taas sitä, miten helposti ihmiset latelevat rakkaudentunnustuksia uppo-oudoille ihmisille. Hei kamoon, jos sä olet ihan tavallinen tyllerö ja teinityttöjen keskustelupalstalla tapaat tähtiartisti-kehonrakentaja-malli-miljardöörin, joka lähettelee ilmiselvästi Googlen kuvahausta repäistyjä kuvia "itsestään" samalla, kun pummii sulta rahaa, niin luulisi jossain hälytyskellojen soivan!

Mä ymmärrän että netti on nykypäivää ja että se on merkittävä osa parinmuodostuksessa ja ihmissuhteiden ylläpidossa. Ei siinä ole mitään kummallista, jos löytää rakkauden Facebookista tai treffipalstalta. Mutta jos sä "rakastat" vuosia (!) jotain nimimerkki SexyTigerMania ja hänen päin persettä rakenneltua feikkiprofiiliaan, niin olisiko aika joskus käydä ulkona? Tai edes vaihtaa sivustoa? Jos sille elämän suurelle rakkaudelle siellä ruudun toisella puolella tulee aina työkeikka Hollywoodiin tai vaarallinen kasvain siinä vaiheessa kun otetaan tapaaminen tai skypettäminen puheeksi, luulisi typerämmänkin ihmisen käyttävän puhdasta järkeään.

Mä en oikeasti osaa sanoa kumpi on urpompi: se joka uskoo kaiken lätinän hienoista autoista ja kasvaimista, vai se, joka feikkiprofiilinsa varjolla kusee silmään hyväuskoisia pönttöjä. Jos joku nettituttavuus hehkuttaisi rakkauttaan muhun, mutta ei olisi valmis ottamaan yhtä normaalia valokuvaa tai iskemään webkameraansa päälle, niin mä en ihan hirveän kauaa langoilla roikkuisi.

Onhan netti mahtava asia sosiaalisen kanssakäymisen suhteen. Netissä voi tutustua ja netissä voi ylläpitää ihmissuhdetta. Nettimaailma mahdollistaa asioita, jotka ennen ovat olleet mahdottomia tai ainakin valtavan vaikeita. Mutta yleensä jossain välissä kuitenkin tavataan ihan kasvokkain. Miten helvetissä kukaan voi palavasti rakastua pelkkiin tekstiviesteihin ja sähköposteihin? Miten kukaan jaksaa vuositolkulla saada ja lähetellä imeliä "oot mun kaikkeni<3"-viestejä normaalin kanssakäymisen sijaan?

Ja kamoon, kuka tahansa pystyy luomaan kirjoitustyyliä vaihtamalla useita erilaisia persoonia, eivätkä ne välttämättä ole millään tavalla kytköksissä siihen ihmiseen sen kummemmin. Esimerkiksi tapa miten mä kirjoitan nytkin tätä paskanlätinää, ei ole todellakaan samanlainen kirjoitustyyli, kuin ystävilleni, äidilleni tai vaikkapa työkavereilleni. Toisille kirjoitan äärimmäisen asiallisesti, toisille taas huolettoman rempseästi. Järjenkäyttö on sallittua, vaikka tekisikin mieli rakastua tulisesti johonkin nettigigoloon!

torstai 9. lokakuuta 2014

pieniä paheita

Kaikilla meistä on varmasti pahoja tapoja, sellaisia pieniä paheita, joista on hankalaa päästä eroon. Niistä on erityisen hankala päästä eroon varsinkin silloin, kun ei edes yritä. Oma paheskaalani on laajaa mallia, eikä näillä näkymin ole kutistumassa.

Ykköspaheeni on varmaan tämä järkyttävä sokeririippuvuus ja sen myötä muodostunut makean napostelu. On aivan virhe ostaa kaappiin jotain "vierasvarakeksejä", koska seuraavana päivänä allekirjoittanut on vetänyt ne naamaansa sillai puolihuomaamattomasti. Petja teki pari päivää sitten maksimaalisen virheen ostamalla suklaalevyn keittiön kaappiin. Hmm, onkos sitä enää? Ja saikos Petja itse palaakaan? Täytyis ehkä vieroittaa itsensä, mutta....

Toinen paha tapani on se, kun mulla ei pysy millään korkki kiinni. Siis ihan konkreettisesti, tää ei ollut mikään viittaus viinalla läträämiseen. Yhdessäkään meikkivoidetuubissa, hammastahnassa, rasvapurkissa tai missään muussakaan vastaavassa esineessä ei ole korkkia tai kantta sen jälkeen, kun olen sen käteeni saanut. Mä en tajua mihin mä ne taion! Ne meinaan katoaa jäljettömiin heti sen jälkeen, kun mä olen ollut niihin kosketuksissa.

Kolmas on mun närppiminen. Jos lautasella on pulla tai vaikka piirakkaa valmiina slaisseina, en kykene ottamaan sitä niin kuin normaalit ihmiset, vaan murennan siitä itselleni palan. Keksit, leivät ja kaikki muut mä halkaisen jättäen jälkeeni valtavan sotkun ja äärimmäisen epämääräisen palan ja kilon murusia. Juhlissa mä skarppaan enkä ryhdy raatelemaan ja närppimään kahvipöydän leivonnaisia, mutta kotona sitten kaikki onkin puolikkaita palasia ja epämääräisiä känttyjä. Ja ei, en edes käytä veistä, vaan käsin repäisen mieleiseni palan maksimoiden sotkun.

Neljäntenä on kaappien epäjärjestyksen ylläpito. Mä en edes yritä pitää kaappeja siistissä ja asiallisessa kunnossa, vaan heittelen tavaroita komeroihin ja kaappeihin ja työnnän pikapikaa oven kiinni ennen kuin valtava tavaramassa romahtaa niskaan. Mun vaatekaappi näyttää sotatantereelta, samoin keittiön kaapit. Morjes miten helvetillinen sotku voi pienessä kaapissa olla! Samalla hyllyllä voi olla peitevärit, joulukoristeita, pöytäliinoja, pussi sipuleita, sukka, silitysrauta, kynttilöitä ja pari kirjaa. Mutta plussaa on, että epäjärjestyksestä huolimatta mä pääsääntöisesti aina tiedän missä mikäkin on!

Viides paheeni on hukkaaminen. Kaikki häviää. Huvittavinta on, että mä en ole ikinä hukannut lompakkoa tai puhelinta, jotka on varmaan ne yleisimmät tavarat, mitä ihmiset hukkaa. Ja huomionarvoinen asia on myös se, että mitään en hukkaa kodin ulkopuolelle. Kaikki katoaa akselille makkari-eteinen-olohuone-keittiö. Avaimet, työvuorolistat, pankkitunnukset, kalenteri, salikortti, puuteri, sauvasekoitin (...kyllä...) ja hiuspinnit katoavat noin sata kertaa viikossa - osa lopullisesti, osa löytyy etsintäoperaation jälkeen. Kihlasormus teki myös vuosi sitten katoamistempun tässä osoitteessa, mutta erona edeltämainittaviin on se, että sitä ei ole sen koomin näkynyt...

Surullista on, että mulla olisi vielä noin sata muutakin kivaa pientä pahetta, josta voisin jaaritella loputtomiin. Kun samassa ihmisessä yhdistyy huolimattomuus ja laiskuus, pahelista on jokseenkin pitkä.... Mutta jotta mä en olisi yksin pahojen tapojeni kanssa, annan suunvuoron teille: mikä on sun ykköspaheesi?

Sijaitsee tällä hetkellä jemma-nimisessä kätköpaikassa....

tiistai 30. syyskuuta 2014

nainen ratissa

Jotkut Instagram-seuraajat ovatkin varmaan panneet merkille perheemme kasvun yhdellä menopelillä; Audi, fillarit ja moottoripyörä ovat saaneet uudeksi ystäväkseen ensimmäisen oman autoni! Vuoden tauon jälkeen ajaminen on samaa luokkaa kuin viisivuotiaan juottaisi humalaan ja käskisi pujotella potkulaudalla neljän ruuhkassa, mutta kaippa pikkuhiljaa Fordilla rullailu alkaa luonnistumaan. Tällä hetkellä mä kyllä olen täydellinen stereotypia naisesta ratissa.

Toisaalta nyt kun pääsee liikenteeseen autoilijan roolissa, näkee ja kokee liikenteen eri kantilta. Mä olenkin tässä jo viikon jälkeen onnistunut havainnoimaan viisi vittumaisinta autoilijatyyppiä, jollaiseksi itse en koskaan halua(isi) tulla. (Huom. eivät ole vittumaisuusjärjestyksessä, koska kaikki jakavat ykkössijan!)

1. Perseessä kiinni tönöttävät.
Jos mä ajan rajoitusten mukaan enkä vähääkään alinopeutta, en näe syytä minkä takia täytyy hiillostaa takapuskurissa kiinni. Jos sä saatana haluat mun autooni sisään, suosittelen käyttämään ovea, enkä rysäyttämään takaluukusta. Kaupunkialueella tulee helposti nopeita jarrutuksia, kun joku putkinäköinen Keimo sattuu sittenkin tulemaan kolmion takaa tai joku muu neropatti päättää tehdä jonkun äkkiratkaisun, niin sitten onkin helvetin hauskaa kun joku tampio rysäyttää perään. Eikä se herkkua ole isommillakaan teillä, kun mittarissa on sata vauhtia ja joku villieläin heittäytyykin tielle JA JOKU AIVOKÄÄPÄ VETÄÄ PERÄSSÄ KIINNI! Ohita jos on noin helvetillinen kiire!

2. Sairaat ohittelijat.
Vastaan tulee sata autoa, kymmenen rekkaa, sulla on keltainen viiva, yleisestikin vauhti omalla kaistallasi on rivakkaa MUTTA PAKKO PÄÄSTÄ OHI sillä isin megasiistillä Mesellä. Lopputulos on viiden auton äkkijarrutus, ylimääräisiä puikkelehtimisia, kolmetoista vaaratilannetta ja pahimmassa tapauksessa kolari. Mutta hei, sun oli pakko päästä ohi, että oot noin puolitoista minuuttia aiemmin perillä! Kai sitä ny kuolonkolarin aiheuttaa, kunhan vaan saa kasvattaa omaa itsetuntoaan ja kokea itsensä hetkellisesti rallikuninkaaksi!

3. Ne, jotka eivät osaa käyttää vilkkua.
Sulla on siinä autossa ratin läheisyydessä sellainen viiksi. Käytä sitä. Sen pointti on kertoa muille liikenteessä kulkeville mitä sä aiot seuraavaksi. Ihan myös sinun oman turvallisuutesi takia. Vilkulla ei ehkä käännytä, mutta vilkulla voi välttää esim. sairaalareissun. Ja jos sä käytät sitä vilkkua, tee se mielellään ajoissa. Se että sä heität vilkun päälle samaan aikaan ku jarrutat ja käännät rattia, ei ihan hirveästi auta. Kun joku rekka vyöryy niskaan kun oma vilkkukäsi ei toimi, on aika turha itkeä  ja märistä turvaväleistä. Ja kun se vilkuttaminen tekee muutenkin liikenteestä huomattavasti sujuvampaa; vittumaista odoitella risteyksessä omaa vuoroaan ja todeta sitten että ahaa, sä päätitkin kääntyä sinne, okei! Kiva! Jos käsi ei vilkulle taivu, kannattaa käydä lääkärissä näyttämässä kättään. Tai päätään.

4. Mun on pakko päästä JUST TÄHÄN väliin -apinat.
Sulla on laivankokoinen kiesi, jonka sä haluat saada siihen pienimpään rakoon mitä parkkipaikalta tai ihan mistä vaan löytyy. Sulle sopivan kokoinen paikka olisi noin kolmen metrin päästä, mutta PAKKO, aivan pakko päästä JUURI TÄHÄN! Sitten vekslataan ja venkslataan eestaas ja lopputuloksena pari kolhaisua, eikä naapuriautojen kuskit pääse omiin menopeleihinsä. Sama pätee kaistanvaihtoihin. Sulla olisi ollut noin sata mahdollisuutta vaihtaa kaistaa viimeisen puolen minuutin aikana, mutta JUST NYT kun on vähän jo liian myöhäistä, sun täytyy päästä siihen rakoon ILMAN VILKKUA! Maalaisjärki, ennakointi, käytöstavat?

5. Ihan sama -autoilijat.
"Mä ajan taajamas kahtasataa, iha sama. Iha sama jotkut kuolonkolarit ja vaaratilanteet ja sakot. Kato jos mä haluun vetää kolmion takaa satasta muiden eteen ni mä vedän. Kato ei paljoo kiinnosta, yolo ja sillee. Ja vittu jou mään. Mä teen mitä haluun, oon niin pro kuski ja elän vaan kerran. Vedän invapaikalle ku mua ny huvittaa. Oikeestaan vedän tän mun autoni vaikka Koskikeskuksen aulaan jos mua sattuu huvittaa. Kato mul ei o midi menetettävää ja paljo nappaa jotkut kävelijät ja suojatiet ja pyöräilevät lapset ja poliisit ja lait. Poppi soi ja talla pohjaan!"
Ihanaa että sä oot saanut kortin ja rikastutat tätä liikennettä muiden kaltaistesi apinoiden kanssa!



Ei ehkä kuitenkaan tässä ratissa...


Mikä SUA ottaa eniten kupoliin liikenteessä?

torstai 25. syyskuuta 2014

10 asiaa, jotka jokainen lapseton on kuullut

Jos satut kumppanisi kanssa muodostamaan nuoren pariskunnan jolla ei (ainakaan vielä) ole lapsia, seuraavat kymmenen lausahdusta ovat varmaankin sinulle tuttuja.

"Millos teillä alkaa kuulumaan pikkujalkojen tepsutusta?"
Jos mä haluan kuunnella pikkujalkojen tepsutusta, mä voin mennä kuuntelemaan sitä vaikka Hoploppiin. Ja hei kamoon, mitä se kenellekään kuuluu? Iljettävää kysellä toisilta, että millonkas sää Tsyge siität ton Pirjoliinan, että oliskos jo aika heittäytyä tiineeksi.

"Sit kun teillä on lapsia...."
...kaikki on niin saatanan raskasta ja vaikeaa ja hankalaa ja silti niin palkitsevaa ja ihanaa ja ja ja... Ihan kuin elämä olisi täydellisen merkityksetöntä ennen perheen perustamista.

"Odotappas vaan kun teilläkin on jälkikasvua!"
Eli toisin sanoen "kyllä teilläkin vielä hymy hyytyy!" Tässä lauseessa on yleensä vähän sellainen "tepä ette kestäisi tätä vanhemmuuden taakkaa, jonka me kannamme harteillamme"-vivahde.

"Olis se niin ihanaa jos teilläkin olis pieni käärö..."
Mene saatana Jyskiin ja osta sieltä ittelles kapalo, mä en ainakaan ala sijaissynnyttäjäksi tai ryhdy toisten mielihaluja toteuttamaan omilla sisuskaluillani.

"Otappa Perttijantteri syliin, niin saat harjoitusta, heh heh!"
Kukas antaa opetustunteja sitä itse lastentekoa varten, hä? Eikö se olis ensisijaisempaa kuin pidellä sukulaispilttia polvella?

"Kyllä sit kun on omia lapsia, jää oma halut ja toiveet kakkoseks!!"
No, ehkäpä juuri siksi niitä lapsia ei ole.

"En kyllä kadu hetkeäkään!"
Mun mielestä tää on jotenkin kuvottavaa. Ihan oikeesti sun täytyy todistella muille, että olet iloinen ratkaisustasi hankkia lapsia?! Vai onko toi joku tv-shop- tyylinen tsemppilause lapsettomille, että ei muuta ku hommiin, ette tule katumaan!

"Te voitte lainata Keimoleenaa niin tiedätte millasta se on, se lapsiperheen arki!"
Öö, haluanko mä tietää? Teidän lapsenne kautta? En? Pitäkää Keimonne.

"Sillon kun Tsyge Junioria ei viä ollu, mä en tienny maailmasta mitään."
Ja kas näin päästään siihen tulokseen, että ihmiset jotka eivät koskaan syystä tai toisesta perhettä perusta, "eivät tiedä maailmasta mitään"!

"Kannattaa opiskella niin ja näin ja hoitaa taloustilanne noin ja niin ja tehdä töitä tuolla ja tällä tavalla, niin sitten tekin voitte alkaa suunnittelemaan perhettä!"
Mä ymmärrän, että häät, olohuoneen sisustus ja lomamatka suunnitellaan tarkasti kohta kohdalta, mutta että perhekin pitää perustaa aikataulumaisen tarkasti tähdäten ideaaliolosuhteisiin? Kiva ajatus, mutta ikävä kyllä elämä ei aina mene niin, kuin kymmenenvuotiaana kuvitteli. Aina ei ole mahdollista hankkia satukirjamaista ihanne-elämäntilannetta lasta varten. Ja miten helvetissä kukaan voi sanella toisille ihmisille milloin heidän kannattaa hankkia mukuloita?!



keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Facebook-statuksia muumien tyyliin ||

Muistaako joku vielä Muumien FB-sekoilun? Nyt on aika jatkaa kakkososalla!


Niiskuneiti kuunteli kappaletta Diandra - Paha poika 
Haisuli kommentoi: tääl ois yks ;)

Muumimamma: Tervetuloa kaikki kurpitsajuhlaan tänään ihan mihin aikaan vaan, ovet ovat auki! :):)
Viljonkka kommentoi: Ei ikävä kyllä päästä, koska #eatclean & #healthyeating.

Muumipappa: vitu hyvii sienii
Hemuli kommentoi: äläpä

Mörkö: Ensimmäinen ja viimeinen työpäivä mehutehtaalla. Tein vahingossa kuusisataa lirtaa mehujäätä. :( #mehu

Hemuli: Lauantai-ilta, luvassa rankkaa postimerkkeilyy ja kasvitieteilyy!
Muumipappa kommentoi: Voinko tulla poikkee, poltetaan piiput?

Netti-Poliisimestari: Poliisi pyytää silminnäkijähavaintoja smaragdivarkaista. Tähän mennessä saamieni tietojen mukaan liikkeellä kaksi lyhytkasvuista mekkopukuista heppua, sukupuolet eivät vielä poliisin tiedossa. Ota yhteyttä.
Viljonkka kommentoi: Siellä ne kriminaalit on Muumeilla hyysättävinä!!!!

Pikku Myy: EIKÖ ME PÄÄSTÄ MIHINKÄ LAITTEISII?? - paikassa Särkänniemi käyttäjien Tiuhti ja Viuhti kanssa.
Tiuhti kommentoi: Kiitti pituusrajat!!

Nuuskamuikkunen: TJ0, lomat lusittu, ny kotio päi.
Muumipeikko kommentoi: <3

Muumipeikko: Tytöt eivät kiinnosta minua.
Niiskuneiti: ???

Nipsu: Katoin Twilightin, en todellakaan suosittele kenellekään... #vampyyritraumat

Taikuri: Ollu vissii meikäpojalla astetta kovemmat paardit, meinaa hattu hukas xD

Niisku: ei näitä ilmalaivoja kortilla ajeta!!!
Haisuli tykkää tästä.

Hattivatti: Jaahas, se olis ny sähköinsinöörin paperit kädessä! :)
264267 hattivattia tykkää tästä.

Ninni kuunteli kappaletta Janna - Läpinäkyvä

Jenni-täti: ei oo fygest kii

huomiohuoraus ja kehujenkerjäys

Harrastus, jota on harrastettu aivan varmasti niin kauan, kuin vain ihmisiä on tällä pallolla saapastellut. Ja mahdollisuuksia harrastuksen jatkamiseen suorastaan satelee erilaisten nettisivustojen ja somevillitysten muodossa. Mutta mitkä ovatkaan ne suosituimmat heitot, jolla huomio on taattu?

"Vitsi mä oon ihan täynnä, en tod jaksa syödä enempää"-vikinä littanaa vatsaa taputellen, kun lautaselta on lapikoitu suuhun noin kolme ja puoli teelusikkallista jäävuorisalaattia. Ruokaseurue tässä vaiheessa vilkaisee noloina tyhjiksi nuoltuja lautasiaan ja yrittää selitellä, että eivät hekään yleensä syö niin paljoa.

"Vitun vasikat tiätte kyl mitä tapahtuu jos laulaa!!"-tyylinen sekoilu, ilmenee lähinnä teinipoikaporukoissa ja Facebookissa. Tämänkaltaisen egouhoilun idea on viestittää muille ihmisille, että "olen tehnyt jotain todella hurjaa, olen kova jätkä!". Herää kyllä kysymys, että miksi syytät muita siitä että olet itse tehnyt jotain väärää, mutta no. Ei aina voi ymmärtää.

"Oon niin paska tässä, en osaa mitään"-sönköttäminen asiasta, jossa on aivan saatanan hyvä. Kun tiedossa on kymppi matikasta tai kultamitali pituushypystä, on aika turvallista heittää "vähäks oon huono"-kortti pöytään.

"Oon niin iljettävä läski" ja taas taputellaan sitä littanaa mahaa ja vilkaistaan lähellä seisoskelevia pulleroita. Joo, jokainen näkee vartalonsa miten näkee ja jokaisella on omat kauneusihanteensa, se on ihan ok. Mutta silloin kun kyseinen heitto ajoitetaan siihen kun itse on verhonnut luisevan ruotonsa kireään sukkahousuasuun ja ympärillä on vähän pyöreämpää tai omaan makuun huonokroppaisempaa sakkia, niin aika törppöä toimintaa.

Ja erilaiset kampanjat ja somevillitykset. Esimerkiksi #kutsumua-kampanja kuulosti ihan hyvältä, mutta kun itse runsaskätisesti kiusanneet pikkulortot ottavat itsestään selfieitä "en ole kusipää, vaan kaunis ja ihana"-kyltit kädessä omahyväisesti hymyillen, menee pikkuisen mauttomaksi.

Myös blogit ovat oiva keino saada hetken valokeilassa - varsinkin jos blogilla on joku messevä ydin. Yhdessä vaiheessa tuntui, että yläkouluikäiset hankkiutuivat paksuiksi vain saadakseen puitteet kuntoon teiniäitiblogia varten. Ja päälle vielä vihjailevat postaukset! "Tässä on sattunut kaikenlaista. en voi kertoa, aihe liian kipeä, mutta se liittyy... no, en voi kertoa. Haluaisin kyllä kertoa. No okei, se liittyy pettämisdraamaan. Tai ei. Haluan olla yksin asian kanssa, älkää vain kyselkö lisätietoja!"

Mutta onhan tällä asialla kääntöpuolensakin. Tuntuu, että saavutuksistaan nauttiminenkin lasketaan nykyään huomiohuoraamiseksi. Iloista tapahtumaa ylivstävä päivitys, omasta mielestään itsestä kaunis kuva tai muuten vain omasta onnistuneesta suorituksestaan kertominen katsotaan kehujenkerjäämiseksi ja retosteluksi: "Mitähä vittuu toiki lääsää tosta sen puolimaraton ajasta/yo-tuloksista/lomakuvista, vittu ketää kiinnosta!!!". No, kaippa se on niin, että sanoit mitä sanoit, aina se voidaan tulkita väärin ja kääntää sua vastaan. 


Huomiohuoratonta päivää kaikille!

"Mä oon IHAN täynnä!"

tiistai 16. syyskuuta 2014

näpit irti

Missä menee hyvän maun raja kun puhutaan työpaikalla tapahtuvasta vitsailusta ja flirttailusta? Mikä erottaa kaverillisen flirtin ahdistelusta? Mikä kuuluu työpaikalle ja mikä ei? Saako työkaveria kosketella luvatta? Mikä lasketaan häirinnäksi? Ja mitä yksittäinen työntekijä voi tehdä, jos kokee olonsa epämukavaksi kyseisestä toiminnasta johtuen?

"Ootko sä vähän herkkä?" vastattiin kaverilleni, kun hän otti yhteyttä esimieheen työpaikalla sattuneen seksuaalisen häirinnän takia. Toverini oli saanut koko työpäivän kestää ahdistelevia kysymyksiä, flirttailua, himokasta tuijottamista ja kuin pääpalkinnoksi sai vielä kyseisen tyypin iholleen. Mun mielestä mikään edellämainituista ei kuulu varsinkaan työpaikalle. Ei sen puoleen, että missään muuallakaan kenenkään tarvitsisi kokea tuollaista kuvottavaa paskaa tahtomattaan.

Ja hei HERKKÄ? Mitä helvettiä, tarvitseeko jonkun aivokääpiön perseenhipelöintiä kestää? Tekeekö se susta vahvemman ihmisen, jos siedät mukisematta kahdeksan tuntia oksettavia vihjailuja ja iholle pyrkimistä? Ja täytyykö se sietää vain siksi, kun sattuu olemaan nainen? Onko nainen miesvoittoisella alalla pelkkä pimppi ja tissit?

"Ei tällaisesta oo ennenkään kukaan valittanut" oli toinen pervopaviaanin esimiehen esittämä argumentti. MITÄ VITTUA!? Se että sä olet joko ensimmäinen häirinnän uhri tai kukaan muu ei ole uskaltanut kertoa ahdistelusta pervopetterin esimiehelle, tekee asiasta vähäpätöisemmän? Että jos se vielä jatkuu viikkotolkulla ja loppuhuipennukseksi väkisinmakaa sut, niin kattellaan sitten, vai?

Ja onko säälittävämpää, kuin heitellä jotain "oot aika kuuma, vink vink, sexy girl, tuu meille"-kommentteja, tuijottaa tissejä ja kouria persettä TÖISSÄ? Ja varsinkin, jos asiasta on useammin jo huomautettu... Että mä oon sanonut kolmetoista kertaa että pidä ne näppis kurissa, mutta yritä toki neljännentoista kerran, voi olla että just tällä kertaa sua onnistaa! Jos ei koita, niin ei voita! Eiku? Missä työmoraali ja käytöstavat? Musta olis äärettömän mahtavaa tavata nainen, joka syttyy tuollaisesta juntteilusta ja tahtoo olla työpaikkansa seksiobjekti.

Jokaisella työpaikalla on omat läppänsä ja työryhmän sisäiset suhteet vaihtelevat. Jossain firmassa läpsitään perseelle eikä se haittaa ketään ja se on ihan ok. Toisissa sitä ei suvaita, mikä myös on musta ihan ymmärrettävää. Mutta jumalauta ketään ei läpsitä tai hipleöidä luvatta, eikä myöskään puhuta seksuaalissävytteisesti - eikä varsinkaan sen jälkeen kun työkaveri on siitä suivaantunut ja kyseisen "hassuttelun" kieltänyt.

Itsekin mä olen ronskin huumorin ystävä, mutta huumorilla ja ahdistelulla on aika helvetin iso ero.


Oletko sä joskus kokenut häirintää töissä? Kuinka asia ratkesi?

tiistai 9. syyskuuta 2014

tv-sarjat tiivistettynä ||

Nyt seuraa lisää tiivistelmiä tv-sarjoista!


Neljän tähden illallinen.
Neljä julkkista - joista katsojat tunnistavat maksimissaan kaksi - kerääntyvät toistensa koteihin nauttimaan illallista mukahauskan kertojan heitellessä "parsa sinulla on housuissasi, heh heh"-tyylisiä heittoja. Joko illallisen tekijä "nauttii ruuanlaitosta ja tekee erästä bravuuriaan" tai "ei ole koskaan koskenutkaan hellaansa".  Kaupasta ei meinaa millään löytyä sopivia ainesosia, lihojen marinadi melkein unohtuu ja kokki havaitsee aivan liian myöhään omistavansa vain kolme viinilasia. Ruuanlaitto illan isännän/emännän sönköttäessä urastaan muistuttaa ikävän paljon yläkoulun köksäntunteja. Tulos on lähes tulkoon aina sama - keskinkertaista ruokaa ja kiusallisia hetkiä, kun uppo-oudot ihmiset yrittävät rupatella luontevasti. Illan kokki myös järjestää vierailleen jotain hurjan hauskaa ohjelmaa, joka voi olla saamelaisia kansanlauluja tai punaviinillä terästettyä tanssimattoilua. Kaikilla on riemastuttava ilta ja kaikki ovat saaneet kokemuksen myötä uusia ystäviä.

Salatut Elämät.
Kun ihminen muuttaa Pihlajakadulle, hänen koko menneisyytensä katoaa ja sosiaalinen elämänsä kuolee, koska Pihlajakadulla saa kaveerata, seurustella ja harrastaa ainoastaan saman rapun porukan kanssa. Välillä myös ammutaan ja tapellaan, pääasiassa päivät menee juoruiluun ja naapureiden elämän sotkemiseen. Salailuun ja oleellisten asioiden kertomatta jättämiseen kuluu myös huomattavasti aikaa. Ja totta kai jokaisen rapun asukkaan kanssa täytyy kokea intiimi suhde! Ja aivan ehdottomasti kaikista Helsingin kuppiloista ja kahviloista täytyy käydä juuri sen kusipäänaapurin ravintelissa sumpilla!

Pomo piilossa.
Toimistusjohtajien toimitusjohtaja, herra yliomistaja soluttautuu siivoojaksi tai hampurilasten paistajaksi vakoillakseen ketjunsa toimia. Kukaan ei ihmettele kameramiesten läsnäoloa. Yllättäen jo ensimmäisenä päivänä hän tutustuu kolmeen työntekijään, jotka kaikki tekevät seitsemää muutakin työtä kustantaakseen isänsä, koiransa ja lapsensa opiskelut ja polvileikkaukset. He kaikki ovat pääsääntöisesti ahkeria huippuosaajia - jotain pieniä puutteita voi olla, mutta niistä ei sen enempää välitetä koska heillä on lämmin sydän. Viikon kestäneen työntekijöiden kusettamisen jälkeen isokiho paljastaa näille arjensankareille olevansa koko paskan ykkösäijä ja lätisee siitä upeasta työpanoksesta, jonka heistä jokainen on antanut kyseiselle firmalle. Tämän jälkeen pomo antaa parille työntekijälleen tuntuvan määrän kahisevaa, matkan Havaijille, silmien laserleikkauksen ja ponin, kun sadat muut työntekijät eivät saa mitään.

Rekkakuskit jäällä.
Tie on liukas. Mitä vain voi tapahtua. Lumimyrsky on peittänyt tiemerkinnät. Taka-akselissa on jotain vikaa ja ulkona neljäkymmentä astetta pakkasta. Vauhti ei saa hiljentyä, muuten rekka voi jäädä jumiin näissä äärimmäisissä olosuhteissa - tai jopa pudota satoja metrejä vuoren rinnettä pitkin. Oho, mikä ääni se oli? Kiinnitysliina irtosi. Myrsky pahenee, tällaista keliä ei ole ennen nähty. Ja silti kaikki selviävät hengissä!

maanantai 8. syyskuuta 2014

tv-ohjelmien tiivistys

Mä olen vähän sellainen kaveri, että en jaksa tuijottaa televisiota tunnista toiseen. Itseasiassa puoli tuntiakin tuottaa tuskaa, joten mä kelailen ohjelmia, hypin tylsien kohtien yli ja jätän alku- ja loppulätinät katsomatta. Katson siis ohjelmista pääpointit, eli keskeltä viisi minuuttia. Tää eteenpäin kelailu ja kohtausten yli hyppiminen on opettanut mulle monen tv-sarjan lähes identtisen kulun ja aionkin jakaa teille huomioni eräistä valikoiduista tv-ohjelmista!

Kuppilat kuntoon.
Gordon saapuu kaksikymmentä vuotta sitten trendijunasta jääneeseen ravintolaan, jonka omistajat ovat joko tyhmiä tai aggressiivisia, yleensä molempia. Gordon tilaa paria ruokalajia, jotka ovat ehdottomasti kamalimman makuisia mitä hän on ikinä maistanut. Ruoka on joko raakaa, ylikypsää, vetistä tai mautonta. Gordon haluaa tavata keittiöhenkilökunnan ja pitää heille pienen palautetuokion: "Mitä vittua teillä liikkuu päässä?! En ole koskaan maistanut mitään yhtä saatanan pahaa risottoa, eikö täällä jumalauta osaa kukaan kokata!? WHAT THE FUCK!?" jonka jälkeen keittiömestari poistuu paikalta ja käskee sammuttaa kamerat. Kylmiöstä löytyy hometta - kukaan ei ole käynyt siellä vuoteen! Gordonin naama punoittaa, kun hän huutaa paikan olevan terveysriski ja omistajan pelkkä pelle. Henkilökunta alkaa nöyränä pestä paikkoja. Sitten - tadaa - yhdessä yössä kyseinen rafla rempataan, kokit koulutetaan tekemään gourmeeta, omistaja joutuu anelemaan asiakkaita avajaisiin ja kaikkia jännittää. Keimit meinaa mennä päin helvettiä, kun avajaisvieraat joutuvat odottamaan ruokia pienen ikuisuuden, mutta lopulta kaikki kääntyy parhainpäin ja kassaan virtaa rahaa.


Hurja remontti.
Perhe pitää pyhäkoulua tai päiväkotia homekämpässään, heillä on itselläänkin viisitoista lasta, puolet jotenkin raajarikkoja ja talo on totta kai pilannut kaikkien terveyden. Mutta ei hätää, Hurja remontti auttaa! Ty Pennington ensin tirauttaa tiiminsä kanssa pari kyyneltä, pyyhältää paikalle kysellen perheen mieltymyksiä (jos satut sanomaan pitäväsi jalkapallosta, saat todennäköisesti makuuhuoneeksesi futisstadionin pienoismallin) ja pamauttaa kämpän paskaksi Kermit-sammakon avustuksella. Aina välillä mässäillään perheen sisäisillä tragedioilla. Perhe lähtee Disney Worldiin ja viikon päästä kun he palaavat kotiin ylienerginen Ty esittelee heille helvetillisen huvilan, jossa kynttilät syttyy silmänmuljautuksella ja king size -tiskikoneessa voi pestä vaikka auton. Kaikki itkevät onnesta (paisti juontaja, joka todennäköisesti vetää jotain piristeitä) ja rakastavat mauttomia teemahuoneitaan.

Olet mitä syöt.
Läski britti mättää ranskalaisia ja olutta, voi huonosti, on vähän ummetusta, sydäririski, korkea kolesteroli ja b-vitamiininpuutos. Kertoja ivailee tämän vatsamakkaroista ja sikamaisista ruokamieltymyksistä ja kameran inhorealistinen kuvakulma paljastaa selluliittipyllyn jokaisen poimun. Luiseva Gillian pamahtaa paikalle tykittäen faktoja pullerolle ja ratsaa jääkaapin - jokainen lokero suorastaan tulvii ranskalaisia, bisseä, pitsaa ja jäätelöä. Pullukalle näytetään viikon sapuskat kerättynä yhdelle pöydälle, pullukka järkyttyy ja tajuaa kuolevansa näillä näppäimillä, jos jatkaa samaa rataa. Vastapainoksi esitellään vihanneksia pursuava kasvispöytä, pullukka esittää pitävänsä niistä, mutta nurisee kotona kuinka vihaa selleriä. Sitten hypitään trampoliinilla, kippistellään smoothiella ja suututetaan Gillian ainakin kerran. Kymmenen-viisitoista kiloa tipahtaa siinä sivussa ja ihminen on energisempi, onnellisempi ja virkeämpi kuin koskaan.

Huutokaupan metsästäjät.
Koko sakki sattumalta saapuu samaan varastohuutokauppaan ja jo kolmessa minuutissa alkaa vittuilu ja kukkoilu - yleensä taisteluasetelma on Dave vastaan henkilö X. Kaupanteko alkaa, Barry maksaa liikaa kopista josta ei hyvällä tahdollakaan löydy mitään arvokasta,  Brandi pyöräyttelee silmiään ja huokailee, Jarrod kehuu itseään, Darrel odottaa jymypottia ja Dave keskittyy olemaan nolo oma itsensä. Joka nyssykästä ja pussukasta löytyy käsittämättömän harvinaisia esineitä, jotka toinen toisensa perään paljastuvat huonoiksi kopioiksi. Lopulta joku porukasta  tienaa  pari tonnia jollain vanhalla julisteella tai kivikokoelmalla. Lopputekstien valuessa Barry rikkoo jotain tai satuttaa itsensä.