HUOM! Blogin tarkoitus ei ole loukata ketään tai aiheuttaa minkäänlaista mielipahaa. Tekstit ovat pääsääntöisesti aivotonta läpäheittoa tai humoristista lätinää. Toisinaan kynään tartutaan vakavammallakin mielellä. Mikäli huumorini tai tyylini ei uppoa, blogissa esiintyvät kannanotot aiheuttavat harmia tai tekstit kuulostavat yli-ikäisen pissiksen rageemiselta, suosittelen vaihtamaan sivustoa.

maanantai 17. helmikuuta 2014

kun ihmissuhteista tulee pakkopullaa

Mä olen about maailman paskin sukulainen, perheenjäsen, ystävä ja kumppani. Ei, mä en ole dramaattisesti haastanut riitaa sukujuhlissa tai puhunut ilkeämielisesti ystävilleni polttaen sillat. En ole tehnyt mitään pahaa kenellekään läheiselleni tahallisesti. Sepä se, kun enpä ole tehnyt mitään hyvääkään.

Mä myönnän! En käy kylässä, en soittele äidille, en vietä aikaa ystävien kanssa tai vie kummipoikia eläintarharetkille. En laita joulukortteja, änkeä kahville, kutsu kylään tai osoita kiinnostusta. Moni läheiseni varmaan on jo ylipäätään unohtanut mun olemassaoloni tai vähintäänkin loukkaantunut mun välinpitämättömältä vaikuttavasta käytöksestä. Mutta kun se ei ole niin mustavalkoista.

Kyse ei ole siitä, etteikö mua kiinnostaisi ystävät ja sukulaiset - päinvastoin, perheeni on mulle ehdoton ykkösjuttu ja tärkeitä ihmisiä lähipiirissä on yllin kyllin. Mä vaan en jaksa treffailla, soitella tai kyläillä. Musta tuntuisi kidutukselta kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen tai vaihtoehtoisesti viikon ainoana vapaapäivänä lähteä vetämään sukulaisrundia ja kahvitella kaikki toverit läpi ihan vain kohteliaisuussyistä. Mä en vain ole sellainen ihminen alkuunkaan, joka haluaisi käyttää energiansa painaen peräsuoli pitkänä pitkin kyliä pullavadilta toiselle, pakon sanelemana.

Haluaisin pitää kaikki ihmissuhteeni vapaaehtoisuuteen perustuvina, enkä pakkopullana. Mä en halua soittaa ihmiselle ainoastaan siksi, että meissä nyt virtaa sama veri tai että me nyt ollaan tunnettu kymmenen vuotta. Enkä mä halua, että kukaan joutuu katselemaan kahvipöydässä mun nuukahtanutta ja vastentahoista olemusta, joka vilkuilee kelloa kotisohva mielessään. Mä haluan soittaa, kyläillä, olla yhteydessä ja treffata silloin, kun se on molemmille osapuolille mielekästä. Jos joku sen kokee henkilökohtaisena loukkauksena,niin voivoi.

Mun pointti on se, että mä voin tykätä ja olla kiinnostunut ihmisistä, vaikka mä en symbioosissa heidän kanssaan eläisikään tai lähettelisi nimipäiväkortteja ja soittelisi liibalaaba-puheluja ihan muuten vaan. Mulle sellaiset asiat eivät ole luontevia tapoja pitää yllä minkäänlaista ihmissuhdetta ja mä ahdistun suunnattomasti, jos mun oletetaan lähetävän ainoana pienenä vapaahetkenä (jolloin saisin vetää college-asussa jäätelöä sohvalla aivan yksinäni) kolmenkytä kilsan päähän juomaan kupin kahvia ja näyttäytymään, että jep, olen elossa edelleen.

Olenko mä kylmänkiskoinen ja sydämetön ihminen, vai onko tää ihan inhimillistä?




27 kommenttia:

  1. Aamen! Mä pystyn ainakin niin samaistumaan tähän tekstiin, vaikka kuinka rakastankin mun kavereita ja perhettä, niin mä en vaan jaksa pitää yhteyttä ja kysellä joka päivä kuulumisia :D!

    VastaaPoista
  2. Mä oon noissa asioissa oikeestaan hyvin samanlainen sun kanssa! :D Musta on jotenki tullut sellanen, että viihdyn kotona ja viihdyn yksin, eikä siinä oo mun mielestä mitään pahaa. Tottakai joskus on kiva nähdä kavereita, mut tosiaan sillon kun se itsestään tuntuu hyvältä. Yleensä töiden jälkeen meen vaan mielummin treenien tai salin kautta kotiin ja sit haluun vaan olla :D Nykyään on muutenkin tosi vaikee sopia kavereiden kanssa mitään tapaamisia, kun kaikki käy töissä ja on muutenkin niin kiireisiä jatkuvasti. Vaikka mulla nyt ei olekaan lähinnä muuta, kun duuni ja treenaaminen, mutta silti ei jotenkin jaksa nähdä usein ja löpistä jotain ihan turhanpäivästä jonkun kanssa. Ja viikonloppuisin jos kaverit ehtisi näkemään, niin se tarkottaisi heidän puoleltaan automaattisesti ryyppäämistä ja kun mä en nykyään tykkää juoda ja ravata baareissa, niin sit ei tuu nähtyä.

    VastaaPoista
  3. Juuri näin. Muutin viime vuonna ulkomaille ja tekemistä suhteessa vapaa-aikaa on ihan tautisen paljon. Yritä siinä sitten äidille ja kaikille mahdollisille sukulaisille ja tuttaville Suomessa selittää että sori ei ole aikaa. Tai jos onkin niin silloin mulla saattaa olla muutakin tekemistä kun skypen ääressä istuminen ja jatkuva viestien kirjoittaminen. Mutta kun miten on muka mahdollista että on niiiiiiiin kiire ettei ehdi perheensä kanssa juttelemaan. Voi jeesus sanon minä. Mieluummin juttelen kerran kuussa kuin kahdesti viikossa väkisin ja nostan siinä samalla kynnystä kommunikoida ollenkaan.

    VastaaPoista
  4. En tiiä mut alko tekee mieli pullaa.... :D

    VastaaPoista
  5. Ah, mulla on ihan samat fiilikset! Ihmiset mun ympärillä ei vaan jotenkin ymmärrä etten halua enkä jaksa koko ajan olla menossa heidän kanssaan jonnekin. Mun mielipide mukavasta viikonlopusta koostuu kotona makoilusta, leffoista tms mikä sillä hetkellä sattuu kiinnostamaan. 100% ajasta siihen EI kuulu baareissa yömyöhään roikkuminen... Joka on kavereideni mielestä nuoruuteni hukkaan heittämistä. En ymmärrä, että miksi mun pitäisi roikkua baareissa, joissa en viihdy, vain sen takia että olen nuori? Kuulemma vanhempana sitten kadun kun en viettänyt "villiä nuoruutta" ja "mokaillut kännissä" huohh, ehkä, ehkä en, mut tällä hetkellä teen niinku nyt tuntuu hyvältä!

    VastaaPoista
  6. te ette tiedä kuinka huojentavaa kuulla!! :D

    VastaaPoista
  7. Hahha! Podin juuri (taas kerran) viikonloppuna huonoa omaatuntoa kun en käynyt taaskaan mummolla ja tädillä ja ja.. Eli tervetuloa epäsosiaalisten paskakasojen kerhoon :)

    VastaaPoista
  8. täälä kanssa yks nostaa kättään ! Mun kaveri piiripieni pyörissä näkemisistä on tullut pakkomielle, joka viikko on nähtävä VÄHINTÄÄN kerran viikossa. Mulle riittäis kerran kuussa,mutta sosiaalisesta painostuksesta mä menen jotta olisin heidän ystävälistallaan vielä. Ja jos ei viikkoon näy alkaa myhäily : "miksi se ei ole täälä,eikö se enää halua nähdä meitä , " - kun todellisuudessa muutenkin vaikea aikatauluttaa opiskelut,työt(kolmivuoro),parisuhde, urheilu ja perus kotiaskareet ym samaan päivään että aikaa ei jää kun nukkumiselle. On jotenki ahdistavaa että kaverisuhde ei kestä kerrankuussa näkemistä,vaan siitä on tullut pakkopullaa. Että tämä meininki kuulostaa 15-vuotiaiden tasoiselta :-) aikuisia kuiteskin ollaan mut toiset kai ovat vaan niiin perkuleen riippuvaisia muista, omassa elämässä ei ole kuin vapaa-aikaa,ja poikkiksetkin jää kavereille kakkosiksi. ;^(

    VastaaPoista
  9. Mulla on ihan sama! Onneks mulla ei oo sellaisia kavereita, jotka vaatia kokoajan jotain tekemistä yhdessä.. On se kumma ku ihmiset ei osaa olla yksin tai heti alkaa arvostelemaan, kun sanoo että ei vaan jaksa ja haluun kyllä rentoutua duunin jälkeen :D vähän sama kun poikaystävä lähti viikonlopuksi mökille ja ite olin ihan innoissani jäämässä yksin kotiin omassa rauhassa, mut ehei, hänen piti alkaa jäkättää mulle, että mun pitäis nähdä jotain kaveria tai jotain, etten mä vaan kökötä yksin kotona. Voi kun sitä ei ymmärretä että mä haluun olla kotona, sen takia yritän saada kodista mahd. viihtyisän :)

    VastaaPoista
  10. Mää oon ihan samalainen, ja onneksi pari mun parasta kaveria on myös! jaksetaan siis yhdessä nauraa sille, kuinka epäsosiaalisia ja huonoja yhteydenpitäjiä ollaan :D mm. mun kaveri muutti vähäks aikaa samalle paikkakunnalle, intoiltiin siinä sitten että jes, saahaan lenkki - ja kahviseuraa! Ja mitä, me käytiin kerran lenkillä siinä kahden kuukauden aikana, muuten ei nähtykkään. hups. :D
    toisaalta mulla ei olekkaan semmosta suurta kaveriporukkaa, koska ihmiset ei aina tajuu sitä että kyllä mää voin niistä ihan tykätä vaikken jaksaiskaan jauhaa turhaa paskaa facessa tai soitella. Mutta tää sopii mulle!

    VastaaPoista
  11. Satuin näkemään sut iisopissa viikonloppuna ja olis mieli tehnyt tulla moikkaamaan kun oon pidemmän aikaa blogia lukenut ja tykännyt tosi paljon.. Mutta livenä susta sai ihan erilaisen kuvan, että en edes uskaltanut tulla moikkaamaan, siellä sä rynnistit menemään nyrpeä ilme kasvoilla muutaman kerran tönien tielläsi olevia ihmisiä ja mietin missä oikein on se Jenni kenen jutuille olen täällä monet kerrat nauranut..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Musta on kyllä erittäin outoa, että ihminen olettaa toisen ihmisen olevan tietynlainen joko a)blogin tai b) baarireissun takia. Ja mun on pakko kysyä: kuka vois hymyillä iisopissa, se on niiiiin karmee paikka että apua :D jumalauta siellä oli porukkaa ja eksyin kavereista noin sata kertaa :D kurjaa, että nyt otit jonkun olettamuksen mun persoonasta ja luonteesta siksi, kun näit mut baarissa (ja pahalla tuulella).

      Poista
    2. Ja tosta "tönimisestä" piti sanoa vielä, että mä en kyllä todellakaan baarissa töni ihmisiä, muuta kuin siinä tapauksessa, jos sata ihmistä päättää perustaa jonkun juorukerhon kulkuväylälle, eikä ymmärrä siirtyä. Että mua kieltämättä ottaa päähän, että mulle tullaan blogiin kertomaan musta tollasta muka faktaa, kun on jossain räkälässä vähän seurailtu, että millainen se jenni nyt sitten onkaan ja tehty johtopäätöksiä edes tietämättä mistään mitään.

      Poista
    3. Apua! Ei ei mun todellakaan ollut tarkoitus mitenkään pahoittaa mieltä tms, yllätyin vaan täysin.. Enkä ole mitään johtopäätöksiä tehnyt, enkä faktaksi väittänyt mitään, enhän mä todellakaan tunne sua niin en mitään faktoja voi edes puhua, kunhan kerroin miten itse koin tämän ja näin ollen en sitten uskaltanut mitään tulla sanomaan,
      Anteeksi.

      Poista
    4. En mäkään pahalla siis! Vaan että tuntuu oudolta, että musta saa negatiivisen vaikutelman vaihtamatta sanaakaan:D

      Poista
  12. Oon ihan samanlainen. Oon vaan aina pitäny itteeni jotenkin sydämettömänä ihmisenä, kun en oo noissa ihmissuhteissa niin kamalan aktiivinen.. Mutta thank god I'm not alone!

    VastaaPoista
  13. No on se nyt saatana jos pitäis jaksaa kaiken muun huolehtimisen ja duunailun lisäksi vielä suorittaa sellaisia kummallisia ihmissuhdevelvollisuuksia... Mä ainakin olen ymmärtänyt että perhe ja ystävät on sitä varten että ne joustaa ja ymmärtää eikä katoa vaan siksi että sulla on kiire/väsy/huono päivä. :D Että tosiaankin tavataan ja turistaan sillon kun kumpikin ehtii ja kumpikin haluaa, eikä sillon kun vaan toinen tahtoo väkisin jonkun juoruhetken sumppien ja paakelssien kera.

    Kai mäkin sit olen kylmä lehmä kun en jaksa väkisin ylläpitää ihmissuhteita, joissa toinen osapuoli suorastaan vaatimalla vaatii että nähdään vähintään kolme kertaa viikossa kahvilassa tai jossakin baarissa. Mutta niistä ihmisistä mä pidän kiinni jotka ymmärtää ettei aina huvita, jaksa tai ehdi, niille keksin mielelläni joskus jotain kivaa pientä erikoista, jos on aikaa ja varaa. :D

    VastaaPoista
  14. Loukkaantuisitko jos ystävät ja läheiset todella unohtaisivat sinut? Joku menee naimisiin, saa lapsen tai joku kuolee, eikä sulle kerrottaisi mitään. "Ainii.. no mut eihä susta kuulunu moneen vuoteen mitää muutenkaa."
    En meinaa, että pitäs tuntua pakkopullalta, sillonhan on suhteissa vikaa, jos on ikävä nähdä läheisiä. Jos on sellanen fiilis, ettei vois oikeesti vuosiin vähempää kiinnostaa soittaa tai nähä ketään, niin onko ne ihmiset oikeesti jotain kavereita tai läheisiä? Ei tosiaan joku verisukulaisuus tai vietetyt lapsuusvuodet luo sitä ns. velvollisuutta pitää yhteyttä, mutta jos ei ikinä itse ole yhteydessä muihin, voiko muitakaan syyttää, jos eivät kutsu mukaan, ota yhteyttä tai osoita minkäänlaista kiinnostusta, jos vaikka itse sairastut, joudut työttömäksi tai poikkis kuolee yhtäkkiä tapaturmaisesti.
    Miksi heidänkään pitäisi velvollisuudentunnosta tällöin pitää yhteyttä suhun?

    Itsellä on kieltämättä alkanut jotkut ystävyyssuhteet rakoilemaan, jos ei vuoteen kiinnosta vastata puhelimeen tai ottaa mitään yhteyttä.
    Tiedän itse, että jos mä häviäisin maankamaralta vaikka auto-onnettomuudessa, menisi aika monta kuukautta että kukaan mun kaveri edes huomaisi mitään. En siis fb:ssä päivittele koko ajan yms.

    Ainakin sillon ku mummo kuoli, niin kadutti ettei tullut kysyttyä sen nuoruudesta ja muista asioista, nyt ei siihen sitten ole mahdollisuuttakaan.

    Ehkä sen läheisten tarpeen ymmärtää vasta silloin, kun niitä ei ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On totta, että ehkä joku vuodeksi tai moneksi vuodeksi katoaminen alkaa olla jo vähän nihkeetä, mutta mun mielestä normaalin ihmissuhteen pitäisi kestää se että ei esimerkiksi pariin viikkoon ehdi muuten vaan jutella puhelimessa kolmea tuntia huvikseen... :) Niin siis tietysti mun mielestä toiselle osapuolelle pitää myös ilmoittaa ettei ehdi tai jotain, jos se sinnikkäästi yrittää ottaa yhteyttä tällaisessa niin sanotusti turhassa turinamielessä, eikä vaan kadota.

      Tuli tuosta muuten mieleen että jotkut mun kaverit ei ymmärrä jos sanon, ettei mulla ole _varaa_ soittaa niille monen tunnin puheluita (jos niillä on saldo nollilla) tai tekstailla niille jos niillä ei ole whatsappia tai muuta vastaavaa. Asun siis kotona enkä maksa puhelinlaskuja vielä itse (enkä saa valita liittymääni/sen muotoa itse), mutta en halua kasvattaa sitä laskua siltikään, ihan vanhempieni takia. Tästä jotkut on suuttuneet todella verisesti mulle...

      Poista
  15. Kuvailit juuri mut :) oon hyvin pitkälti samanlainen. Koulussa tykkään olla kavereiden seurassa ja näin, mutta vapaa-ajalla ei jaksa nähdä oikein ketään, paitsi aina välillä poikaystävää (musta tuntuu, että sitä hämmentää myös mun epäsosiaalisuuteni, kovasti yrittää aina kiskoa mua jonnekin). Välillä on silleen, että olis kiva nähdä kavereita muuallakin ku koulussa, mutta sitten kun näin käy, niin useimmiten fiilikset on "milloin pääsen sniikkaamaan tästä kotiin...?" (Paitsi jos kyseessä on leffailta).

    Kaukana asuvat kaverit on tietty aivan eri juttu, niitä kun näkee hyvällä tuurilla sen pari kertaa vuodessa (:

    VastaaPoista
  16. Kiitos tästä, Jenni! Olen itse aivan päinvastainen ihminen, niin hyvässä kuin pahassakin. Luettuani tämän (sekä kommentit) ymmärrän paljon paremmin useammankin lähipiirini ihmisen käytöstä. En tietenkään ole niin typerä että olettaisin nyt kaikkien jotka eivät ole minuun aktiivisesti yhteydessä "syvällä sydämessään" minusta välittävän jne, mutta tämä avasi silmäni. Itse nimittäin laitan aktiivisesti viestejä ja soittelen, ja ellen oo aivan poikkeuksellisen väsynyt, näen mieluusti ihmisiä vaikka päivittäin vielä töidenkin jälkeen. Olen myös oppinut arvostamaan yksinoloa ja omaa tilaa, mutta lopunperin olen huomannut olevani erittäin ihmiskeskeinen. Vaikka olen tiennyt sen aikaisemminkin, asia sun kirjoittamana ja komppaavien kommenttien runsaus sai kunnolla käsittämään, että ollaan kaikki niin erilaisia käyttäytymiseltä ja toimintatavoilta eikä se kerro välittämisestä välttämättä mitään! Kiitos! :)

    VastaaPoista
  17. Muutettiin viime kesänä kaupunkiin, jossa asuu myös veljeni, mutta kertaakaan ei olla kyläilty puolin eikä toisin :D

    VastaaPoista
  18. YES!
    Eipä tähän tarvii oikein muuta sanoo, pystyin vaan samaistumaan ihan täysin. Mua ei yhtään haittaa jos kavereille ei soiteta kahteen kuukauteen, vähän syyllinen olo kyllä tulee kun tajuaa miten pitkä aika siitä on kun on viimeks nähny vähän vaivaa ihmissuhteiden ylläpitoon. Onneks ne tärkeimmät ihmiset on kaikesta huolimatta jaksanu tätä pelleilyä (:

    VastaaPoista
  19. Ongelmana on se, että usein kaltaisesi ihmiset nauttivat itse silti huomiosta. Odottavat muilta kutsuja ja yhteydenottoja, mutta eivät tee itse mitään. Ihmissuhteet ovat kuitenkin kaksisuuntaisia ja vaativat kahdelta ihmiseltä töitä, jos niitä haluaa tosissaan ylläpitää. Ajatus vapaaehtoisuudesta on sinällään kaunis, mutta se ei tarkoita, että voi täysin laiskotella, vaan että vapaaehtoisesti haluaa ottaa yhteyksiä, muistaa jne.

    VastaaPoista
  20. Oijoi, miten tää kuulosti niin tutulta? :D Älä huoli Jenni, meitä on muitakin!

    VastaaPoista
  21. No voihan, on se kiva että on muitakin tämmösiä. D: Justiinsa tänään oli armottomat kauppareissut ja kotiin tultuani en enää jaksanu mennä kavereita tapaan vaikka oli puhe aikasemmin järjestää tapaaminen. Siinä sit kirjotin et väsyttää sen verta että ei nyt onnistu, tavatkaa te muut vaan. Siskoni joka kuuluu kaveriporukkaani myös, veti herneen nenään ja meni kiukkusena pois. Inhotti sen reaktio mutta kun aina ei vaan JAKSA. Minulla ei ole pakonomaista tarvetta nähdä kavereita tai sukulaisia jokikinen viikko. Niin että, kyllä. Tiedän tunteen. Muutenkin olen yksinäni viihtyvä tyyppi.

    VastaaPoista
  22. Heei!
    Törmäsinpä tähän blogiisi ja onhan tästä aikaa kun kirjoitit tämän, mutta minun oli silti pakko kertoa itsestäni, kun osasin niin hyvin samaistua. :)
    Oikeastaan tilanteemme on siinä mielessä eri, että sinulla on työ, joten on normaalia olla pitkän päivän jälkeen väsynyt tai haaveilla viikonlopuista viltin alla katsellen telkkaria.
    Ymmärrän todella hyvin.
    Mutta se mikä minuun kolahti, on että tunnen olevani paljon "huonompi" ihminen.
    Minulla ei ole tällä hetkellä työtä tai koulua, joten minulla ei ole mitään syytä olla tapaamatta kavereita. Silti, minä en vain _jaksa_. Minuun iskee valtava ahdistus, kun joku laittaa viestiä, että voitaisiinko nähdä. Pahimmillaan jätän vain vastaamatta, jos en keksi mitään tekosyytä.
    Niin, nykyisin minulla ei olekaan ystäviä, mutta en aina edes jaksa välittää.
    Totta kai olisi aivan upeaa, jos olisi joku henkilö, jonka läsnäolo ei häiritse tai tunnu velvollisuudelta, mutta toistaiseksi pidän sitä mahdottomana.
    En ole myöskään kertaakaan elämässäni seurustellut vakavasti. Tietenkin olen ollut ihastunut, mutta ikinä niistä ei ole tullut mitään vakavampaa.
    Tämäkään ei kauheasti häiritse minua. Joskus huomaan haaveilevani poikaystävästä, jonka viereen käpertyä illalla, mutta ne ajatukset unohtuvat.
    Oudointa ehkä on, että olen kuitenkin sosiaalinen. Pystyn juttelemaan tuntemattomien kanssa tuntikausia kaupan pihoilla tai kahviloissa, mutta vain ja ainoastaan TUNTEMATTOMIEN.
    Hymyilen ja moikkaan myös vastaantulijoita ja olen luonteeltani lämmin.
    Silti minä aina otan askeleita taaksepäin, jos joku yrittää lähentyä. Silti minä jätän vastaamatta jos joku haluaa tavata. Silti minä asun yksin.
    Enkä oikeastaan voi sanoa, että olisin masentunut. Sanoisin vain, että jollakin asteella pelkään ihmissuhteita. Minuun iskee valtava väsymys, kun ajattelen ihmissuhteita.
    Ja tämä aiheuttaa suuren ristiriidan sisälläni, koska minä ihan todella välitän ihmisistä.

    Kiitos, jos joku jaksoi lukea!:) Anteeksi avautumieni, minun vain oli pakko päästää ulos se, mikä on ollut jo monta vuotta sisälläni. Itse en osaa selittää itseäni, joten en oleta että kukaan muukaan osaisi. Suuri helpotus se silti olisi, jos joku hoksaisi mistä kenkä puristaa. :) Kiitos!

    VastaaPoista

Ei muutaku kommenttia tiskii!