HUOM! Blogin tarkoitus ei ole loukata ketään tai aiheuttaa minkäänlaista mielipahaa. Tekstit ovat pääsääntöisesti aivotonta läpäheittoa tai humoristista lätinää. Toisinaan kynään tartutaan vakavammallakin mielellä. Mikäli huumorini tai tyylini ei uppoa, blogissa esiintyvät kannanotot aiheuttavat harmia tai tekstit kuulostavat yli-ikäisen pissiksen rageemiselta, suosittelen vaihtamaan sivustoa.

perjantai 28. helmikuuta 2014

luuta ja nahkaa

En yleensä avaa ihan hirveästi henkilökohtaisia asioitani blogissa tai pui syvimpiä tuntojani, mutta eräs asia joka koskettaa niin mua, kuin monia muitakin, on alkanut pikkuhiljaa ottaa kupoliin: hoikkien ihmisten arvostelu.

Pyöreämpänä ollessani en edes tajunnut, miten "hitsi miten laiha, pelkkää luuta ja nahkaa"-tyyliset kommentit voisi oikeasti ottaa tunteisiin. Ajattelin sen olevan lähinnä positiivista palautetta, enkä ymmärtänyt miksi hoikat ihmiset ottivat niin itseensä. Mielessäni tuhahtelin, että ollaanpas sitä nättinokkaisia. Mutta nyt mä voin yhtyä "nättinokkaisten" kerhoon - tuonlainen kommentointi ihan oikeasti loukkaa.

"Voi ku sä oot hoikka"-kauhistelu ei nyt vielä ole mitään (toisaalta mäkin olen indeksien mukaan normaalipainoinen, eli en tiedä miltähän oikeasti alipainoisista kauhistelu tuntuu, varmaan aika veemäiseltä), mutta "luuranko", "anorektinen", "lauta" ja "pulkannaru" ovat sellaisia sanoja, joita en mielelläni haluaisi itseeni yhdistettävän. En mäkään kenellekään sano, että "voi kun sä oot selluliittinen/iho-ongelmainen/leveärakenteinen/lättäjalkainen/isonenäinen"! En mä koe oikeudekseni arvostella kenenkään ulkonäköä tai painoa - varsinkaan, jos kohde itse on tyytyväinen itseensä.

Anoreksiaan viittaaminen on ehkä se kaikkein pahin; en mä ainakaan halua että mua verrataan vakavasta psyykkisestä ja fyysisestä sairaudesta kärsivään ihmiseen. Toisaalta "luuta ja nahkaa"-kommentointikin on aika loukkaavaa - mä nyt en voi mitään ruumiinrakenteelleni, vaikka painolleni voisinkin. Käsivarteni ja sääreni kun ovat luonnostaan laihat, eivätkä siitä kasva vaikka kuinka karkkikuurille ryhtyisin ja vaikka kuinka ulkopuoliset sitä toivoisikin. 

Ihmeellinen nykymaailma. Kannustetaan olemaan omia itsejämme ja nauttimaan elämästä sellaisena kuin on - silti joka puolelta tulee kommenttia ja käskyä miltä pitäisi näyttää ja kuinka elää. Pitäisikö mun tosiaan ottaa itseeni lihaa ympärille, jotta muut olisivat tyytyväisiä? Pitäisikö lihavien laihduttaa vain siksi, että sopisivat tiettyyn muottiin? Pitäisikö kaikkien olla keskimittaisia ja -painoisia, ettei tulisi kenellekään sitä mielipahaa?

Terveydentilani on ihanteellinen (kaikki melkein mahdolliset ja mahdottomat verikoeet parin kuukauden sisällä tarkistuttaneena tiedän sen), lääkäreissä ja fysioterapiassa käydessä on kehuttu hyvää fysiikkaani, eikä painoon ole otettu muulla tavalla kantaa. Silti kaiken maailman keittiöpsykologit ja suulaat tuttavat laukovat fiksuja kommenttejaan. Ehkäpä kuitenkin luotan siihen omaan hyvään oloon, kehittyvään kuntoon ja täydellisiin veriarvoihin - en jonkun puolitutun tilitykseen luurangoista.

Mukavaa alkavaa viikonloppua, 
rakkaudella Pulkannaru


keskiviikko 26. helmikuuta 2014

oon jotenkin aivan spesiaali

Mua salaa naurattaa tällainen erilaisuuden tavoittelu ja oman spesiaalisuuden korostaminen - jep, sä oot täydellisen uniikki misu itse saksitussa tukassa tai neon-pöksyissä. Muut ihmiset on pelkkää massaa, mutta juuri SINÄ erotut mielipiteinesi, tyylinesi ja olemuksinesi!
Paskanlätinää, sanon minä.

Ensinnäkin a) en ymmärrä mitä tavoittelemisen arvoista on "erilaisuudessa" ja b) mitä erilaisuus ylipäätään edes on ja c) eiköhän me kaikki olla ihan erilaisia toisiimme verrattuina? Itse en ainakaan toista samanlaista Jenni kakkosta tunne (ylemmille voimille kiitos siitä). Onko siis nykyajan määritelmä erilaisuudelle muuttunut? Eikö "erilainen" terminä tarkoitakaan enää valtavirrasta huomattavasti erottuvaa yksilöä, vaan hyypiöitä, jotka pitävät kovaa meteliä omasta poikkeavuudestaan ja kokevat tarpeelliseksi korostaa sitä joka käänteessä?

Musta tuntuu, että porukkaa on niin moneen junaan niin tyylillisesti, ulkonäöllisesti, ajatusmaailmallisesti kuin asenteellisestikin, että eipä oikein enää mikään säväytä. Mustatukkaiset pissikset maihareissa ei hetkauta suuntaan eikä toiseen sen enempää kuin suuret tatuoinnit, kärkkäät mielipidekirjoitelmat, värikkäät vermeet tai hurjapäiset harrastukset. Mulle tulee vautsivau-elämyksen sijaan lähinnä hohhoijjaa-fiilis, kun joku oikein tarmolla ja temmolla alkaa tehdä selväksi omaa poikkeavuuttaan ja massasta erottuvuuttaan. Sitten kun samanlaisia toohottajia on heti kättelyssä sata kipalett.

Kaikkihan me olemme erilaisia ja toisistamme poikkeavia yksilöitä, ei sen pitäisi olla mikään suuri ylläripylläri kenellekään. Mikäli on, suosittelen vilkaisemaan ensin ympärilleen ja sen jälkeen perehtymään vähän genetiikan ihmeelliseen maailmaan. Kaikilla meillä kun vaan sattuu olemaan eri lähtökohdat, geeniperimät, kasvuympäristöt, ajatusmaailmat ja omat tarpeet - aikamoinen arpa osuisi kohdalle, kun täydellisen kloonin jostain bongaisi. Joko me ollaan kaikki aivan tuikitavallisia sunnuntaisauvakävelijöitä tai vaihtoehtoisesti 5 miljoonaa täysin toisistaan poikkeavaa yksilöä. Saat ihan päättää kumpaan leiriin kuulut. Mä heittäydyn sauvakävelysakkiin.






maanantai 24. helmikuuta 2014

kukkia ja mehiläisiä

Seksiä, seksiä, seksiä, panemista ja intiimialueita - on aika vaikeaa vältellä kyseistä aihealuetta edes päivän verran, mikäli yhtään avaa televisiota, radiota tai nettiä. Seksi on luonnollinen asia, ei siinä mitään, mutta jotenkin alkaa tökkiä somen tarjoamat kuksimistarinat. En minä ainakaan halua tietää muiden makuuhuone-elämästä, ekoista kerroista ja seksimieltymiksistä!

Jotenkin tuntuu, että avoimuus on mennyt liian pitkälle ja suhtautuminen esimerkiksi nuorten seksielämään hyvinkin lepsu. Silmät pyöreenä tuijotin erästä keskustelua, jossa yksi kauhisteli juuri ja juuri yläkoululaisten seksielämää ja loppuporukka hyökkäsi niskaan "hei jokainen kehittyy omaan tahtiin, toiset kehittyy nopeemmin!" -asenteella. Musta on huolestuttavaa, että niin monen mielestä on ihan okei että murrosiän alkupäässä taapertava varhaisteini harrastaa seksiä sen jos toisenkin kanssa. Hei kamoon, jos joku satunnainen heppu on ollut sen ikäisenä ah-niin-valmis, ei se tarkoita jokaisen samanikäisen olevan valmista kauraa petipuuhiin.

Ja onko ihme, jos jo varhaisteinit ja teinit ylipäätään kokee seksin paineena ja neitsyyden taakkana, kun sitä lemmentouhua joka paikasta pursuaa ja joka helvetin heppasivustollakin aiheeseen törmää? Teinipalstat täyttyy seksivinkeistä ja neitsyyskyselyistä, koulussa leveillään olemattomilla kokemuksillaan ja illalla katsotaan pari jaksoa "Seksihullut himoshoppaajat"-tyylisiä pississarjoja; ohhoh, ihme jos kuvittelee olevansa ainoa kokematon ja niin valmis seksiseikkailuihin.

Musta on todella jees, että asioista puhutaan, mutta sillä kun tuppaa yleensä olemaan myös se kääntöpuoli. Varsinkin, kun avoimuus muuttuu tungettelevaksi ja ylitsepursuavaksi seksiaalloksi, johon törmää ruokakaupassa iltapäivälehtien otsikoita vilkaistessaan, väärän sanan googlettaessaan tai naistenlehdestä ruokaohjeita etsiessään.  Vaikka Pikku Myykin onkin sanonut "parempi liikaa kuin liian vähän", niin tässä suhteessa se ei taida pitää paikkaansa.




torstai 20. helmikuuta 2014

Vauvat Facessa

Joo, mä tiedän, alkaa oleen nää päivityspostaukset aika kulunut juttu. Mutta mä sain äsken lenkillä kauheen inspiksen ja sormet alkoi syyhytä siihen malliin, että pakko on päästä kirjoittelemaan statuksia vauvan roolissa. Jos nämä tilapäivityspostaukset raastaa hermoja, niin voipi jättää lukematta. Nyt siis siirrytään vauvojen maailmaan!

Görän-Björn Born: Min mamma-kulta. Jos sä et tilaa mulle sitä Me&I:n uusinta vk-haalaria, ni voipi olla, että joku pulauttaa sun kaninkarvavillapontsolle mainion annoksen äidinmaitoa.

Tsyge Peipi: Viikonloppu edes, luvassa vähä tissii, huikkaa tuttipullost, pari italianpata-Pilttii ja housuun paskomist. Tää o elämää!

Molla-Lotta Piltti: Täytyy sanoa, että petyin pahasti tämän päivän lounaaseen. Perunasose-Bona ei vastannut täysin odotuksiani ja muutenkin kattaus oli hyvinkin arkinen. Kokki-tarjoilijan (isän) ammattitaitokaan ei ollut täysin kohdallaan, kun sain juodakseni himpun verran liian viileää vettä. No, tein mielipiteeni hyvin selväksi, ja loihdin varsin kantaa ottavaa taidetta kyseisestä ateriasta pellavaliinallemme. Kokonaispistemäärä on 3/5, yksi säälipiste isän kattavasta kirosanavalikoimasta.

Pinjastiina Vesiperä: Ei jumankauta, taas mää pissasin housuun! Mikä tätä rakkoo vaivaa?! Äidille vinkkiä, että tää pottailu ei menny niinku ÄiTyLeissä.

Mimmi Kiljukaula:  ÄITI! Mä en tiedä saisko suhun paremmin yhteyttä näin virtuaalimaailmassa - jossa sinä tunnut viihtyvän - mutta mä oon hei oikeesti nyt huutanut noin kaksi minuuttia kurkku suorana täällä pinnasängyssä ja sä et vieläkään tuu! Mikä kestää? Huudanko lisää? Kohta lähtee meinaan sitte Teddyltä pää ja unisiepparista on jäljellä pelkkä runko.

Vihtori Välkky: Siis olenko minä ja äiti eri henkilö...? Ettei me olla niinku... yhtä?
Pinjastiina Vesiperä kommentoi: Venaappa sitä päivää ku löydät varpaas...

Nakke Makustelija: Helmee taas mutsin kaa ulkona -.- ... "Älä syö sitä, se on koirankakkaa, varo ettei mee hiekkaa suuhun, älä nuole sitä kissaa..." ja plaaplaa. Ittelläs on hiekkaa jossai!

Manna Vaavi: Leikki on lapsen työtä ja koira ihmisen paras ystävä, mutta silti mä en saa jostain syystä ratsastaa meidän spanielilla. Omituista. Olen hämilläni.

Vinku Itku: Toverit huomio! Ne sitten sanoo ettei se piikki muka satu! MUTTA ÄLÄ LUOTA SIIHEN TÄTIIN, äläkä edes äiskään! Se koko show on silkkaa valetta. - paikassa neuvola

Pikku Lallu: Mä oon jo päättänyt mun ensimmäiset sanani: OTA ITSE SE TUTTI SUUHUN ÄLÄKÄ AINA TYRKYTÄ MUILLE!


Voi kunpa näillä sormilla voisi statuspäivityksen kirjoittaa.

sulhaskimppuja ja tuplamorsiamia

Arvatkaapa mihin mä olen aivan täydellisen kyllästynyt? Tohon jatkuvaan avioliittolakihössötykseen. Ei jumalauta. Kauanko sitä täytyy vääntää kättä muiden ihmisten naimisiinmenosta?

 Mä en vaan voi käsittää miten lama-aikana on resursseja vatvoa tollasta asiaa, jonka pitäisi muutenkin olla näin 2000-luvulla aivan itsestäänselvyys. Ollaan niin helvetin suvaitsevaisia ja liibalaaba, mutta sitten kun tulee näinkin arkinen asia kuin homous vastaan, niin tsuibaduiba, porukka sekoo sukissaan.  Kamoon! Homoseksuaaleja on ollut niin kauan kuin ihmisiäkin, yrittäkää pikkuhiljaa tottua!

"Raamattu sitä ja uskonto tätä". Silti ihmiset toimivat kaikkia Raamatun sääntöjä vastaan ja tekevät sitä kuuluisaa syntiä käyttäytymällä hyvinkin veemäisesti toisiaan kohtaan, mutta kun on kyseessä toisten onni ja autuus, niin heti ollaan alleviivaamassa vähän sitä sun tätä uskonnollista ohjeistusta. Ettei vaan kenelläkään olisi hyvä olla! Että paskat omasta käytöksestä, mutta kyllähän toisten täytyy toimia uskonnon puitteissa. Joo, mehän eletään jotain 1500-lukua, aivan totta.

Mua ei kiinnosta edes vieraiden ihmisten heteroliitot ja vihkitilaisuudet, miksi mua sen enempää kiinnostaisi homoliitot? Mulle on aivan yksi lysti, miten ihmiset elävät ja mitä siellä makuuhuoneessaan tekevät. Hyvä jos oman suhteeni saan pysymään kasassa (:D). Mä totisesti haluaisin kuulla fiksun perustellun vastauksen kysymykseen KETÄ HOMOSEKSUAALIEN TASAVERTAINEN AVIOLIITTOLAKI HÄIRITSISI JA MIKSI. Miten jostakusta voi tuntua niin pahalta toisten ihmisten rakkaus (joka ei ketään vahingoita), että oikein pitää vastaan taistella? Vai vituttaako, kun puolitutulla homoparilla on auvoisampi yhteiselämä, kuin itsellä ja omalla kumppanilla, jonka kanssa väkisin ollaan  "kunnes kuolema erottaa"?

 Ja silti tuolla kaukomaissa lapset naitetaan vanhoille sedille ja tässäkin maassa Tuksut ja Artot vetää läpi naurettavia pika-avioliittoja ihan vain läpällä - mun mielestä se halventaa avioliiton ideaa rutkasti enemmän, kuin saman sukupuolen edustajien rakkausliitto.





keskiviikko 19. helmikuuta 2014

elektroniikkaa ja muita mysteerejä

Nykymaailmassa on paljon mysteerejä ja mulle täysin tuntemattomia vesiä, joista en ymmärrä mitään - enkä ole lainkaan varma, että haluaisinko edes. Silti tuntuu hullulta, kun pikkulapsetkin pitävät luentoa aiheesta X, josta mulla ei ole minkäänlaista käsitystä - munhan pitäisi olla aikuinen, paritkin koulut käynyt suht viksu nainen! Silti vaan on asioita, jotka eivät mun nuppiini uppoa.

Eräs mysteeri mulle on vähääkään muffinseja tai juustokakkua erikoisemmat leipomukset. Okei, tää aihealue mua kiinnostaa ja olisinkin kovasti halukas oppimaan lisää, mutta silti. Mikä helvetin maskarpoonejuusto ja mikä ihmeen kondesinsoninoitu-mikälie-maito? Ja miten kukaan voi saada kakun päällystettyä marsipaanilla ilman, että se näyttää mun otsaltani? Miten monet keskinkertaisetkin leipurit saavat kuorrutukset ja kermakoristukset näyttämään muun kuin torsoapinan tekosilta ja vielä pysymään sellaisina? MITEN?

Entäpäs koodailut ja tietokonehömppä... Siis mitä kaikki koodailut ynnä muut konetouhut edes tarkoittaa? Mulle tulee mieleen joku salakielen tutkiminen tai epämääräisten numerosarjojen naputtelu sattumanvaraiselle sivustolle. Ja mitä ihmettä on kuivajää? Prosessorit, jäähdyttimet, kovalevyt ja muut pilipalipalaset on myös mulle täydellistä indokiinaa. Osaan käyttää Exeliä, Powerpointtia, Wordia, käydä sähköpostissa, käyttää hiirtä ja pelata pasianssia - eikö se jumankekka riitä? Pitäiskö mun vielä koodata itteni ulkoavaruuteen ja pistää läppäri osiksi ihan vain harrastusmielessä?

Nykyslangikin aiheuttaa mulle päänvaivaa. Aisboksi, addu, haigut...? Päälle viä yolot ja swagit, ni joo terve. Välillä - varsinkin nettimaailmassa - tuntuu ettei enää osaa edes suomea. Mahtavaa lukea keskustelua, josta ymmärtää noin joka kolmannen substantiivin ja puolet verbeistä. "No siis mä aloin kreaa, et onks mul ollenkaa swägii vai pitääks mun ostaa gimnasioon uudet addut, koska yolo?"  AIVAN!

Ja korttipelit! Kakarana mä läiskin paskahousua ja kaikenmaailman sikaa sormet verillä ja pelasin porukatkin pöydän alle, mutta entäpä nykypäivänä? Mä en siis pysy kehittyvän maailman perässä ja sen lisäksi vielä unohdan vanhatkin opitut asiat. Mun hippokampus on totisesti kusettanut mua ja hukannut täydellisesti korttitaitoni. Ristiseiskaa voin joten kuten osata, kun eräs rakas ystävättäreni on sen mulle (sata?) kertaa jankannut. Muuten onkin kaikki korttiopit kadonneet ja mä en vaan ymmärrä, että minne se hertta läimästään ja miksi se kurko nyt vaan on niin kurko. Bläkzäkki? Pokeri? Ja kenen vuoro edes on? Hä?

Nykypuhelimetkin sekoittaa mun kuuppaa. "Laita siitä sun äskolmosesta toi bluutuutti ja wlani päälle ja lataa se yks appsi ja pane kans se puolipilvipalvelu päälle ja synkronoi mulle niinku käyntikortit mun mikrouuäsbeen kautta digiboksille ja rannekelloon, jooko?" Öö, tota... Jos mää ny vaan pelaan tätä Candy Crush Sagaa...


Siis laitan minkä ja minne ja teen MITÄ?



tiistai 18. helmikuuta 2014

paljasta pintaa

Mä olen tässä pohdiskellut alastomuutta ja varsinkin alastonkuvien pointtia (nou hätä, en ole ryhtymässä nakumalliksi), enkä ole vielä oikein tullut mihinkään lopputulokseen. Onko pinnan paljastaminen suoranaista pornoa, sensuellia taidetta, huomionhakua, vai vaan täysin luonnollista?

Toki riippuu millaista alastomuus on, kenelle suunnattu, miten sitä pintaa paljastetaan ja miksi. On vähän eri asia maata Playboyn kannessa lettu leväällään, kuin ottaa hienostunut alastonkuva oman kumppanin silmäniloksi. Mutta entäs, jos ihan tavallinen suomalainen keski-ikäinen nainen paljastaa oman alastoman vartalonsa hyvinkin konstailematta naistenlehden sivulla tai netissä (kuten Kauneus ja Terveys -lehdessä)? Onko se jotenkin epämääräisen hämyistä touhua tai muuten vaan perverssiä, vai vaan helvetin hyvä, että normaaleja naisvartalojakin näytetään täysin estottomasti?

Tuntuu, että kukaan ei ota nokkiinsa mallin bikinivartalosta tai pikkutuhmista tv-mainoksista, mutta auta armias jos se nänni vilahtaa perusmammalla tai sen takapuolensa paljastaa tavallinen täti! Se on sitten niin kipeetä ja ällöttävää, "täytyykö tollastakin kroppaa esitellä, voi jestas"-kukkahattuilua ja kauhistelua. Ihan kuin tavallinen kroppa olisi salaisuus, tai jopa silkkaa legendaa.

Jollain tasolla mä olen sitä mieltä, että lisää tavallisia vartaloita vaan ihan naistenlehtiin ja tienvarsikyltteihin - ei ne raskausarvet ja selluliitit maailmasta katoa, vaikka niitä piiloteltaisiin photoshopin taakse. Ja herrajestas, mikä sen luonnollisempaa kuin alastomuus. En usko kenenkään lapsen kasvavan kieroon tai aikuisenkaan psyykeen huojuvan, jos joskus sattuu näkemään vilauksen roikkotissiä tai laihemman luikkuvartalon niiden muokkailtujen biksubeibien sijaan.

Mitä mieltä sinä olet? Olisiko pokkaa paljastaa kroppa muuta kuin kumppanille ja lääkärille? Miksi, miski ei?


maanantai 17. helmikuuta 2014

projektia pukkaa!

Mikäli kiinnostaa nähdä kuinka parin vuoden tauon jälkeen lifestyle-huttu multa irtoaa ja millaista se  verkkarisankarin tavallinen arki onkaan, suosittelen klikkaamaan seuraavaa:

http://jenninverkkarit.blogspot.fi/

Koko homma on vallan kesken ja ulkoasu aiheuttaa mulle päänvaivaa aika melkoisesti, mutta veikkaan kyllä, että pääsen taas kärryille! :)



Hyvää yätä !

kun ihmissuhteista tulee pakkopullaa

Mä olen about maailman paskin sukulainen, perheenjäsen, ystävä ja kumppani. Ei, mä en ole dramaattisesti haastanut riitaa sukujuhlissa tai puhunut ilkeämielisesti ystävilleni polttaen sillat. En ole tehnyt mitään pahaa kenellekään läheiselleni tahallisesti. Sepä se, kun enpä ole tehnyt mitään hyvääkään.

Mä myönnän! En käy kylässä, en soittele äidille, en vietä aikaa ystävien kanssa tai vie kummipoikia eläintarharetkille. En laita joulukortteja, änkeä kahville, kutsu kylään tai osoita kiinnostusta. Moni läheiseni varmaan on jo ylipäätään unohtanut mun olemassaoloni tai vähintäänkin loukkaantunut mun välinpitämättömältä vaikuttavasta käytöksestä. Mutta kun se ei ole niin mustavalkoista.

Kyse ei ole siitä, etteikö mua kiinnostaisi ystävät ja sukulaiset - päinvastoin, perheeni on mulle ehdoton ykkösjuttu ja tärkeitä ihmisiä lähipiirissä on yllin kyllin. Mä vaan en jaksa treffailla, soitella tai kyläillä. Musta tuntuisi kidutukselta kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen tai vaihtoehtoisesti viikon ainoana vapaapäivänä lähteä vetämään sukulaisrundia ja kahvitella kaikki toverit läpi ihan vain kohteliaisuussyistä. Mä en vain ole sellainen ihminen alkuunkaan, joka haluaisi käyttää energiansa painaen peräsuoli pitkänä pitkin kyliä pullavadilta toiselle, pakon sanelemana.

Haluaisin pitää kaikki ihmissuhteeni vapaaehtoisuuteen perustuvina, enkä pakkopullana. Mä en halua soittaa ihmiselle ainoastaan siksi, että meissä nyt virtaa sama veri tai että me nyt ollaan tunnettu kymmenen vuotta. Enkä mä halua, että kukaan joutuu katselemaan kahvipöydässä mun nuukahtanutta ja vastentahoista olemusta, joka vilkuilee kelloa kotisohva mielessään. Mä haluan soittaa, kyläillä, olla yhteydessä ja treffata silloin, kun se on molemmille osapuolille mielekästä. Jos joku sen kokee henkilökohtaisena loukkauksena,niin voivoi.

Mun pointti on se, että mä voin tykätä ja olla kiinnostunut ihmisistä, vaikka mä en symbioosissa heidän kanssaan eläisikään tai lähettelisi nimipäiväkortteja ja soittelisi liibalaaba-puheluja ihan muuten vaan. Mulle sellaiset asiat eivät ole luontevia tapoja pitää yllä minkäänlaista ihmissuhdetta ja mä ahdistun suunnattomasti, jos mun oletetaan lähetävän ainoana pienenä vapaahetkenä (jolloin saisin vetää college-asussa jäätelöä sohvalla aivan yksinäni) kolmenkytä kilsan päähän juomaan kupin kahvia ja näyttäytymään, että jep, olen elossa edelleen.

Olenko mä kylmänkiskoinen ja sydämetön ihminen, vai onko tää ihan inhimillistä?




lauantai 15. helmikuuta 2014

kun sisustaminen vei järjen

Otsikosta saa sen kuvan, että mä nyt olen hurahtanut sisustamiseen sillä tuloksella, että tili näyttää nollaa ja keskiviikkoillat täyttää terapiaistunnot anonyymien sisustusfriikkien kera. Mutta ei ei, kyllä se rymsteeraaminen vie järjen ihan muutenkin.

Siis mä kyllä tykkään "sisustaa", jos sitä verhojen vaihtelua ja sohvan kanssa painimista voi edes sisustamiseksi kutsua. Harrastaisin sitä enemmänkin, jos varastotilaa olisi noin seitsemän kertaa enemmän, samoin rahaa. Ja sisustussilmää. Mutta pakolliset sisustustarpeet (joita ovat mm. joulu, kevät, kesä, syksy, "ei vitsi mä oon aina halunnut tänne oranssin silauksen!") silti joitakin kertoja vuodessa iskevät takaraivoon aika kovaakin ja alan sormet verillä ja vähillä rahoillani toteuttamaan "joulusisustusta" tai hetkellisesti sekoan jostain maalaisrumantiikasta.

Ja kun asunto on pienehkö ja tietyn muotoinen, niin eipä siinä mööpeleillä kovinkaan montaa vaihtoehtoa ole, ellei tosiaankin löydy sitä paalua ja huimia varastointimahdollisuuksia. Silti se sohva täytyy raahata sadannen kerran sinne väärään nurkkaan ja todeta, että ei tää saatanan epeli vieläkään mahdu tänne. Ja sama juttu toistuu kirjahyllyjen kanssa - joista ropisee Iittalaa lattialle siihen malliin, että sirpaleiden tuoma onni riittää seuraavaankin elämään.

Tämä kausittainen verhonvaihto ja sohvanpyöritys ehkä eivät veisi sitä järkeä multa, mikäli varaisin käden ulottuville mittanauhan, laastareita ja ripauksen malttia. Ja aikaa! Koska aika usein eteen tulee pari muuttujaa ja kello on puoliyö, ennen kuin muuttuja on selätetty. Niin, ja jonkinnäköinen logiikkakin voisi auttaa, niin ei tarvitsisi sataa kertaa yrittää juntata sitä ruokapöytää kämpän pienimpään kulmaukseen.

Mutta ei! Jenni kun saa sisustuspiikin perseeseensä, niin alkaa myllääminen ilman älyn hiventäkään ja millään järkipuheella (tyyliin "Kai sä tajuat, että toi pöytä on metrikakskytä ja tilaa vaan seitkytä senttii?!") ei ole vaikutusta toimintaani. Pari tuntia ja tadaa - televisio on viiden metrin päässä pistorasiasta, Aalto-vaasi pimpanpäreinä ja (vääränväriset) verhot ripustettu alareunasta. Ja kaikki alkaa alusta. En tiä pitäiskö sitä ottaa kaljaa samalla kun sisustaa, mun hermo ei pidemmän päälle vaan kestä.

Eniten siis rymsteerausrumbassa päähän ottaa seuraavat viisi kohtaa:
  • Kun johtojen pituus ei riitä ja kello on sen verran, että jatkojohtoa ei saa siihen hätään mistään.
  • Kun saa sen kolmemetrisen sohvan VIHDOINKIN käännettyä haluamaansa asentoon ja saa todeta, että se näyttää aivan saatanan tyhmältä.
  • Kun ne sata koriste-esinettä tippuu lattialle, kun ei ole jaksanut ottaa niitä turvaan. 
  • Kun asettelee ja rypyttää sitä valtavaa puolijoukkueteltan kokoista verhoa invaliidilla jakkaralla keikkuen katon rajassa ja huomaa, että sehän on nurinpäin. 
  • Kun lähtee paniikissa Kodin ykköseen, Jyskiin tai Ikeaan hakemaan sitä sisustuksen puuttuvaa palasta ja se on toki loppu/liian kallis/vääränmallinen/helvetin ruma.






torstai 13. helmikuuta 2014

Mistä tunnet sä ystävän?

Mun ystävyyssuhteeni ovat yleensä enemmän tai vähemmän kieroutuneita, joten en ole ehkä oikea ihminen postaamaan aiheesta "ystävyys". Mutta kun ystävänpäiväkin on vajaan tunnin päässä (tätä kirjoittaessani), mä ajattelin ryhdistäytyä ja koota lahopäässäni rakennellut mietelmät tosiystävyydestä teidän luettavaksenne.


1. Läpän (alhainen) taso. Muut pyörittelee silmiään, kun mä ja Pake heitetään vähän "läppää". Tai siis asiayhteyteen täysin sopimattomia, vajaaälyisiä ja usein jopa perverssejä kommentteja, "vitsejä" ja heittoja.  Hävettäis jos ei naurattais niin pirusti. Kuset housussa me hihitellään kaiken maailman pippelijutuille ja kehitellään ihan hirvittävän hauskoja sanontoja ja lyriikoita, kun muut miettii pakokeinoa pois meidän lähettyviltä.

2. Kun toinen tajuaa, milloin kannattaa lopettaa. Oli sitten kyseessä utelu, vitsailu, vinoilu tai kuulustelu aiheesta X, niin toinen hoksaa ajoissa, että tollahan alkaa mitta täyttymään. "Hei...!" tai "Nyt sitte...!" on meillä Paken kanssa taikasanat, jotka tarkoittaa "vielä on hauskaa, mutta eipä ole kauaa". Vielä parin herjan verran jatketaan yleensä, kunnes toisella alkaa tosiaan pinna paukkua, mutta kunnolla suututeta toista ei kyllä koskaan.

3. Suora puhe. "Mää näytän tässä läskiltä"-ininään tulee kuin Prisman hyllyltä "no niin sää näytätki senkin valas"-tyylinen vastaus tai muu mieltä ylentävä toteamus, kun Paken kanssa yritetään marmattaa. Monen ongelman vatvominen saa myös usein nopean lopun, kun toinen toteaa "no se sun äijäs ny on täys apina", "no aivan oma vikashan toi on" tai "no kurjaahan se on, mutta turha itkee ku maito on jo kaatunu". Sitten siirrytäänkin kivempiin asioihin ja haudataan harmit! Ei kato tarvi tuhlata rutinaan aikaa.

4. Ystävän kanssa voidaan olla sanomatta sanaakaan pitkiin aikoihin tuntematta vaivaannuttavaa ja painostavaa hiljaisuutta. Pelataan vaikka kännyköillä kolme tuntia turpa kiinni ja kaikilla osapuolilla on mukavaa. Ei aina tarvi tehdä jotain hirveen hohdokasta!

5. On ok sanoa, että ei kiinnosta/huvita/jaksa. Esimerkiksi kysyttäessä elokuva- tai shoppailuseuraa on ihan oikeutettua sanoa, että ei nappaa, ilman että toinen loukkaantuu. "No mikähän sillä nyt taas on!?"-angstispekulaatio ei kuulu mun ystäväpiiriini.

6. Omien heikkouksien näyttäminen on myös mun mielestä osoitus ystävyydestä - ja mulle aika helvetin vaikea paikka. Mä pystyn suoraan sanomaan fyysiset vikani, myöntämään väsymykseni tai vaikka luetella asiat joita en osaa, mutta henkilökohtaisemmissa asioissa saa aika kauan savustaa, että musta saa tiristettyä "no suoraan sanottuna otin itseeni asiasta X ja se kolhaisi mun itsetuntoa". Ja jos tosiaan joku ihminen näkee mun itkevän muusta kuin kivusta, niin sen täytyy olla todella läheinen ihminen!

7. Ja toki tärkeitä ovat ne kaikki ihmissuhteen peruskivijalat rehellisyydestä empatiaan ja avoimuudesta luotettavuuteen. Eikä kukaan voi olla toiselle ystävä, jos ei kykene asettumaan toisen asemaan ja antamaan pientä palaa itsestään sille toiselle. Ystävyys kun vaatii jonkinlaista "verhojen raottamista" oman pään sisälle, ei pelkkää hauskuuttelua ja pippelijutuille naureskelua.



Pake: "Ootko huomannu, että meidän läpän taso on vaan laskenu viimeset kymmenen vuotta?"
Jenni: "Joo, mä jossain välissä jo luulin että se ei oo mahdollista, mutta kyllä, kyllä se vaan on."





Ihanaa ystävänpäivää kaikille! Olette ihania.

8 lausetta, joihin heikon näön omaava on kyllästynyt aikoja sitten

Muita silmälasillisia, joita alkaa pikkuhiljaa pännimään ne samat fraasit, joita terävänäköiset laukoo?

1. "Mikset käytä piilareita?"
No siksi koska haluan käyttää silmälasejani ja pidän niitä?! Mitä helvettiä, onko mun kehysmaku niin paska, että täytyy oikein ihmetellä, miksi olen ne päähäni laittanut? Sama ku kysyis "öö miks sulla on tollanen paita, eikä jotain vähän nätimpää?".

2. "Näätkö ton tekstin tuolla ilman laseja, hehhehhe, miten näät lukee ilman laseja, etkö sä tonnekaan asti näe?"- hekoheko-sössönsössö
No enpä näe kovinkaan kirkkaasti! Ja se on pois sulta siksi, koska....?

3. "Paljo noi makso --- eikä, mä en koskaan maksais noin paljoo laseista!" 
Ei perkele, älä sitten maksa! Huvittavaa, että ihmiset kauhistelee jotain kolmensadan laseja, mutta on ihan okei heittää kolmesataa johonkin ihkuun Guessin kassiin ja kantaa sitä ylpeenä olallaan. Okei, joku tonni tai kaksi silmälaseista on aika sekopäistä touhua jo, mutta niin on mun mielestä tonnin laukku tai kenkäparikin. Jos mä pidän päivästä puolet laseja, mä ainakin haluan niiden olevan nätit (ja tästä päästäänkin usein aiheeseen "no mikset käytä piilareita?").

4. "Mikset sä osta Tiimarista niitä halpoja lukulaseja?"
Voi kun ne euron lukulasit auttaisivatkin heikompaan kaukonäköön!

5. "Anna mä koitan sun laseja - EI HITSI mä en nää näillä mitää, vähäks oot sokee!"
Niin no, ne ovat mun lasit ja mun näkökyvyn mukaan tehty, joten olisi se aika ihme, jos hyvän näön omaava niistä avun saisi... JA MÄ EN OLE SOKEA!

 6. "Miten sulla on noin huono näkö?"
Miten sä oot noin ääliö?

7. "Kato tonne, ainiin, et sä näe."
Kiitti kun muistutit, tosi avuliasta.

8. "No ei sun näkö kovin huono voi olla, jos sulla on vaan sen ja sen verran plussaa/miinusta!"
Kuule, kun sen maailman ei tarvitse olla kuin pikkuisen sumea, kun se jo haittaa arkea. 


Joojoo, ei ihmiset pahalla sano tai tarkoituksellisesti halua kenenkään mieltä pahoittaa - mutta kun kymmenen vuotta on kuunnellu "heh heh, rillipöllö!"-tasoista läppää ja "sokeuden" kauhistelua, niin ajoittain tekee mieli repiä silmät päästä. Onko sun näkökyvystä revitty huumoria tai silmälaseja pilkattu vaikka muinoin alakoulussa?



maanantai 10. helmikuuta 2014

Kyllä nuorena on helppoa

Nuoruus on upeaa aikaa; kaikki on niin helppoa ja vanhuuden tuomat ongelmat kaukana edessä. Ollappa aina nuori.

Nuorena kun jaksaa! Nuorena jaksaa opiskella täysipäiväisesti samalla käyden koulua, harrastaen kolmeatoista eri vapaa-ajan aktiviteettia, vieraillen siinä sivussa ystävillään, sukulaisillaan ja tuttavillaan. Kyllähän nuoren ihmisen kuuluu revetä sataan paikkaan, olla äärimmäisen motivoitunut ja kiinnostunut oikeastaan kaikesta ja kunnianhimoisesti tähdätä loistaviin suorituksiin elämän jokaisella osa-alueella. Nuoret jaksaa lukea, treenata, painaa hommia, joustaa ja tinkiä omasta mukavuudestaan, koska sydän on vahva ja luusto kunnossa!

Alle kolmekymppisenä olossa on myös se etu, että nuoret ei voi sairastaa. Flunssat, selkävaivat, mielenterveysongelmat ja rakenteelliset viat kun eivät kosketa nuorta ihmistä, vaan ne ikävät viat alkavat vaivata vasta kun keski-ikä on ohitettu. Onhan se saatanan erikoista, jos terve ja nuori vastustuskykyinen ihminen menee ja saa sen kausi-influenssan - tai vielä erikoisempaa, mikäli vaivana on kuluma, reuma tai joku muu sairaus, joka on hyväksytty vasta viidenkympin jälkeen.

Nuorena on myös vallan ihanaa, kun ongelmat ovat niin pieniä. Suorastaan niin pieniä, ettei kannata edes ääneen mainita. Ei nuorena koetut ihmissuhdeongelmat, erot, pettymykset ja surut ole juuri mitään, koska ne ovat vain nuoren teiniheitukan surkuja ja murheita - kyllä sitten vanhempana tietää mitä oikeat vastoinkäymiset ovat! Kyllähän seitsemän vuoden suhteen päättyminenkin on lasten leikkiä, jos ikä alkaa numerolla kaksi, näin esimerkkinä. Kyllä sitten kirpaisee vanhempana paljon kovemmin! 

Ja kun on vielä niin tyhmäkin! Ja naiivi! On todella mukavaa esimerkiksi erilaisissa virastoissa, kun puhutaan kuin apinalle: "TÄHÄN ALLEKIRJOITUS, MUIS-TAT-KO NI-ME-SI?". Varsinkin kun on nainen! Elektroniikan ostaminen on oikein mahtavaa nuorena naisena. "Osaatkos sää asentaa tän itte.... Kun siinä on ihan kaksi erilaista johtoa, että tuota... Älä laita kieltä pistorasiaan, siinä voi tulla sitten sellainen sähköisku." Ihanaa, kun oma elämänkokemuksen puute ja yksinkertaisesti nuoruuden tyhmyys muistetaan, niin saa vapaasti olla aivokääpiö.

Ainoa haitta nuoruudessa on kauneuden loppuminen, joka häämöttää jo kulman takana. "No, sää oot nuori ja nätti ja hoikka... Noo odotappa pari vuotta!! Kolmelymppisenä on sitten asiat toisin!!! Odota vain!!" No minäpä odotan innolla niitä patalapputissejä ja selluliittiä ja raskausarpia ja liikavarpaita ja tulehtunutta umpisuolta ja räjähdysmäistä lihomista ja vyöruusua, jotka pamahtaa mulle samana päivänä, kun täytän kolmekymmentä.



Onko sua kohdeltu joskus omasta mielestäsi epämiellyttävästi iän takia? Onko ikävää tapahtumaa elämässä vähätelty, onko suorituksesi lytätty iän takia vai onko käynyt niin, ettei työhaastattelussa sua olekaan otettu vakavasti, kun syntymävuosi on tullut ilmi? Jaa tuskasi!

lauantai 8. helmikuuta 2014

emännän roolissa

Yksi huomattava muutos mussa on tapahtunut viimeisen parin vuoden aikana: ennen ajatus jonkin sortin kestien järjestämisestä nosti lähinnä ahdistuksen hien hiusrajaan, kun nykyään taas sormet syyhyää asettelemaan lautasliinoja ja pyöräyttelemään arabialaisia maustekakkuja.

Toki sanalla "juhla" esimerkiksi viisi vuotta sitten oli aivan erilainen merkitys, kuin nykypäivänä. Ei ole mikään ihme, jos juuri ja juuri täysi-ikäistä ihmistä pelottaa ja vituttaa kutsua 30 neliön yksiöön ryyppäämään ja sekoilemaan kymmenen huonon viinapään omavaa apinaa tuhoamaan kaiken irtaimiston. Nykyään sana "juhla" merkitsee mulle ennemminkin suklaakakkuja, piiraita, posliiniastiastoja, hopealusikoita, hyvää valkoviiniä ja mukavaa yhdessäoloa, kuin jumalatonta juoppohulluutta ja nurkkiin oksentelua sipsikulhon äärellä.

Ei sillä, että olisin hirveästi järjestellyt fiinejä pirskeitä - ja tuskin tulen hetkeen järjestämäänkään - mutta kauhukuvat kotibileiden emännöinnistä ja kutsumattomien kuokkavieraiden koruvarkauksista ovat hellittäneet ja tilalle on tullut halu asetella juustotarjotinta, sytytellä kynttilöitä ja laittaa kuohuvaa kylmään. Toki pieniä pelkotiloja aiheuttaa ajatus valkoisista sohvatyynyistä yhdistettynä tärisevän käden pitelemään punkkulasiin, mutta se nyt on aika pieni murhe. Enää ei tarvitse pelätä samalla mittakaavalla, kuin pari vuotta takaperin.

Toisaalta sitten tulee jännitettyä leipomusten onnistumista, kodin sisustusta ja yleistä viihtyvyyttä - nehän olivat kotibileaikana aivan vitun sama. Kaikilla oli kivaa jos vaan oli kaljaa ja oli aivan yksi lysti miten ne sohvatyynyt oli aseteltu. Nykyään kun pitää koluta rätillä joka nurkka ja kiillottaa kaikki kynttilänjaloista liesituulettimeen. Ja ottaa päähän pirusti, jos unohtaa ostaa ne oikeanlaiset servetit ja ulkotuletkin jäi sytyttämättä! Ihan kuin ketään kiinnostaisi.


Teidän vuoro:
Kerro juhlista, jotka emännöit; menikö joku aivan päin persettä, vai onnistuitko täydellisesti? Järjestitkö ihanat yllätyssynttärit, pikkujoulut tai vaikka häät, vai kusiko kotipileet reisille, paloiko piirakka pohjaan vai veikö kuokkavieraat korut, koiranpennut ja kirjahyllyt?


Mukavaa ja juhlaisaa lauantaita kaikki!

torstai 6. helmikuuta 2014

miehet, oi miehet...

Mua jokin aika sitten moitittiin naisvihaajaksi, koska tunnistan niin itsessäni kuin muissakin sukupuoleni edustajissa koomisia piirteitä, jotka yksinkertaisesti vähän liioteltuina nyt vaan sattuvat olemaan aika hauskoja. Jottei jää kenellekään surua puseroon, otetaan sitten ruodittavaksi miehet, nuo jokaisen heteronaisen lempparilemmikit.

Eräs koominen piirre miehissä on valtava yhteenkuuluvuuden tunne - joka suitsaitsukkelaa katoaa kuin virtsa hankeen, jos paha paikka tulee. Se, että jätkät pitää viimeiseen asti yhtä, on täyttä paskanlotinaa - miehethän ne tekee mitä vaan pelastaakseen oman perseensä. Kavereiden kanssa lähdetään toteuttamaan sitä sun tätä projektia, reissua tai saunailtaa ja jos tästä tulee sanomista vaimoihmiseltä, se on aina ollut muiden poikien vika. "Noku jätkät...", "Pojat yllytti...", "Jogge ja Tsygeki teki niin!!" Ja vain vartti aiemmin ovat pojat kilistelleet tuoppeja ylimmän ystävyyden ja veljeyden kunniaksi.

Ajantajusta olen ennenkin maininnut, mutta koska miesten aikakäsitys on niin hulvaton, se on pakko ruotia uudelleen. Pojat. 5 minuuttia ei ole sama kuin 50 minuuttia. Jos on fakta, että sitä autoa ei saa purettua ja kasattua varttiin, MIKSI SINÄ SANOT NIIN? Kai meillä naisillakin on jonkin sortin käsitys ympäröivästä maailmasta? Vai onko se niin, että kun mies saa mukavaa puuhaa, aikaan ja paikkaan orientoituminen on hankalaa, suorastaan mahdotonta?

Naisista epämääräisten kommenttien heittäminen on myös aika monen (juntti)miehen kuvottava hupi. Samoin erilaisten lempinimien keksiminen tutuille naisille, kaverien ex-säädöille ja baaritutuille. "Näikkö sää ku tissi-Leena lähti Tsugen kaa jatkoille?!", "Ei vittuuuu, menikkö sä taas kiksuttaan sitä kuppa-Kaijaa?" & "Lörtse, Mokke ja persepano-Pamela oli eile Sedulas ja kumpikaan ei saanu siltä, ihme!".

Entäpä turhiin pikkuseikkoihin puuttuminen! Tunnen jumalattoman määrän miehiä, jotka ovat raksahaalarit ja Karvinen-t-paita -settiä, mutta sitten jotain kenkiä valitaan tai tukkaa asetellaan kuin sillä olisi jonkinlainen merkitys siinä katastrofissa. Tai kun ostetaan jotain autoa: näppärä peli, kuluttaa vähän, kilometrejä sopivasti, hinta kohdillaan MUTTA AI ETTÄ KUN ON RUMA TARRA TAKALASISSA! Sillä ei ole merkitystä, että katossa on tupakan poltosta aiheutuneita reikiä ja penkin alta kurkkaa hiiri, mutta se tarra... tai väärään suuntaan osoittava led-valo... Karvanoppakin heiluu väärään tahtiin...

Ei unohdeta monien miesten oletusta siitä, että vaimo on äiti joka laittaa koulupaidan tuolille odottamaan, eväät kaappiin ja pakkaa repun. Kysytään esinettä, ennen kuin itse on edes vaivauduttu vilkaisemaan ympärilleen. "Hei missä mun avaimet/lompakko/puhelin on" on hyvin yleinen lausahdus tässäkin taloudessa. A) minä en ole niitä käyttänyt ja B) OTA SILMÄ KÄTEEN!

Nyt haastankin sut kertomaan miehesi, veljesi, isäsi tai miespuolisen ystäväsi ärsyttävä, suorastaan raastava piirre tai tapa, joka repii sun sielua kappaleiksi. Odotan....

"Missä ne mun avaimet...." En tiä, mut veikkaan silmäluomien avaamisen helpottavan etsintöjä.

maanantai 3. helmikuuta 2014

en syö en syö - ens yön syön

Mun mielestä tämän hetken hauskin villitys on tää "annanpa ymmärtää eläväni kuin kisadieetillä, vaikka oikeasti syön iltapalaksi levyn Fazerin blöötä"-ilmiö. Pokalla kusetetaan kavereita mielikuvituspuolimaratoneilla, ostetaan salikortti vain koristeeksi, rahkaa syödään kun joku ulkopuolinen on läsnä ja jauhetaan hurjista treeneistä, jotka tosiasiassa ovat olleet seinään nojailua. Ja katsotaan teennäisen järkyttyneellä ilmeellä ystävää joka syö pullaa ja korostetaan oman elämän pyörivän porkkanaraasteen ympärillä - vaikka mieli halajaisi euron juustoa ja Makuunin irttareita. Onko järkee vai ei...

Onhan se varmaan hauskaa, kun sua pidetään yli-ihmisenä, jonka lihaksisto on rautaa ja itsekuri sitäkin vahvempaa. Kai siinä tulee sitten joku ylemmyyden tunne ja voi hetken olla kuolematon fitnesspimu. Mutta onko se sitten kivaa syödä yksin salaa pizzaa pimeässä keittiön nurkassa ja piilottaa rikospaikalta karkkipaperit ja baarikuitit? Kun voisi mässyttää ihan avoimesti ja ehkäpä vielä hyvässä seurassa.

Mulle ainakin niin viinin juominen kuin herkuttelukin ovat sosiaalisia tapahtumia, joita en koe tarpeelliseksi piilottaa. Ei kai kenestäkään tee itsekuritonta lössykkäsohvaperunaa, jos pari kertaa kuussa katsoo leffan karkkipussin kera ja kulauttaa jokusen viinilasit kurkkuunsa tappajahiilaripatongin kera? En mä ainakaan koe olevani kauhea syöppö ja ahmatti, vaikka silloin tällöin tuleekin lapattua paskaa naamaan.

Pitääkö omaa nautinnonhaluaan hävetä ja piilottaa kaikki epäterveellinen josta saa mielihyvää? Pitääkö elämän olla kärsimystä jotta saa kantaa kutreillaan kirkkainta kruunua? Herranjee, mä ainakin ajattelin elää vielä sellaiset 60 vuotta - jos mun täytyisi loppuelämä kusettaa juoksevani kympin lenkkiä kahdeksasti viikossa kymmenen kilon kahvakuula hampaista roikkuen ja piilotella viinipulloja tiskialtaan alakaappiin, niin mun puolesta voisin heittää veivini vaikka ensiviikolla.

Eläkööt ihmiset miten elää, syökööt, juokoot tai juoskoot itsensä hengiltä, ei kuulu mulle. Mutta onko aivan pakko luoda jotain sairaita harhakuvitelmia ja tehdä itsestään jonkin sortin puolijumala? Ihme että on nykyteinit on aivan sekasi, kun kuvittelevat pärjäävänsä päivät parilla porkkanalla ja protskusheikillä. Ja muru hei, vaikka sun Instagram olis täynnä kuvia rahkapurkeista, ei se tarkoita etteikö sulla voisi olla posket munkkia pullollaan.


lauantai 1. helmikuuta 2014

hiuskarvan varassa

Mulla on aina ollut pitkä tukka, kakarasta asti. Yläasteen alussa oli vähän lyhyempi, mutta sen jälkeen olen tarmokkaasti kasvattanut hiuksiani alaselkää kohti. Mun mielestä pitkä tukka vaan on naisellinen ja kaunis - puhumattakaan monipuolisuudesta. Musta oli yksinkertaisesti mahdotonta ajatella, että leikkuuttaisin hiuksistani edes viittä senttiä. Sitten päässä napsahti.

Eräänä kauniina aamuna sain viettää taas mukavat 15-20 minuuttia hiusharja kädessä, kun tukka oli sen verran sotkussa - TAAS. Suoraan sanottuna vitutti raastaa nyrkinkokoista takkupesää niskavilloista auki, sen sijaan että olisi vain kammannut silkinpehmeät ja kauniisti laskeutuvat suortuvat ojennukseen. Sitten töissä... poninhäntä oli koko ajan suussa tai joissain muissa paikoissa, joihin en soisi sen menevän. Töiden jälkeen juoksumatolla sama juttu, saatanan karvaturri heilui puolelta toiselle, valui silmille, oli suussa. Mä päätin, että nyt se pörröhäntä lähtee ja lujaa lähteekin.

Mä varasin siltä seisomalta parturin reilun tunnin päähän, katsoin peilistä suhteellisen pitkää ponnariani ja aloitin henkisen valmistautumisen luopumiseen. Kävin läpi mielessäni faktat  - kasvattaminen samaan pituuteen tulisi viemään vuosia. Ja nyt mulle ei voisi tehdä pitkiä kalanruotolettejä. Kiharakampaukset, kireät sihteeri-poninhännät ja isot nutturat jäisivät. Mutta toisaalta hiukset olivat kärsineet värjäämisistä valtavasti ja ohentaneet ennen niin paksut kutrit kuolleen eläimen kaltaiseksi lättänäksi hiirenhännäksi. Leikkaaminen olisi melkeinpä pakko jo hiusten kunnon takia. Lyhyt tukka olisi myös helppo ja voisi sopia mun naamaani ihan kivasti. Keräsin kaiken rohkeuteni ja astuin kampaamoon.

Klips, klips ja klips. Hiuspehko makasi lattialla kuin rispaantunut karvalakki ja olo oli kevyt. Mä uskalsin! Niska oli paljas, pöyhiessä käteen osui lyhyttä, mutta hyvin tervettä, vahvaa tukkaa. Peilikuvakin oli miellyttävä; kotoa karanneen pirihuoran huopatukka oli vaihtunut siistimpään malliin ja ei nenäkään näyttänyt niin valtavalta, kuin pelkäsin. Katumuskaan ei hiipinyt mieleeni; päätös oli ollut yllättävän helppo, eikä saksien ensimmäinen klipsaisu ottanut niin koville kuin oletin etukäteen. olin lähes varma, että viimeistään kotona märisisin kuin sisävesihinaaja ja lisäisin tuskaani selailemalla valokuvia pitkähiuksiajoilta. Mutta ei, mää se vaan hymyilin ja olin niin pirun ylpee itsestäni.

Multa on kysytty noin parikymmentä kertaa parin päivän sisällä, että kuinka mä uskalsin, tai että miltä musta tuntui. Miten ne hiukset on meille naisille niin kova paikka? Kampaamoonkin mä kävelin kuin hirsipuulle. Onhan hiusten leikkaaminen pitkästä lyhyeen iso muutos ulkonäössä ja kasvatus takaisin pitkä projekti, mutta silti. Se on kuitenkin vaan tukkaa, päästä kasvavaa karvaa. Ei se kuitenkaan ole mikään lopullinen päätös -  kyllähän se takaisin kasvaa jos vaan malttaa odottaa.

Nyt haluankin kuulla teiltä tarinoita, kun olette menneet napsaisemaan pitkän tukan poikki. Oliko kyse halusta muuttaa tyyliä, vai oliko kyseessä olosuhteiden pakosta? Miltä tuntui, tuliko itku?