HUOM! Blogin tarkoitus ei ole loukata ketään tai aiheuttaa minkäänlaista mielipahaa. Tekstit ovat pääsääntöisesti aivotonta läpäheittoa tai humoristista lätinää. Toisinaan kynään tartutaan vakavammallakin mielellä. Mikäli huumorini tai tyylini ei uppoa, blogissa esiintyvät kannanotot aiheuttavat harmia tai tekstit kuulostavat yli-ikäisen pissiksen rageemiselta, suosittelen vaihtamaan sivustoa.

keskiviikko 8. tammikuuta 2014

karkumatkalla

Mä olen käännellyt ja väännellyt tätä asiaa mielessäni vuosia, enkä ole päässyt kummoisenkaan johtopäätökseen: miksi teinit karkailee? Toki ymmärrän, että joskus on pakko ottaa ja lähteä kodistaan oman turvallisuuden vuoksi. Kaikilla ei ole lämmintä ja rakastavaa kotia, jossa olla, ikävä kyllä (eikä se ole edes karkaamista, jos joutuu poistumaan, koska pelkää). Mutta mä rohkenen epäillä suurimman osan teini-ikäisten karkailusta olevan jostain muusta kiinni, kuin hankalista kotioloista.

Kesustelupalstoilla uhotaan että mää otan mun lyiivytoonini ja lähren, ja riitatilainteissa vanhempia uhataan karkaamisella. "MÄÄ LÄHEN ENKÄ TUU TAKAS, TE OOTTE NII PASKOI!"  Tossut vilahtaa oven välistä ja neiti näppärä on tiessään. Mun mielestä se ei viesti varsinaisesti turvattomuuden tunteesta, vaan jostain ihan muusta. Ja lehdissä sitten etsitään näitä karkulaisia valokuvien kera, että missä yläkoululainen Liina-Leena ja kumppanit nyt pyöriikään.

Onko se halu herättää äidissä ja isässä huolen? Että lälläslää, tää likka (JOOJOO, myös pojat harrastaa tätä!) otti ja lähti, että murehtikaa te köntykset ittenne sairaalakuntoon? Vai lähdetäänkö karkumatkalle suuremman huomion takia? Että mua etitään oikein Iltalehtee myöten ja Facebookissa pyörii satoja kertoja jaettu äidin huolta tihkuva etsintäkuulutus, vähänks messevää! Meigä o julkkis!

Eikö tuohtunut teini-ikäinen hoksaa toiminnallaan rikkovan aika lahjakkaasti välejä ja luottamusta perheeseensä? Onko mieli niin kiivas, ettei mieleen juolahda, miten huolissaan ympärilläolevat ihmiset ovat? Kuinka isot joukot etsii, kaipaa, pelkää? Mä ainakin häpeisin itseäni rankasti, jos jonkun riidan, tyyliin "mutsi ei päästänyt festareille"-kinan jälkeen mua etsitään nettiä ja lehdistöä myöten.

 Vai onko kyseessä isompi ongelma, jota ei osata ottaa tosissaan? "Teini ny otti nokkiinsa, kyllä se sieltä viä kotio palaa, mitäs se routa porsaalle tekeekään, heh heh".  Pidetään sitä kakaroiden muoti-ilmiönä, vaikka sen takana olisi paljon enemmän? Vai onko se pelkkää muotia ja huomionhakua? Vai onko se hätähuuto? Onko syy  varsin yksinkertainen, vai hyvinkin monen tapahtuman ja kokemuksen yhteenpunoutuminen ja seuraus siitä? Kertokaa mulle! Kun mä olen teini-ikäisenä ollut vihainen, mä olen paiskassu huoneeni oven kiinni ja mököttänyt; en mä olis uskaltanut lähteä omille reissuille.

Joten sinä, joskus karkumatkalle suutuspäissäsi lähtenyt: miksi teit sen? Ja mitä seuraamuksia oli?


38 kommenttia:

  1. Sydän meinaa karkailukatumuksesta ratketa, mutta mä ainakin reissailin/karkailin silkasta seikkailun halusta ja kapinasta vanhempia ja auktoriteetteja ja turhaa pumpulissa kasvattamista vastaan. En ole siitä nykyään ylpeä, mutta kertakaikkiaan en osannut edes ajatella, miltä vanhemmistani silloin tuntui. Huomaan puivani asiaa mielessäni yhä, vaikka omani alkavatkin olla pian samassa vaiheessa, pakko antaa lapsille liekaa, eikä paapoa turhaan. On pakko oppia elämään, kukin tavallaan.
    En siis suinkaan kadu tekemisiäni, kai ne on osa minua!?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Eija viestistäsi! Tuo kieltämättä avarsi huomattavasti ajatuksiani ja vastasi kysymykseeni. :)

      Poista
  2. Voin antaa toisenlaisen näkökulman asiaan: laitokset. Niistä karkaillaan tiuhaan tahtiin. Osa on toki ihan vaan kokeilunhalusta, jotkut haluavat sen vapauden tunteen ja jotkut eivät vain yksinkertaisesti kestä olla neljän seinän sisässä. Monet palaavat ennen kuin kuukausi tulee täyteen siksi, ETTEIVÄT joutuisi iltalehteen/facebookiin yms.. mun mielestä hatkailu ei ole mikään fiksu ratkaisu, asiat voi selvittää muutenkin kuin karkaamalla.

    VastaaPoista
  3. Mun karkailut on jäänyt siihen, kun kerran suutuspäissäni pikkulapsena päätin karata, vaan koska tiesin että niin välillä jotkut tekee jos kiukuttaa. Joten lähdin matkaan, ilman kenkiä, villasukat jalassa. "Karkureissu" päätty siihen, kun äiti tiuskas parvekkeelta et "NYT ÄKKIÄ TAKAS SISÄLLE SIELTÄ!" :D:D:D ja mähän menin ku äiti käski, oon selkeesti ollu hirvee badass.

    VastaaPoista
  4. Mä "karkasin" pienenä. Lähdin potkukelkan kanssa sovitulta alueelta (sain leikkiä meiän tien pätkällä, jossa mun kaverit asu. isolle tielle ei saanut mennä) Kun tulin takaisin niin äiti kysy, että miks mä olin lähtenyt. Olin kuulemma mennyt etsimään itselleni ystäviä. :D Olin joku 3-4v.

    Teinikarkailuista en osaa sanoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Öhh kuka antaa 3-4 vuotiaan leikkiä ulkons ilman et vanhempi vahtii? Hui

      Poista
    2. Öhh aika moni.

      Poista
    3. No siinä saa syyttää ainoastaan huolimattomia ja vastuuttomia vanhempia kun lapsi katoaa tai jotain sattuu. Ei ole noin pienen lapsen vastuulla pitää itsestään huolta. Typerää käytöstä, huhhuh

      Poista
    4. Apua ei oo totta :D Ei kai sitä lasta nyt joka sekuntia voi silmä kovana vahtia ja tarkkailla joka liikettä. Joskus ne muksut vaan uteliaisuuttaan menee vähän pidemmälle sallituista rajoista, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Mun mielestä lapsen täytyykin antaa kokeilla rajojaan ja seikkailla, tekee ihan hyvää mielikuvitukselle ja muullekin kehitykselle. Temperamentin mukaan, tietty.

      Poista
    5. Ni tietty mut ei ny hyväne aika 3-vuotiasta voi jättää yksin ulos vahtimatta! Anteeks vaan mutta siinä joutuu olla vahtimassa jos ei halua että lapsi jää auton alle tms. Eri asia kun lapsi on vanhempi. Ja kotona sisällä tietenki tuon ikänen pärjää ilman et silmä kovana tarvis vahtia mut siitähä nyt ei ollutkaat kyse ;)

      Poista
    6. joo ei sitä lasta remmiin täydy laittaa tai varustaa itteään kiikareilla, mutta sen ikäistä lasta ei tule laskea ulos leikkimään vaikka kerrostalon pihalle! eri asia jos on aidattu oma piha. Tai jos vanhempia sisaruksia on mukana, niin sitten ehkä. 3 vuotias on todella pieni lapsi. Aina on parempi olla liian varovainen.

      Poista
    7. About 20 vuotta sitten, kun olin itse sen kolme niin silloin kyllä meän rivitaloyhteisön leikkikentälle kaikki vanhemmat päästivät pienet lapsensa ihan keskenään. Toki nykyään ei enää uskaltaisi niin tehdä, mutta silloin se oli normaalia.

      Poista
  5. Muutaman tiedän jotka ovat karkaillu koska ketään ei kiinnosta. Vanhempia ei kiinnosta, muitakaan ei ole. Tosi surullista :(

    VastaaPoista
  6. Karkasin itse 15- vuotiaana useampaankin otteeseen, ennen kuin jouduin laitokseen (josta myöhemmin tosin karkasin myöskin), koska en vain pystynyt olemaan kotona. Kotona oli yleensä kaikki hyvin, vaikka köyhistä oloista tulenkin. Silti aina kotona ollessa ahdisti ja masensi, joten halusin pois.

    Muutin kerrostaluasuntoon yksin kaksi vuotta sen jälkeen. Tämä oli ehkä elämäni paras asia. Joillekkin se yksin olo ja se, että näyttää osaavansa huolehtia itsestään toimii paremmin kuin kotona asuminen.

    VastaaPoista
  7. Karkasin sijaiskodista 17-vuotiaana. Siellä ei sitten yhtään huomattu (tai huomioitu) pahaa oloa, ei kuunneltu, ei kysytty kuulumisia.. Kunhan koulu sujui suhteellisen hyvin, oli nuorella kaikki hyvin. Ja tiedän näyttäneeni pahan oloni, ja että se kuului mun puheestakin, muttakun se oli normaalia murrosikää vaan (!?!) Sen yksityiskohtasemmin en viitsi kirjotella..
    Oli kyllä pitkään harkittu karkaaminen, paha olo vaan kasvoi eikä siellä voinut tai jaksanut enää olla, joten oli pakko lähteä.
    Ex-huoltajat oli täydessä paniikissa soitellu ympäriinsä, siskot, veljet, kaverit ja äiti oli helvetin huolissaan. Eikä suoraan sanoen tunnu missään ajatella ex-huoltajien silloista paniikkia, kaduttaa vaan oikean perheen puolesta edelleen välillä.

    VastaaPoista
  8. mä karkailin teininä huoneeni ikkunasta YÖLLÄ poikaystävälle aika kun niillä ei ollut porukat kotona, ja lähdin kotiin ennen kun mun porukat heräs ja kiipesin ikkunasta takasinXD ihmettelen miten en koskaan jäänyt kiinni tosta vaikka tota tapahtu tosi usein, eikä mun vanhemmat edelleenkään tiedä mitään tosta

    VastaaPoista
  9. Tai sitten ne tietää, mutta ei vaan oo ottanu asiaa puheeksi. Ei mua ainakaan kiinnostaisi mitä mun lähes aikuinen kakara tekee keskellä yötä. No paitsi jos ei polliisi sedät tai tädit ole saatille lähteneet. Sit kyllä tulis läksytystä. Mutta muuten... ei, ei oikeastaan. Teini on kuitenkin sen verran iso ihminen jo, että luulisi sen voivan pystyä pärjäämään omillaankin ilman mitään robleemia. Joku voi tietysti nyt pitää mua kamalana äitinä tuleville lapsilleni, mutta mitäpä siitä. Mutta koska mä oon pienestä asti saanu mennä ja tulla miten tykkäsin ilman sen suurempia draamoja, niin miksi hylätä toimiva järjestelmä? Edellyttäen että se OIKEASTI toimii. Arvostaisin tietty, jos mulla olisi teini-ikäinen lapsi, että se informoisi jotenkin. Kyllähän mäkin soitin aina mutsille ja kysyin voiko näin tehdä, käykö jos meen sinne tai tonne sen henkilön X ja sen kaverin pikkuX kanssa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. niin no, ei mua vanhempana varsinaisesti huvittas valvoa öitä, että kyttäisin VARALTA teiniä, et mitähän se tänä yönä tekee :D eriasia sit, jos ois oikeesti aihetta, siis jotain huume tms juttuja

      Poista
    2. Oho, no kuulostaapas jotenkin naivilta ajattelu tavalta ano 1.
      Ainakin itse hieman miettisin mitä oma teini touhuaa, kun nykyään kaikki "yhen illan panot", pilven poltto yms. toooosi järkevä on niin muotia että...
      Ja ei ole sinulle tullut mieleen, että ehkä ne vanhemmat ei mieti vaan sitä mitä ne omat teinit tekee, vaan sitä että mitäs jos joku muu tekee niille teineille jotain. En usko että sillä on mitään merkitystä kuinka "sen verran iso" tuleva teinisi on, jos joku hänelle haluaa/aikoo pahaa aiheuttaa..
      Kylläpäs on taas vapaan kasvatuksen elkeet. Ei herranjestas.

      Poista
    3. Johanna, sä tiivistit just mun mietteet. Jos ei oo mitään syytä kyylätä tekemisiä, niin miksi vaivata päätään turhaan? Elämä opettaa, enkä mä ainakaan enää toiste sellaisten ihmisten seuraan hakeutuisi jotka mua satuttaa. Mutta mä en tykkääkään hakata päätäni seinään jatkuvasti.

      Poista
    4. No mut on kasvatettu tolla vapaalla tavalla ja ihan tervejärkinen nuori nainen musta tuli. Mä oon käyny peruskoulun ja viimeinen vuosi amiksessa menossa. Linja-autonkuljettajaksi valmistun nyt, mutta aattelin jossain vaiheessa korottaa korttiluokan yhdistelmään ja alkaa ajamaan tukkia. Oon saanu siipeeni muutaman kerran ja olen ottanut opikseni siitä. Yritän vaan sanoa, että ei kaikkien vanhempien tarvi pitää sitä hihnaa kireällä tai kääriä pentuaan pumpuliin ja pahimmassa tapauksessa ajattellakin sen puolesta, että tulisivat yhteiskuntakelpoisiksi. Mutta en myöskään väitä, että on vain yksi tapa kasvattaa lapsia. Kaikki vanhemmat ei tykkää ja kaikille lapsille/nuorille ei sovi se joku tietty tyyli. Liika suojeleminen on kyllä totaalisen out mun kasvatusmetodeista, jos ikinä hankin lapsia. Mä ohjeistan mikä on ok ja mikä ei ja kehotan kuuntelemaan omia tuntemuksiaan oikeasta ja väärästä. Tuli vaan mieleen lisätä, kun tuo klo 15.04 anonyymi mainitsi senkin vaihtoehdon, että joku toinen voisi tehdä piltille pahaa.

      Poista
  10. Monen karkailun kohdalla paikataan omaa itsetuntoa: rakastavatko ne vanhemmat nyt varmasti? Ketkä ovat huolissaan? Onko kukaan edes huolissaan?

    Haetaan sitä omaa arvoa.

    Sitten on tietysti tyypillinen itsenäistymisen halu ja seikkailuhakuisuus. Halutaan näyttää, että pärjää itsekin.

    Minä karkasin itse kotoa Ruotsiin seikkailemaan. Karkasin lähinnä kouluun menemistä, en kestänyt enää olla koulukiusattu.

    VastaaPoista
  11. Joskus pienenä karkasin kotoa, otin peiton ja tyynynkin mukaan kun päätin että minähän en takasi tule, ja miten kävikään.. Äiti löysi mut nukkumasta leikkimökin portailta peittoon kääriytyneenä :DD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nauroin ääneen :D Aaw :DD :3

      Poista
  12. Mä oon karkaillu, mut tosin lastenkodista ja se johtu ihan siitä et siel oli niin perseestä olla.... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vissiin pidät sitä jotenkin hauskana ja hienona asianakin vielä? Voi jestas...

      Poista
  13. Hmm... Oma näkökulma tulee duunista eri lasten- ja nuorisokotien ohjaajana.

    Osalla kyse on uskoakseni eniten siitä, että on "jotain hauskempaakin tekemistä kuin hengata laitoksessa". Hatkailu ainakin mun työpaikoissa on myös ollut vähän sellainen joukkoilmiö, kun yksi hatkaa niin sitten toisetkin. Joskus nuoret selitti jälkeenpäin, että "se vähän niin ku kuuluu laitokseen". Osalle hatkat on seikkailua, testataan, löytääkö poliisit jne ja sitten palattua ah niitä tarinoita ;) Yksi tyttö taas sanoi aina, että "oli vain pakko lähteä, se oli sellainen tunne, ei sitä voi selittää". Hänen kohdaltaan sanottakoon sen verran, että hatkailukierre katkesi siihen, kun hänelle annettiinkin enemmän vapauksia jatkuvien rajoitusten tilalle. Ja tuo itse asiassa on teinien kanssa toiminut ajoittain muutenkin. Vapaus jossain kohtaa kasvattaa vastuunottoa, kun ei tarvitse "kapinoida", eikä tunne "seinien kaatuvan", kuten tässä joku taisikin mainita.

    Mutta aika monella kyse on myös ja ennenkaikkea meidän aikuisten testaamisesta. Etsitäänkö, odotetaanko, ollanko kiinnostuneita tai huolissaan. Halutaanko, että palaa tai miten paluuseen reagoidaan. Moni nuori, joka paiskoo luuria korvaan tai jättää vastaamatta, kun perään soitellaan, onkin myöhemmin ollut loukkaantunut, miksi mua ei edes yritetty löytää. Ja itse asiassa myös poliiseja kohtaan on kuulunut tuota palautetta "seisoin edes, eikä ne mitenkään reagoinut". Yksi mitä myös paljon puhutaan laitosmaailmassa on se, että miten nuori on sitoutunut laitokseen, eli käytännössä, kokeeko hän paikan "omakseen". Siinä asiassa ajattelen, että eniten auttaa aika, mutta myös se, millainen ilmapiiri laitoksessa luodaan.

    Toki hatkat on välillä vähän sellainen joukkoilmiö, joissain kohdin jopa muuodikasta, tai kuten meillä nuoret sanoo "just siistiä". Mutta paljon tuota testaamista välittämisestä. Toisaalta tuon välittämistestaamisen yksi surullinen puoli näin työntekijänäkökulmasta on siinä, että tosiasiassa etsiminen on hyvin pientä, jos ei epäillä, että nuori on oikeasti vaarassa (toki pienempien kanssa etsinnät on aina suurempia kuin teini-ikäisten). Poliisitkin nappaa lähinnä kiinni vain jos sattuvat muuten tekemisiin.

    Ja mitä tulee tuohon luottamuskysymykseen.. Hatka voi olla luottamuksen testaamista nuorelta (eli juuri tuo kysymys, etsitäänkö mua) ja toisaalta monet nuoret ei välttämättä pysty aina ajattelemaan kovin pitkäjänteisesti. Olennaista on tämä hetki, ei niinkään, mitä tapahtuu myöhemmin, tai miten se vaikuttaa. Nuoret jos jotkut osaavat elää hetkessä, tai kuten yksi poika sanoi "go with the flow" ;)

    Mutta, kun tänne näyttää monet hatkoja tehneet kirjoittavan, niin kiinnostaisi varsinkin teiltä, jotka laitoksista lähdette kysyä, mitä te toivoisitte työntekijöiltä siinä tilanteessa, sen aikana, sen jälkeen tai miten teidän mielestä hatkoja parhaiten ehkäistään?



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Noiden pitkäaikaisten reissaajien kohdalla myös palaaminen on välillä hankalaa. Monet nuoret ainakin meillä kyselee paljon, mitä tästä seuraa tai jännittää muuten sitä suhtautumista.

      Meillä tehdäänkin välillä sitä, että pitkään hatkoissa olleen nuoren kanssa sovitaan tapaaminen jollekin "neutraalille" maaperälle, jotta nähdään ylipäätään, että nuori on kunnossa. Tiedän, että jossain tätä tehdään myös niin, että sitten "yllätetään" poliiseilla, mutta omassa duunissa näin ei toimita, koska nähdään, että oleellisinta on synnyttää luottamus. Joku nuori on sitten näiltä välitapaamiskahvilta lähtenyt mukaan (siis vapaaehtoisesti) tai tullut seuraavana päivänä.

      Onhan sekin tavallaan ristiriitaista, että tehdään nuoresta virka-apupyyntö, ja sitten käydään tapaamassa, mutta siinä tavoitteena on tosiaan ensinnäkin nähdä, että nuori ihan oikeasti on kunnossa (tai missä kunnossa hän on) ja tietysti se paluun nopeuttaminen.

      Joitain nuoria on myös haettu heidän kanssa sopien. Toki jos nuorella on tapana hatkailla kerta toisensa jälkeen, vähän niin kuin "tavan vuoksi", ei "taksipalvelua" ole käytössä. Tai sitten, jos hatka on jatkunut tai on muuta syytä toimia aktiivisemmin ja tiedetään (melko) varmasti, missä nuori on, niin myös "sopimatta" ja välillä niin, että poliisit on ollut turvaamassa hakua. Meillä nämä haut sekä sovitut että nuorelle yllätykset ovat sujuneet aina oikeastaan ihan hyvin. Parit oharit on sovituissa tapahtunut, mutta ei mitään sen suurempaa. Tämä nyt ei liittynyt enää alkuperäiseen, mutta tuli mieleen noista paluukuvioista.

      Poista
    2. Mun on pakko itse kommentoida tähän oma näkökulma, kun oon ite asunut laitoksessa ja hatkannut sieltä niin että olin puoli vuotta karkuteillä. Kyllä se meillä oli juurikin se, että vastuuta ei annettu tarpeeksi, 15 vuotiaalla oli samat säännöt kuin 12 vuotiaalla, ei kuunneltu tarpeeksi ja jos kuunneltiin asiat väännettiin ihan erilailla mitä oli sanottu, rangaistukset oli jotain ihan sairaita kuten puhelimen pois ottoa (huostaanotetulle se on tärkein asia pitää yhteyttä läheisiin), uhkailua, kiristystä ja valehtelua.

      Ei todellakaan ollut hatka syynä se että "välitetäänkö musta", koska mä itse en ainakaan sen 7 vuoden aikana miettinyt välittääkö joku sossu/työntekijä musta, koska se ei ole sama asia kun vanhemmat, noi on vaan töissä siellä (en silti väitä etteikö työntekijä voisi olla oikeasti nuoresta huolissaan)...

      Mulle monesti sanottiin että "tuu takasin niin ei tuu mitään aresteja, jutellaan, plaaplaa" no minä tulen ja sitten ruvetaankin laatimaan jo ulkoiluaikoja ja kaikkea muuta... Ei kun uudestaan hatkaan. Uhkailtiin että siirretään toiseen laitokseen 2 viikon hatkojen jälkeen ja kaikkea muuta mukavaa, ei ihme ettei nuori halua palata takasin...

      Toki tarinoita on yhtä monta kuin hatkaajaakin :)

      Poista
    3. Miksi anon täytyi tulla noin sanomaan jos toinen kertoo oman tarinansa? Todella lapsellista ja noloa...

      Poista
  14. Joskus 14 vee vitutti sikana kun äiti ei päästäny kaupungille perjantaina kun olin viime viikolla jäänyt joko kessuttelusta tai viinaksista tai molemista kiinni. Olisin halunnu mennä kattoon onks mun ihastus siel. :D Sit lähdin vaan kun se läks koirien kanssa ulos ja jätin lapun missä selitin että miks lähdin, en muista oikeen mitä siihen kirjoitin.
    Päätin sitten mennä yhdelle kaverille yöksi, semmoselle ketä mutsi ei tuntenut. Tää oli sitä aikaa, kun ei ollut vielä mitään kännyköitä kovinkaan monella. Mutsi oli sitten soittanut lähimmät tuttavat läpi että missä mä olen... Bestis sit soitti et soita nyt jumalauta sille mutsilles missä sä oot kun se on aika huolissaan. No sit mä soitin et tääl ollaan, ja se sit tuli hakemaan, ei käyny et tuun aamulla (kello oli jo aika paljon tossa vaiheessa). Oli ihan sikanoloa... Ja ei menty seuraavalla viikollakaan kaupungille. :)

    Kaiken lisäksi toi ihastushan oli ihan dikkinaama mikä ei tajunnu mimmonen aarre sillä olis ollu saatavilla ja meni ja tuuppas yhtä mun kaveria jossain kirjaston roskisten takana (kaverillakin kesti semmonen puol vuotta ennenku uskalsi kertoa asiasta kun pelkäs että mä suutun, minkä varmaan sillon olisinkin tehny mut siinä vaiheessa oli jo ihan uudet pojat mielessä). :D

    VastaaPoista
  15. Mä sanoin aina pienenä että muutan postilaatikkoon kun kiukutti. Uhosin myös ottavani telkkarin mukaan. Voi villiä nuoruutta

    VastaaPoista
  16. Salaa tuli karkailtua yläasteella.. Ensin illalla olin luvan kanssa kylillä ja sitten tulin kotiin ja heti kun vanhemmat meni nukkumaan niin karkasin takaovesta takas kylille. :D Takas piti sitten tietysti tulla ennenku heräävät. :D Ja ei muuten tullu jäätyä kiinni.. ;) Kesäsin oli helpompi, kun nukuin ulkona leikkimökissä niin ei tarvinu miettiä et herääköhän ne nyt tähän oven avaamiseen..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja syynä oli tietysti se, että piti tulla liika aikasin kotiin kun vanhemmat ja kiinnostavammat pojat sai olla kylillä myöhempään.. ;) Pitemmille reissuille uhkasin monesti lähteä riitojen aikana, mutta ei sitten tullut onneks lähettyä... :D

      Poista
  17. Mulla on myös kokemusta laitoksesta hatkaamisesta ja mietin tuota kun tuli tuo työntekijänäkökulma. Kapinointia(kin)han se oli, muttamyös oireilua, pahan olon pakenemista.
    Mun ja isäni tapaamisia rajoitettiin, syystä, että se oli mulle ja mun kehityksen turvaamiselle tarpeen. Isä vastusti, ja kun samalla kapinoin ihan normaalia kapinaa laitoksesta, sai isä mut puolelleen ja majoitti aina hatkojeni ajan.

    Surullista musta oli, ettei laitoksessa juurikaan huomioitu sitä, ettei hatkaaminen olllut pelkkää kapinointia, olihan mulla ollutkin siinä rankempaa jamuunkinlaista oireilua,joka oli huomattu. Ja että mua rangaistiin siitä, että mun isä,joka sattuuolemaanmulle edelleen tärkeä ihminen, teki väärin ja sai mut puolelleen, mikä oli aika jelppoa, kun on jo vauvasta saakka manipuloitu, ja kun jos en olisi vaikka isää salaa tavankut, oli uhkauksena ettei iskä jaksa elää kun ei näe mua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy erikseen kiittää tästä. Koska täytyy myöntää, että liian harvoin tulee ajatelleeksi, mikä vaikutus juuri esimerkiksi vanhemma/illa on (ainakaan vähän vanhemman nuoren elämässä). Ja voin vain kuvitella, millaista on olla tollasessa tavallaan pakkoraossa, jossa sitten tavallaan tulee rangaistuksi siitä, että yrittää miellyttää omaa isää (mikä sinänsä on tosi käsitettävää, koska kyllähän meistä suurinosa varmaan vanhemmille on lojaali... ja sitten tuo manipulaatiopuoli siihen päälle).
      Eli kiitos jakamisesta. Ja toivottavasti asiat on nyt paremmin!

      Poista

Ei muutaku kommenttia tiskii!