HUOM! Blogin tarkoitus ei ole loukata ketään tai aiheuttaa minkäänlaista mielipahaa. Tekstit ovat pääsääntöisesti aivotonta läpäheittoa tai humoristista lätinää. Toisinaan kynään tartutaan vakavammallakin mielellä. Mikäli huumorini tai tyylini ei uppoa, blogissa esiintyvät kannanotot aiheuttavat harmia tai tekstit kuulostavat yli-ikäisen pissiksen rageemiselta, suosittelen vaihtamaan sivustoa.

perjantai 4. joulukuuta 2015

Jouluruno teille rakkaat toverit

Oi tätä ihanaa Joulun hurmaa
Ja pankkitilin brutaalia surmaa
Paketeista paljastuu monille onni
Kunhan kuluu reippaasti tonni

Veronpalautukset leluihin moni tuhlaa
Että saa kakarat viettää pyhää juhlaa
Keskellä kalliin materian
Unohtaa moni kirkon ja jouluaterian

Jouluomenan korvaa Jobsin työ
Applen tuotteilla kun täyttyy jouluyö
Ihmisraukat teknologiaan hukkuu
Kainalossaan älyvälineet nukkuu

Kyyneleetkin Jouluna tutuksi käy
Kun lahjasäkissä ei ponia näy
Ei pukki tuonut valtamerilaivaakaan
Voi kuinka se monia vaivaakaan

Riidaksi usea joulujuhla muuttuu
Kun ökytuotteet kuusen alta puuttuu
Mököttää porukka pahoilla mielin
Toisia morkkaa ilkein kielin

Unohdettu on yhdessäolo ja rauha
Kiinnostaa vain käärepaperi ja nauha
Ahneus kynttelikön lailla hohtaa
Polku Gigantin kautta Stockalle johtaa




Tämän joulun iloa pursuavan runon myötä anna teille puheenvuoron: ostatko lahjaksi krääsää, hyötylahjoja, elämyksiä vai jätätkö lahjat kokonaan ostamatta? Ja milloin ryntäät jouluostoksille - ajoissa marraskuussa vaiko aatonaattona paniikki perseessä? Mitä lahjoja et voi sietää? 

torstai 19. marraskuuta 2015

Päivien päivä

Ootteko huomanneet, että koko ajan vietetään jotain päivää? Virallista tai epävirallista, kansainvälistä tai ei-niin-kansainvälistä supermahtavaa päivää tungetaan koko ajan jostain tuutista. Alkaa pikkuhiljaa kalenterissa päivät käydä vähiin, kun on koko ajan joku helvetin spessupäivä tai jopa erikoisVIIKKO.

Miksi kaikilla täytyy olla joku erityispäivä? Kaikki on sarjaa Surullisten kissojen muistopäivä, Masentuneiden maaoravien juhlaviikko, Iloisten logistiikka-alan opiskelijoiden vuosipäivä ja Paatuneiden karpaasien hyväntekeväisyyskuukausi. Joo ihan kivoja ideoita, mutta ikävästi seitkytäviis prossaa painuu samantien muistojen karuun ja kylmään maailmaan, kun alkaa aivokapasiteetti täyttyä kaikenlaisista päivien päivistä.

Onkohan olemassa joku Päiväkomitea, jossa viistoista Päivi Päivärintaa pohtii, että mikäs päivämäärä on käyttämättä ja mikä helvetin tärkeä aihe sille päivälle oikein tykitettäisiin? Että tuolla olis lokakuun alussa pari vapaata päivää, juhlitaanko vai muistellaanko? Ja mitä, jalkasilsaisia keski-ikäisiä, inttileskiä, koirattomia ihmisiä vai kaljuuntumista? Laitettaisko vielä joku hauska keräys pystyyn? Että hankitaan vaikka joku kiva keräyspuhelinnumero, johon voi sitten lahjoittaa pari euroa korvatulehduksista kärsiville laamoille tai itsetunto-ongelmaisille katukoirille? 

Ja tosiaan nää viikot. Anna koirasi pukea sinut töihin -viikko, Laita housut nurinpäin -viikko ja Tee pelkkää oranssia ruokaa -viikko. Sitten vielä siihen päälle joku hauska häääästägi, että kaikki varmasti tietää sun osallistuneen tähän superfantsuun monen päivän tapahtumaan! #vahingossaviidennelläkuullateemaviikko ja #näytäpakarasiliikennevaloissaseitsemänpäivää sopis niin mun Instagrammiin.

Hyvä ku jaksan perinteiset viikonpäivät maanantaista sunnuntaihin, sitten vielä päälle tää kaikki ylimääräinen hurlumhei! Ei jaksa! Että hyvää Päivää vaan kaikille!




maanantai 16. marraskuuta 2015

Suhteellista

Koska vietämme huomenna ton yhden arjensankarin kanssa vuosipäivää, ajattelin ryhtyä helvetin romanttiseksi ja kirjoittaa vähän parisuhteista.

Mun täytyy kyllä myöntää, etten tiedä mitä kirjottaisin. Että elämä on ihanaa kun sen oikean löytää ja täydellinen suhde on kuin yksi sielu kahdessa ruumiissa? Tai että rakkaus on se voima, joka saa minut aamulla ylös sängystä? Tai että päivääkään en vaihtaisi? Voi kissanvitut.

Oikeasti ne jotka väittää, että yhdessäolo on kutkuttavan ihanaa ja sydän kuplii joka ainoa sekunti mussupussun kanssa, ovat niin hurjia valehtelijoita, että lähtisin suosittelemaan poliitikon uraa. Mä en ainakaan tunne suuria sydämen harhalyöntejä joka kerta, kun tuo raahautuu sohvalle mun viereen vinkumaan. Eikä varmasti hänkään aina koe valitseensa parasta saalista, kun nalkutan hiekasta eteisessä ja jankutan parturissa käymisestä. Mä uskon, että molemmat meistä ajoittain mehustelevat mielissään täydellisillä paloittelusurmilla, kun toisen kyllästymiseen asti katseltu naama alkaa soittaa viulua hermoissa. Oikeastaan on aika ihme, että me kaksi pahasuista ja äkkipikaista vittupäätä ei vielä olla  muurattu toisiamme takkaan.

Vai soiko muiden sydämissä hempeästi Celine Dion, kun sulloo toisen paskaisia sukkia pyykkikoneeseen tai kun katsoo hunajapupuliinin kiukuttelushow'ta aiheesta "miksi unohdit ostaa juuston"? Onko muiden elämä riitelemätöntä, kinaamatonta ja piikittelemätöntä? Onko muilla vain ruusunpunaisia haavekuvia yhteisestä huoneesta vanhainkodissa, samalla kun me kiljutaan keittiössä ja melkein toivotetaan toisillemme hyvää matkaa helvetin liekkeihin? 

Mä myös saan aika usein kuulla kummasteluja tuttavilta, kun en halua ostaa mitään tavaroita tai huonekaluja puoliksi - jos tulee ero, on yksi murhe vähemmän. Kuulemma eroa ei saisi tällä tavalla odottaa ja valmistella. Ei voi olla vakavissaan, jos ajattelee näin, kuulemma. Voi herranjee, mä olen seurannut vierestä niin monta helvetin ihanaa "me ei koskaan erota"-rakkaustarinaa, joissa on sitten tapeltu kuitenkin viiden vuoden päästä joka jeesuksen lusikasta, että eipä huvita liittyä joukkoon. Jos ihminen on niin jumalattoman naiivi, että kuvittelee elämän olevan joku Disneyn leffa, niin onnea vaan tuleviin koitoksiin.

Enkä mä ole mikään me-ihminen. Minä olen minä, hän on hän ja sitten meillä on myös yhteinen elämä, joka on sellainen sivutuote. Mulle on tärkeintä, meillä on myös omat elämämme, omat intohimomme ja voimavaramme. Kaikkien arvojen tai mielipiteiden ei tarvitse olla yhteisiä, niin kuin ei tarvitse olla leivänpaahtimien ja kotiteattereidenkaan. Jos ihminen ei kykene mitenkään olemaan itsenäinen yksilö tai ei koe itsekseen olemista mieluisaksi, miten helvetissä se voi täydentää toisen ihmisen elämää? Sellainen ihminenhän on vain riippakivi ja ihmisperse. 

Mutta näin seitsemän-kahdeksan vuoden jälkeenkään ei ole toistaiseksi tarvinnut mitään jakaa tai halkaista. Ei ole tarvinnut pohtia itselle uutta osoitetta tai näyttää toiselle ovea. Ei ole tarvinnut jahkailla ja piehtaroida. Tällä tavalla mun mielestä on ihan hyvä jatkaa. Huutamiseenkaan ei kumpikaan ole kuollut, vaikka sitä varsinkin minä harrastan laajasti ja voisin sanoa, että jopa luovasti. Eiköhän me jotain olla oikeinkin tehty, kun edelleen nukutaan saman peiton alla ja juodaan yhdessä aamukahvit. Käydään kaupassa, katsotaan Simpsoneita, kökitään pihahommissa ja puhutaan pesutorneista. Raivotaan ja sovitaan. Sitä se elämä on. 

Toki se on kiva, jos muilla se on vaan huilun lurittelua ja käsistäpitelyä, mutta itse henkilökohtaisesti en sellaista tasaisen tappavaa touhua jaksaisi. Pitää olla vähän teräviä reunoja ja loivia alamäkiä, että pysyy jännitys matkanteossa! 




perjantai 6. marraskuuta 2015

Huomauttelijat


Mä en ymmärrä ihmisiä, joilla on tapana huomautella joistain pikkuasioista mahdollisimman suuren yleisön edessä, siis ihan jumalattoman rasittavaa. Saako siitä jotain tyydytystä vai mikä siinä on se pointti?

Esimerkiksi "sä oot eilen syönyt valkosipulia". Siis ensinnäkin a) kai kaikki tietää mitä ovat minäkin päivänä syöneet, että helvetin tärkeä informaatio sinänsä ja b) mun mielestä toisen ihmisen hajun kommentoiminen jossain porukassa on täysin ala-arvoista. Se on ihan helvetin kiusallista jossain kahvipöydässä kun joku valopää alkaa oikein neropetterinä luettelemaan mitä ruoka-aineita kukakin on hiljattain syönyt. Että hehee, sää haiset juustolle, sää pippurille ja sää kossulle. Joo ja sä et ehkä haise, mut oot ihan täys lehmä. 

Tai nää, joilla on kamala tarve kertoa voitonriemuisesti hymyillen, mitä kenelläkin on naamassa tai muuten vaan ihossa. Ai katos, enpäs olekaan tajunnut sairastavani aknea tai että mulla on viistoista tikkiä nenässä. Ihan kuule todella sydämelliset kiitokset, kun jaksoit ottaa asian esille. "Sullon hei tossa tollanen kaheksansenttinen avohaava, jäätävä finni ja pari rakkulaa! Tuu ny sääki Raijamaija kattoon, et eiks tolla Lillikaijalla oo viä vähän jotain herpeksentyylistä rykäelmää huulessa!!" Älä saatana, suosittelen kyllä sun ottavan yhteyttä vaikka paikalliseen poliisilaitokseen, ku sun tarkkaavaisuudesta vois olla ihan sikana hyötyä! Alat kuule vaikka vainukoiraksi.

Nämä ihmiset kaiken hauskan päälle vielä muistavat kaikki vähääkään nolot asiat vuosienkin takaa, joita on sitten aivan välttämätöntä puida porukassa. "Niinku sääki sillon kutosella laitoit sun äidin jakun discoon ja voi että me naurettiin sulle, sit ku se Tanelirasmus ei halunnu tanssia sun kanssa hitaita ku sul oli tosiaan se ylisuuri jakku, hei muistatsä hei, muistattekste muut?" Ja kas näin tuikitavanomaisesta lapsuusmuistosta saatiin oikein kiva pieni nöyryytystuokio! Kaikki katselee vaivaantuneena ympärilleen, kun tää tanopää lyö tahtia ja suu vaahdossa hokee "hei kuka muistaa!?!".

Mutta muisteleppa näiden Neiti Etsivien omia noloja hetkiä tai huomauta jostain kuraläntistä housunperseessä; nehän loukkaantuu! "Siis tosi lapsellista vetää mut tähän mukaan hei oikeesti, vähä jotain tilannetajua!" -vinkuna alkaa samantien kun heittää vähän omaa settiä kehiin. Ja se "siis mulla on tähän tosi hyvä syy!!"-puolustelu alkaa heti, kun vihjaisee myös hänessä leijailevan vienon valkosipulin hajun tai että myös hänen naamaansa koristaa pari näppylää. "Jotenkin tosi alhaista heti mua alkaa arvosteleen tässä, ku vähän vaan laskin leikkiä!"

Miksei vaan voi olla hiljaa, jos ei suusta tule kuin etukäteen tiedossa olevaa lätinää ja kettuilua?

tiistai 3. marraskuuta 2015

Somesirkus

Multa varmaan pitäis kieltää netti tai ainakin rajoittaa sitä, sen verran mielensäpahoittaja mustakin on tullut.

Koko ajan on jotain ihmeellisiä kampanjoita ja villityksiä, jotka pursuaa Facebookin seinältä syliin ja täyttää muutkin somen palvelut. Näissä kampanjoissa on yleensä tarkoitus kertoa mun makuuni liian intiimejä tai muuten vaan turhan yksityiskohtaisia asioita koko helvetin nettikansalle sympatiaa tai tykkäyksiä kerätäkseen. Sitten vielä kun iltapäivälehdetkin tarttuvat näihin somelätinöihin ja jakavat niitä uutisina, alkaa mun mitta täyttyä. 

Mä olen varmaan jotenkin kylmä ja kieroutunut, kun esimerkiksi #mäolentässä-kampanja rakkauden puolesta nostattaa tilkan oksennusta mun suuhun. Mä oon nyt pari päivää yrittänyt kaikin tavoin estää kyseiset ilmoitukset, mutta silti mä saan lukea kuinka Miskareijo ja Tuijataina tapasivat vuosi ja kolme kuukautta sitten bileissä ja miten heti niinku sit klikkas ja he on varmana sit niinku koko elämän yhes niinku kato ku se oli rakkautta ensisilmäyksellä! Perään joku tukehdutaminutkielelläsijakuolallasi-kuva. Voi kun samanlaisen yksityiskohtaisen stoorin sais sitten myös teidän erosta! 

Tai ne "me alettiin seurustelemaan 12-vuotiaina, herkkinä ja haavoittuvaisina... Yhdessä olemme kasvaneet, kaiken kokeneet... Kukaan ei olisi uskonut, mutta tässä sitä ollaan, täysi-ikäisinä.... Sielumme kuroutuivat yhteen jo alakoulun luokkaretkellä... Näytimme epäilijöille, että tämä on jotain kestävää...."-todistelulässytystä mä en jaksais yhtään. Siis vieraiden ihmisten sössötys "ikuisesta" rakkaudestaan kaikkine "hurjine" käänteineen ei vaan iske muhun muuta kuin oksennusrefleksin muodossa. Mua ei vaan yhtään kiinnosta jonkun uppo-oudon parikymppisen jampan jäätävän tylsä lovestory, jota se on yrittänyt saada kiinnostavaksi korostamalla kaikkia tunteita ja jankkaamalla kuinka he nyt on sitten ikuisesti yhdessä. Niin jumalattoman imelää ja siirappista, hyi. Kel onni on, se onnen kätkeköön! 

Toinen joka on tuntunut lähtevän ihmisiltä käsistä, on tää somehomma jossa sytytetään kynttilä rakkaan muistolle. Tämän ryhmän mä ymmärrän, mutta en kaikkia niitä tarinoita siellä. Kun jotkut asiat vaan ovat sellaisia, joita ei välttämättä tarvitsisi ihan kaikelle maailmalle kertoa, ainakaan tykkäyksien toivossa. Liian yksityiskohtaiset selostukset kuolemasta JA kuolleesta eivät vaan sovi mun mielestä sosiaaliseen mediaan. Monessa tarinassa ei oltu ihan ajateltu vainajan näkökulmasta asiaa, ja välillä meni vähän revittelyksi. Ei kuolema mikään tabu ole, mutta jotenkin ihmiset saisivat tovin pohtia kuinka asiasta alkavat tykittämään tuhansille ihmisille.

Ja entäpäs ne omasta sekavasta päästä keksityt höpöhöpötarinat, jossa ratsastetaan jollain ajankohtaisella aiheella ja ollaan sitten niin hyviä ihmisiä, että! Maahanmuutosta heijastimiin ja kiusaamisesta vanhusten hoitoon saa lukea näitä aivan selkeästi rankalla kädellä väritettyjä tarinoita, joissa kertoja on se mahtava arjen sankari, joka esimerkillään pelastaa maailman. Nää kaverit lopettaa koulukiusaamisen puolessa minuutissa, ruokkii sata koditonta pelkästään vartin bussimatkalla ja yleisesti pelastaa maailman täyttämällä kaiken positiivisella energialla. Muiden lapset tulee kasvatettua siinä sivussa ja viistoista kaatunutta mummoa saadaan nostettua tolpilleen pelkästään junaa odotellessa. Tykkäyksiä satelee ja sädekehä kiiltää. 

Siis totta kai ihmisten kuuluu auttaa muita ihmisiä ja tehdä hyvää. Mutta jos se hyväntekeminen on aamukahvilla Facebookiin keksittyä höpölöpöä, jonka pointti on vain nostaa itsensä jollekin satumaiselle jalustalle ja olla muita pikkuisen parempi ihminen, niin ei todellakaan saa mun sympatioita. Eiköhän ihmisten kuulu tarjota auttavaa kättä ilman, että siitä täytyy tehdä joku somesirkus? Ja vielä kun aletaan keksiä omasta päästä sen sortin settiä että edes Pinokkion nenä ei kestäisi, niin huh huh. 

Miksi kaikesta pitää kertoa netissä ja vielä täysin julkisesti?! 

maanantai 5. lokakuuta 2015

Näin mä kasvoin ihmisenä

Mä olen varmaan kelvoton ihminen ja sisältä pystyyn kuollut, mutta mun täytyy vähän avautua tämän hetken sometrendeistä, joita mun pieni mieleni ei pysty käsittämään. Tai ehkä pystyy käsittämään, mutta ei näe niissä suurta viihdearvoa tai varsinaisesti mitään kiinnostavaa. Vieraiden ihmisten sisäinen tutkiskelu ja tekotaiteellinen avautuminen aiheesta "...ja tämän takia olen kuka olen" ei vaan anna mulle mitään. 

Ennen pääsi blogihuipulle asuilla, meikkivinkeillä ja trendinikseillä, mutta nyt ei tarvita edes niitä. Nätti naama ja joku henkinen solmu, niin tadaa, siinä on ainekset loistavaan lehtihaastatteluun tai bloggariuraan. Höpöhöpölätinää henkisistä voimavaroista, sielun syksystä ja elämän keväästä tursuaa joka tuutista. Kaikki haluaa olla jotain henkisiä koutseja ja energiakenttäinsinöörejä ja vuodattaa siitä omasta jaksamisesta kaikkien niiden asukuvien ja sisustusvinkkien keskellä. Kun on niin rankkaa, kun housut ja paita ei mätsännyt yhteen mennessäni ruokakauppaan, mutta minä selvisin! Sinäkin voit selvitä!

Mä ymmärrän sairaudesta, masennuksesta, työttömyydestä, erosta tai vaikka taloudellisista ongelmista avautumisen. On kunnioitettavaa, että ihmiset uskaltavat puhua aroista aiheista ja kertoa omista selviytymiskeinoistaan raskaan arjen keskellä. Mutta kun nyt kaikki vetävät itsensä kerälle sohvan nurkkaan ja keksimällä keksivät aiheita, joista saisivat mehukkaan tarinan jolla kalastella jotain jaksuhaleja. Kaikilla on niin hurja burnout kun on ainakin kome kertaa viikossa läksyjä ja kesällä tuli kaksi kiloa läskiä pilaten täydellisen kolon reisien välissä. Henkkamaukan paketti oli kuukauden myöhässä ja kynsilakka kaatui lempikoltulle. Siihen vielä päälle nuha ja ikävät kommentit blogissa, niin tadaa, taas on aihetta nousta syvistä vesistä. 

Kuuntele itseäsi, ota omaa aikaa, tee ajatuskartta voimavaroistasi, hengitä syvään ja sano olevasi hyvä ihminen. Puhdista aura ja tanssi energiakentillä. Voi apua. Kaikista arjen normaaleista vastoinkäymisistä pitää tehdä joku jumalaton selviytymistaistelu ja ongelmavyyhti, jonka avaamiseen täytyy käyttää runsaasti blogitilaa. Ja se teennäinen tsemppi! Hei säkin jaksat kun mäkin jaksoin! Se pohjaan palanut soppa teki musta sen, kuka mä oon! En vaihtais päivääkään! Lohkeilevat kynnet ja heinänuha muovasivat musta sen mitä mä nyt olen! Tartu säkin hetkeen ja sano, että sä olet hyvä just noin!!

Kaikilla ihmisillä on ongelmia. Mullakin on terveysprobleemia, kuluttava työ, asuntolaina, reikiä villasukissa, kaksihaaraisia ja auto korjaamolla. Ihmissuhdeongelmia, väsymystä ja ikäkriisi. Lempitrikoot on hukassa ja unohdin ostaa ketsuppia. En mä silti koe että nuo kaikki elämän perusasiat jotenkin sanelisivat mun persoonani tai että mun täytyisi tehdä jotain itsetutkiskelua kuukausitolkulla, että selviän normaalista elämästä. Tai että mulla olisi jotain annettavaa tälle maailmalle, kun alkaisin niistä tavallisista vastoinkäymisistä teille lääsäämään. Että mä niiiiin kasvoin ihmisenä, kun selvisin revenneestä kynsinauhasta. Hohhoijjaa. Mä ihailen tekoja ja ronskia otetta, en jotain huuhaata ja sielunpaikkailua virtuaalisilla tsemppihaleilla. 

Olenko mä ainoa, joka ei ole kokenut tätä henkistä heräämistä? 

Henkisesti rikasta alkavaa viikkoa kaikille sysimustille sieluille!


perjantai 2. lokakuuta 2015

Vaikeeta on

Jokainen varmasti tuntee ns. vaikean ihmisen, jolle kaikki on aina niin ylitsepääsemättömän hankalaa. Vaikeat ihmiset anovat neuvoja, tukea ja apua, mutta eivät kelpuuta niistä mitään. Mieluummin piehtaroivat itsesäälissä ja harmittelevat elämän monimutkaisuutta.

Eniten vaikeita ihmisiä tapaa netissä. Vaikeilla ihmisillä on yleensä monenlaisia mutta helposti ratkaistavia ongelmia, joista he haluavat kuitenkin pitää kiinni kynsin ja hampain. Ajatellaan, että imuri menee rikki. Tilillä on kome euroa, mutta siivota pitäisi. Vaikea ihminen valittaa asiasta Facebookiin, jossa sitten jalo ystävä tarjoaa vanhaa imuriaan ilmaiseksi. No, eihän se nyt käy, koska ei ole autoa jolla voisi imurin noutaa. Jalo ystävä tarjoutuu tuomaan imurin työmatkallaan, koska ymmärtää ystävän hädän. Vaikealle ihmiselle se ei kuitenkaan sovi, koska juuri silloin hän ei ehkä ole kotona. Vaikea ihminen jatkaa imurivikinäänsä seuraavat kaksi viikkoa, kunnes hänelle tuodaan kaverin vanha Miele kotiin puoliväkisin, ettei kenenkään enää tarvitsisi kuunnella valitusta ja tuskailua. Sen sijaan että kyseinen heppu olisi kiitollinen, hän harmittelee, kun ei osaa käyttää kyseistä laitetta eikä ole edes oikeita pölypusseja. 

Vaikeat ihmiset ovat seurustelukumppaneina ja ystävinä äärimmäisen kuluttavia. Aina on agendalla joku ongelma, johon pitäisi muiden antaa ratkaisu. Poikaystävä on törppö tai poikaystävää ei ole. Ystävä ei ole tarpeeksi aktiivinen tai suku rasittaa. Naapurit morjestelee liian tuttavallisesti ja koira kuseskelee matoille. Kättä särkee ja väsyttää. Ja kun näihin maailmanluokan superongelmiin tarjotaan neuvoja, keksitään miljoona syytä miksi neuvo on paska ja kelvoton. Ei oo rahaa, ei oo aikaa, ei kiinnosta, ei pysty, ei huvita.... Kaikki on niin saatanan hankalaa!

Vaikeat ihmiset ovat usein myös uusavuttomia ja laiskoja, mutta joissain tapauksissa elämän vaikeus koskettaa vain tiettyä elämän osa-aluetta. Esimerkiksi kaikki muu sujuu kuin tanssi, mutta ihmissuhteet takkuaa. Toisille taas kaikki on vaikeaa, ihan kahvinkeittämisestä treffikutsun esittämiseen. Vaikeita ihmisiä yhdistää usein myös valtava pessimistisyys. Kaikki on paskaa ja päin persettä menee kuitenkin. Turha edes hakea yliopistoon, kun ei kuitenkaan tärppää. Aivan ajanhukkaa lähteä treffeille, kun ei kuitenkaan pääse naimisiin ensi kesänä.  Ei viitti leipoa, kun menee pilalle sekin yritys ja lapsiakaan kannata kasvattaa, kun kuitenkin kieroon menevät. 


Kerro sun lähipiirisi vaikeasta ihmisestä, onko kyseessä joku jolle kaikki on hankalaa, vai sellainen heppu, jolle joku tietty asia aiheuttaa vaikean ihmisen piirteitä ?

Hyvää viikonloppua toivottelee yksi vaikea ihminen täältä ruudun takaa!

maanantai 28. syyskuuta 2015

Maassa maan tavalla?

Otsikkoon viitaten, toivottavasti ei. Oikeesti mikä meitä suomalaisia vaivaa? Viiraakoo täällä porukalla päässä vai mitähäh?

Mä ymmärrän ihan hirveän hyvin, että ihmisiä kyrpii kun Suomen taloustilanne on mikä on ja pakolaistilanne on myös mitä on. Onhan se ihan kylmä fakta, että tuollainen suuri ihmismassa tullessaan eri kulttuurista tuo satavarmasti yhteentörmäyksiä ja tuo mukanaan myös negatiivisia asioita. Totta kai se ottaa useita ihmisiä pannuun ja totta kai näitäkin asioita täytyy pohtia eri kanteilta, myös antaa kritiikkiä. Mutta sitten on meillä tää mahtava Suomileijonaperkele-porukka, jolla on totaalisesti mennyt kuppi nurin Mv-lehden laatujournalismin kanssa ja lurahtanut soraa intiimialueille. Voi tätä myötähäpeää. 

Mullakin on oma mielipiteeni maahanmuutosta ja pakolaisuudesta, mutta en koe sen olevan mitenkään merkittävä asia tuoda ilmi tässä postauksessa tai kenekään siitä kostuvan. Sanotaanko vaikka näin, että en vastustaja, mutten myöskään syli avoinna - asia on niin moniulotteinen, että järkähtämätöntä mielipidettä en ole kyennyt itselleni rakentamaan. Mutta tälle töttöröhattuporukalle ja kivittäjäsakille mä kyllä sanon että morjes ja järki käteen, heistä mulla on kyllä mielipide. "Maassa maan tavalla!!!" - bussien kivittäminen ja ylitsepursuavan vihamielinen ilmapiiri on ilmeisesti sitten sitä mihin muualta tulleidenkin pitää pyrkiä? Aivan turha itkeä ilkeistä pakolaisista, jos ite on ensimmäisenä viitta päällä heittelemässä kiviä linjurin ikkunaan tai sytyttämässä vastaanottokeskusta tuleen. 

Siis jumalauta, tässä maassa on aika lailla useita laillisia ja eettisesti sopivia keinoja oman mielipiteen ilmaisuun ja asioiden esittämiseen, mutta ei sitten millään onnistu! Vedetään Suomiviina-pullo kainalossa maastohousut lepattaen pitämään jotain lystikkäitä seuroja, että se oma elämän-väli-koulun tuoma elämän-väli-kokemus pääsee loistamaan. Pari kirjoistuvirheillä rikastettua rasistivitsiä Facebookiin useiden perkeleiden ja huutomerkkien kera ja ei muutaku keräämään samanmielistä maastohoususakkia kokoon! Kaikki huipentuu KKK-pukuun verhoutuneeseen sankariin. Jes. Tätä se suomalaisuus on, humalaista vihaa ja katkeruutta. 

Normaali ihminen kykenee antamaan rakentavaa ja kriittistäkin palautetta ilman, että se on hyökkäys tai rikos. Tavallisella aivotoiminnalla siunattu kaveri pystyy varsin hyvin toimimaan asiallisesti samalla, kun tuo mielipiteensä esille. Maahanmuutosta tai pakolaisryntäyksestä ei ole pakko tykätä. Mistään tai kenestäkään ei ole pakko tykätä. Voi vaikka vihata kaikkea ja kaikkia, se on ihan oma asia. Mutta asiat pitää osata perustella, asioista pitää osata keskustella rakentavasti ja muita ihmisiä kohtaan pitää osata käyttäytyä. Suomen tilaa ei kukaan edistä sekoilemalla jossain helvetin kivityssessiossa leijonapaita kaljamahaa kiristäen. 

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Puhelinaddiktit

Koko ajan joku vehje piippaa ja vinkuu jossain nurkassa. "Hei oliks toi sun vai mun??" Sormet tanssii riivattua Joutsenlampea sulavasti niin tabletin kuin kännykänkin viileällä ruudulla. Suu vähän raollaan, hengitys unohtuu hetkeksi (oletettavasti kyseessä on joku somen aiheuttama hetkellinen aivokooma), kuolaa saattaa lurahtaa tilkan verran syliin. Katse tapittaa käden kokoista vehjettä, jonka viestisovellukseen Rampo ja SumoKeijo lähettelee hauskoja mopovideoitaan, jossa uutiset päivittyy kolmen sekunnin välein ja johon on koko ajan kiinni, ainakin henkisellä tasolla. Olit Eino Eskarilainen tai Seppo Seniori, todennäköisesti puhelin on sun elämän kiintopiste. 

Joo, mäkin käytän mun pädiä ja kännykkää paljon - sähköposti, laskut, hintavertailu ja shoppailu sujuu vaivattomasti vaikka kahvitauolla tai aamupalapöydässä. Näin esimerkiksi. Joo. Mutta milloin puhelimet ynnä muut välineet korvasivat sosiaaliset suhteet ja pilasivat ihmisten käytöstavat? Missä vaiheessa tultiin siihen tilanteeseen, että ihminen ennemmin naisi puhelimensa (tai puhelintaan...) kuin kumppaninsa? Tai siihen pisteeseen, jossa muistaa ystävästään ainoastaan profiilikuvan ja pari häästägiä? 

Mä tiedän mistä puhun, koska meillä asuu puhelinriippuvainen. Pyöri telkkarissa leffa tai oli naaman edessä ateria, niin sormet vikkelästi jo näpyttelee Iltalehden sivuille tai selaa Facebookia. Liian monet  keskustelunaiheet koostuu siitä, mitä minkäkin lehden otsikoissa oli (joo, uutisista on okei jutella, ei jonkun radiojuontajan uusista kalsareista tai missin kompastumisesta koiranpaskaan), mitä kukakin oli Faceen kirjoittanut tai kuinka hoopo jonkun Instakuva olikaan. Kun kysyy kuulumisia, katse lasittuu ja hetken ajan tuntee istuvansa vastapäätä kumisaapasta. 

Eräänä iltana ennen unillemenoa myönnän toimineeni vajaamielisen psykobitchlehmän kaltaisesti ja sivusilmällä vilkaisin, mikä siellä puhelimessa oli vienyt karvaisemman puoliskon huomion viimeisen kahden tunnin ajan. Okei, en kyttäämällä kytännyt, satuin osittain vahingossa katsahtamaan sinne suuntaan. Ajattelin, että se etsii netin ihmeellisestä maailmasta vetävämpää ja viehättävämpää seuraa. Käänsin päätä noin puolitoista senttiä oikealle ja kumppanini käsissä olevaan puhelimeen vilkaistessa totesin pelkoni olevan totta. Tosin kyseessä ei ollut naaras vaan mopo. KYLLÄ, VITTU MOPO! Tai sanotaan näin, että useita mopoja. Kymmeniä mopoja. Niin. Että elämä on mennyt siihen pisteeseen, että sängyssä haaveillaan mopedeista.

Ehkä mä nyt olen vähän liioitellut, kyllähän mäkin näpellän puhelinta ja toisaalta sen sallin varsin mielelläni miehelle, joka on ensin ollut yhdeksän tuntia töissä ja sen jälkeen korjannut iltaan asti mun autoa tai siivonnut ulkovarastoa. Mutta joskus se saatanan kapistus vaan hiertää mun sielua erittäin suurella kitkalla. Enkä mä ole ainoa - aika usein sitä saa kuulla ystäviltä, työkavereilta ja tutuilta siitä, kuinka puhelin vinkuu kesken intiimin kanssakäymisen (ja vaikka kuusysissä luetaan Tsygen viesti uusista autonrenkaista), tai että romanttisen illallisen keskeyttää toisen osapuolen valtava tarve lukea uutisia häränniskan levätessä lautasella (härkä on jo kuollut, uutiset ei koskaan!!).

Entäpä ne hauskat tyttöjen illat, kun viisi ämmää istuu viinipullojen keskellä ja YLLÄRII naputtelevat puhelimia. Yksi muokkaa belfietä instaan, toinen tekstailee poikaystävän kanssa, kolmas selaa Facebookia ja kaksi muuta harrastavat päämäärätöntä nettisurffailua. Tunnin välein joku kaipaa laturia, koska enää prossa akkua ja Angry birds on pahasti kesken! Kuuden tunnin päästä joku tajuaa katsoa kelloa ja todeta parhaaksi siirtyä baariin. Baarissa naputtelu jatkuu pilkkuun asti ja ai että kun kaikilla oli mukavaa! 


Mä odotan sitä iltaa, kun saan hyvänyöntoivotuksen WhatsAppilla kymmenen sentin päästä tai korvaani kuiskataan "hyvää yötä Samsu... Eiku Face... Eiku toi toi, mikäs sun instanikki olika? No hyvää yötä... Je... Jen....? Sano meniks ees lähelle?" 


maanantai 21. syyskuuta 2015

Kuinka käyttäytyä Minfossa

Mä oon kova salapoliisi ja sairaalloisen kiinnostunut kaikista mysteereistä ja murhista, eikä ole siis yllättävää, että vierailen asiaan liittyvillä sivustoilla säännöllisesti. Ja että Frii on uusi suosikkikanavani kaikkien murhatappokatoamisrikos-dokkariensa takia, joita tulee melkein 24/7. Tai että luen Alibia, Seppo Jokista ja aivan liikaa uutisia. Mua nyt vaan sattuu kiinnostamaan kaikki sarjamurhaajista mystisesti kadonneisiin henkilöihin, vaikka olen helvetillinen vellihousu. Enkä ole ainoa kiinnostunut, sen olen huomannut Murha.infossa.

Minfon keskustelufoorumilla on tarkat kirjoittamattoman käyttäytymissäännöt, joita tulee noudattaa tai sun kykysi keittiösherlokkina otetaan ivailun kohteeksi. Näitä sääntöjä vahtii omasta mielestään Euroopan parhaat kotisalapoliisit, jotka ovat mielessään ratkaisseet noin 95 prosenttia kaikista Suomen rikoksista. Heidän silmilleen - tai no, suurennuslasilleen - ei kannata hyppiä.

Säännöt menevät jokseenkin näin:

1. Älä toista
Kaksisataasivuisessa ja vilkkaassa keskustelussa voi normaali ihminen seota ja mainita asian, jota joku on jo sivuuttanut puolessa lauseessa sivulla kaksikymmentäkuusi. MUTTA TÄMÄ EI KÄY! Etkö osaa lukea koko keskustelua?! Tästä on sanottu jo?!! Sinulla ei ole oikeutta tuoda ilmi jo mainittua asiaa myös omana mielipiteenäsi, koska se on jo kirjoitettu sivulla seitsemän ja netistä  loppuu tila kesken!! Itse osaan hypätä jonkun toistetun asian ylitse, mutta monille se on hankalaa. Joo mä ymmärrän että olisi tuskallista lukea "öö en jaxanu lukee kaikkee mut voix joku kertoo mitä on tapahtunu"-lätinää, mutta kun pääsääntöisesti kyse ei ole tästä, vaan joku asia on vain yksinkertaisesti mennyt ohi. 

2. Käytä mielikuvitusta
Toistaa ei saa, mutta kaikki spekulaatiot psykoottisista avaruusolioista maanalaisen tunneliverkoston kaivamiseen hammastikuilla kyllä ovat ihan okei. Selvänäkijät "mä näin unen jossa koira ja joulupukki kulki metsän kautta järvelle, järveltä Intiaan ja sieltä kellariin, et oon siis niin varma että Hukka-Heikki on hukkunut järveen tai on metsässä, Intiassa tai kellarissa!"-juttuineen ovat tervetulleita yleensä, joskin jokunen ottaa heidän mielenterveytensä kyseenalaistamisen tehtäväkseen. Vaikka juttu olisi käytännössä mahdotonta, niin sehän ei menoa haittaa - siitä voidaan rupatella seuraavat viisi sivua!

3. Syytä lähipiiriä
Joku katoaa tai kuolee, niin sen takana on aina perheenjäsen tai ystävä, koska "sen Facebookissa sillä on syyllinen ilme" tai "se siinä haastattelussa näytti ihan psykopaatilta!". Joo, se on totta, että usein tällaisissa jutuissa on ikävä kyllä lähipiiriin kuuluvalla henkilöllä osuutta, mutta jotenkin mautonta haukkua joku suruun hukkuva vaimo tai veli ensikättelyssä tappajaksi jonkun Instagram-kuvan perusteella. Tai no, ei Minfossa.

4. Hauku poliisia
Minfolaisethan ovat Suomen poliisivoimia pätevämpää sakkia läppäriensä takana - heidän kuulustelutaktiikat, etsintätavat ja rikospaikkatutkinta olisivat ratkaisseet vartissa mysteerin kuin mysteerin. Mitäny ite sotkevat, kun uteliaisuuden vimmassa painavat "koiraa ulkoiluttamaan" keskelle suuretsintää tms... Pari jenkkileffaa ja rikosdekkari, niin kirjekurssi FBI:n joukkoihin on suoritettu! Ja miksi natsisikapoliisi ei anna lisää tietoa?! Se, että miten kukakin on lahdattu ja pilkottu, kuuluu verenhimoiselle kansalle! Kaikki likaiset yksityiskohdat tiskiin, kiitos!



Lukijoissa muita, jotka lukevat Minfoa kuin Raamattua? Mitä muita "sääntöjä" kyseisellä sivulla on? Entä mitä muita asiaan liittyviä sivustoja seuraat?

torstai 17. syyskuuta 2015

Kotona

Tässä pari kuvaa meidän "uudesta" kodista! Esittelyssä ruokailuhuone, makkari ja olkkari. Linkitä myös omia postauksia kodistasi, sisustusideat on tervetulleita! 



Mun sisustustyyli on kauniisti sanottuna rento, eli mä voin heitellä eri aikakausia ja tyylilajeja sekaisin ja olla ihan tyytyväinen. Ihan hyvin voi yhdistää vaikka antiikkia ja ledivaloja, koska mä vaan voin. Saatana omapa on kotini, jos jollekin sisustusintoilijalle se on liikaa, ei tartte tulla meille. Mä olen tällainen huoleton kaveri ja kunhan värimaailma on jokseenkin kasassa, se riittää. 

Mä olen muutenkin aika letkee kodinhengetär! Kun mää laitan taulun seinään, kiskasen naulan silmämääräisesti hyvään paikkaan ja hakkaan sen jollain levypainolla paikalleen - Petja taas kulkee millimetrimittojensa kanssa ja käyttää asianmukaisesti vasaraa. Yleensä myös teen peruuttamattomia ratkaisuja hetken mielijohteesta, kun taas toi yks tekee suunnitelmia ja piirrustuksia ja googlettelee jotain etikettejä asiaan liittyen. Kuitenkin ihan sulassa sovussa ollaan saatu asiat paikoilleen tässäkin mörskässä (koska se kulkee mun perässä ja korjaa mun "mokia").

Sama letkeys pätee siivoamiseen. Olisittepa äsken nähny, kun allekirjoittanut pesi äskettäin ikkunat.... Onneks Petja oli töissä ja sain kiskottua sälekaihtimet piilottamaan pahimmat skraidut ennen hänen kotiutumistaan. Toisaalta veikkaan sen tekevän jonkun tarkistuskierroksen, vaikka kuinka yrittäisin piilotella tuhojeni jälkiä.

Mites teillä jakautuu "sisustusvastuu"? Onko se niin että vaimo sisustaa ja äijä pitää turpansa kiinni? Vai kumpikin osallistuu koriste-enkeleiden asetteluun? Vai onko jossain kodissa jopa niin, että päävastuu sisustuksesta ja kodin kauneudesta on miehellä ja mamma ei välitä vähääkään? 

Hauskaa torstaita toverit!



keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Koheltajat

Mä en mielestäni ole kirjoittanut tästä aiheesta ennen, mikä on sinänsä outoa, koska tämä on mulle sen verran läheinen aihe. Kyseessä on meinaan tapaturma-alttius ja ylimääräisen koheltamisen aiheuttamat vauriot. Tää menee meillä ainakin ihan geeneissä, että saan sukuani syyttää - meidän perheessä meinaan on koko ajan joku pää auki tai perseellään pusikossa.

Nytkin mulla on jalassa liukuestesukat, vai mitkä ne helvetin kakaroille tarkoitetut kohellussukat ny onkaan - tsäänssi vetää ottalohkolleni laminaatilla on liian suuri. Rappuset, liukas lattia, kaapinovet, veitset, kiehuvat nesteet ja jäiset tiet on mulle ne kaikkein vaarallisimmat. En viitti edes ajatella monenako osana palaisin kotiin, jos alkaisin harrastaa jotain kunnon extremelajia. Toisaalta mun elämä on sellaista invaliidiparkouria kaksneljäseitsemän, että ei tähän enää jännitystä tarvita enempää.

Parasta aikaa olen liukuestesukkieni kanssa saikulla aivotärähdyksestä, kun vedin eilen pää edellä kaapinoveen. Viikko sitten taitoin nenäni laittaessani roskia roskikseen. Mä olen pompannut puhelimen laturiin verisin seurauksin, ottanut vahingossa kopin putoavasta puukosta, kaatuillut, liukastellut ja kompastellut. Huvittavinta oli ehkä kun sheivasin itseni ensiapuun. Mua on tikattu ja liimattu. Porukat vetää samalla tyylillä - isipappa hankkiutuu varpaistaan eroon, ottaa osumaa silmämuniinsa kiitettävän usein ja koheltaa nivelsiteitään solmuun. Äiti taas kaatuilee ja kompuroi, kuorii puukolla vahingossa nahkaa sormistaan ja aiheuttaa itselleen turhia vaaratilanteita. Ja sit multa kysytään, että miten sää Jenni voit taas olla mustelmilla/laastareiden peitossa/pää veressä! Kattokaa ny mun sukua herrajee! En voi edes lohduttautua, että iän kanssa tää helpottuu...

Mun suurimmat riskitekijät on kova vauhti ja jäätävä hahmotushäiriö oman kehoni rajoista. Mä aina nauran niille rekoille, jotka jää jumiin siltojen alle "heh heh, etkö sä tajua ettei mahdu niin ei mahdu, heh!"-tyylillä, vaikka itse toteutan samaa elämäntyyliä omalla viattomalla kropallani. Joskus kannattais pysähtyä ja pohtia, että mahdunko mä tosiaan tosta raosta, yletänkö tosiaan tuohon ja kykenenkö tosiaan kiipeämään tuonne. Tai että kannattaako sisällä juosta, onko järkevää käyttää väärää työkalua tai pitäisikö rauhoittua. Silti yhä uudelleen mun toimintamalli on se, että hyppään silmät ummessa kohti tuntematonta tuskaa ja ensiapua...

Petjakin on niin tottunut siihen, että kierin lattialla itku silmässä, kun olen vetänyt polven pöydänkulmaan tai murtanut varpaani kirjahyllynreunaan. Se vaan vilkaisee viileästi kun allekirjoittanut sätkii selällään raaja veressä tai pitelee ulvoen jotain kehonosaa. Jos soitan sille jostain tapaturmasta, ääni on suhteellisen kyllästynyt ja himpun verran sääliä tihkuva. Joko hän on täydellisesti sopeutunut näiden vuosien aikana tai hän on helvetin hyvä peittelemään paniikkiaan. "No mitäs nyt taas on sattunut....huoh....." Myönnettäköön, että hän on ajoittain myös itse aika sankari loukkaamaan itseään. Ehkä tää on tarttuvaa?

Mä saan yleensä haaverini vielä jotenkin niin huvittalla tavalla, ettei mua edes uskota. Jokusen kerran lääkärissä on vihjattu mun olevan väkivallan uhri, tivattu "mitä oikeesti tapahtui"-tyylillä ja virnuiltu selityksille. Ja on kieltämättä välillä ollut noloja hetkiä terveyskeskuksen luukulla, kun mä raukka yritän hiljaisella äänellä kertoa tapahtumarikkaista vaiheista, jotka ovat ruhjeeni aiheuttaneet. "JAA SULLE KÄVI MITÄ?" Joo, kyllä, mä vähän laitoin ruokaa/sisustin/korjasin/urheilin ja sit kävi näin...


Onko täällä muita tapaturma-alttiita urpoja, jotka vetää päänsä joka ovenkarmiin ja varpaansa huonekaluihin? Rappusista putoilevia, pyörällä kaatuvia sormiensa silppuajia? Ja mikä on sun noloin tai huvittavin tapaturmasi? 





Suhdesoppa

Mä en ilmiselvästikään ole mikään ihmissuhdeguru, kun jotkut suhdesäännöt ja käyttäytymismallit eivät vain aukea mulle...

Kavereiden eksiin ei saa kuulemma koskaan ikinä milloinkaan koskea. Nojaa. Ei se nyt kauhean korrektia ole jyystää bestiksen eksää kolme tuntia erosta, jätetyn ja satutetun bestiksen vielä toipuessa ensijärkytyksestä. Mutta kai sekin sääntö vanhenee jossain välissä, vai onko sen surullisenkuuluisan exän lämmittely kielletty vielä vanhainkodissakin? Siksi, ettei vaan kenellekään menneissä roikkuvalle märehtijälle tulis paha mieli? Joo, kyllä mä varmaan skitsoisin jos Petja jättäis mut ja muuttais seuraavana päivänä jollekin mun ystävälle leikkimään kotia, mutta ei sitä oikein voi toisten haaveiden ja mielitekojen edessä seistä hautaan asti. Varsinkin jos kyse on kuukauden deittailusta lukiossa tai viikon fwb-suhteesta, eikä mistään kahdenkymmenen vuoden avioliitosta.

Sama juttu on "ihastusten" ja hoitojen suhteen. "Mää olin salaa ihan sikamega ihastunu yhtee Tsygee, mut mun bestis Lillu meni ja puhu sille ensin! Huora!!!! Itsehän olen ollut tekemättä mitään asian eteen viisi vuotta, mutta se oli kaikesta huolimatta MUN ihastus!" Voi harminpaikka, kun nykymaailmassa ketään ei voi omistaa, ei vaikka kuinka joulupukilta pyytäisi ja kädet ristissä istuisi. Jos nyt kuitenkin pääsee käymään näin ikävästi ja alkaa harmittaa, suosittelen keräämään itsensä ja olemaan ensi kerralla ripeämpi ja rohkeampi. Eikä kantaa kaunaa viatonta ystävää kohtaan, estää häntä Facebookissa ja mököttää kuukaisukaupalla. 

Ja sitten on tää legendaarinen paskassa suhteessa roikkuminen. Joo, mä ymmärrän, että jos joku narsistimulkku on tuhonnut sun itsetunnon ja oman tahdon useiden vuosien mittaisessa suhteessa, niin ei vaan kykene lähtemään henkisen väkivallan aiheuttamien ongelmien vuoksi. Mutta kun on näitä raukkoja, jotka lykkää itsensä täysin tietoisesti epämieluisaan suhteeseen ja ruikuttaa. Uuno-Pontus on paska sängyssä, ei osaa imuroida, valehtelee, nai naapuria, käyttää kamaa, varastelee stereoita, MUTTA SEN KANSSA ON PAKKO OLLA! Se on niin kuuma/sillä on makee Bemari/se on ainoo kuka huolii munkaltaisen harakan/se on ainoo jäbä tässä kylässä!!

Entä kun ei roikuta vain paskoissa parisuhteissa, vaan myös ystävyys- ja sukulaissuhteissa? Että istutaan Millamaaritin kanssa väkisin kahvilla, annetaan raukan olettaa liikoja ja laitetaan samalla kolmannelle frendille viestiä "ei vittuuuh, mä en jaksa tota Miltsumartsuaaah -.-!!!". Lääsätään paskaa selän takana, juoruillaan ja tavatessa vedetään viiden miljoonan dollarin hymy ja perseennuolenta-mood päälle. Mitä helvetin järkeä? Kuka tosta hyötyy? Ainiin, ei kukaan! 

Henkilökohtainen inhokkini on vauvan hankkiminen epävarmaan suhteeseen. Että mun äijä ei kestä mun motkotusta, mustasukkaisuutta ja erilaisia asennevammoja, ja mä en kestä sen kaljottelua, valehtelua ja laiskottelua - hankitaan lapsi!! Se varmasti pelastaa tilanteen! Kyllä paras kasvuympäristö lapselle on läpimätä white trash-parisuhde! Kyllä se rakkaus puhkeaa kukaan, kun kaiken muiden ongelmien ja epäkohtien kylkeen isketään hormonimyrskyt, kakkavaipat, yöheräämiset ja jumalaton vastuu! MIKÄ LOGIIKKA? 


Mikä on ollut käsittämättömin ihmissuhdesoppa, jossa olet ollut mukana tai jota olet seurannut sivusta? Onko joillain mennyt välit poikki ihastuksen takia, onko sulla epämieluisa ystävä jossa roikut vai onko kaverisi ikivinkuja, joka pysyy huonossa suhteessa vuodesta toiseen? 

perjantai 4. syyskuuta 2015

Nettiin nöyryyttämään

Mitä kaikkea netissä voi tehdä? Hankkia uusia ihmissuhteita, jopa rakastua, ostaa ja myydä tavaraa, hankkia informaatiota, etsiä samanhenkistä keskusteluseuraa.... Ja sit voi myös nöyryyttää ihmisiä.

Niin kauan kun on ollut netti, on ollut anonyymia netti-ilkeilyä ja kasvotonta veemäistä perseilyä. Mutta tattadadaa, nyt niin fiksut ja edistyneet ihmiset ovat löytäneet uuden tavan viihdyttää tylsiä iltojaan: uusi hohdokas harrastus kaikille persenaamoille - omalla naamalla ja omalla nimellä vieraiden ihmisten nöyryyttäminen! No, jos kengän koko on älykkyysosamäärää suurempi, niin tuskinpa sellaisilta Facebook-ameeboilta voi vaatiakaan mitään monimutkaisempaa harrastusta.

Tätä tapahtuu koko ajan kaikenmaailman FB-ryhmissä, varsinkin kesän villitys oli harrastaa tätä nolaamista eri festari-sivujen yhteydessä. Milloin oli vääränpituiset shortsit ja milloin joku oli kännissä ja voi voi lässynlää. Huvittavinta tässä touhussa kuitenkin on, että melkein joka kerta nolausketjun aloittaja nolaakin itsensä, kun yrittää väkisin vääntää jotain mukahauskaa vittuilutekstiä nappaamansa kuvan kaveriksi. Oikeesti, jonkun pissiksen "hei muru, ota ens kerral vähä vähemmä selluliittii mukaa ku lähet Ruissii ;)))))"-sönkötys valokuvan kera  luo mulle tarpeen kaivautua maan alle pelkästä myötähäpeästä. Ei ihan tuu sellasta fiilistä, että hurraa, oletpas sä sanavalmis kaveri! 

Luuleeko ne ihan oikeasti olevansa jotenkin nokkelia ja erityisen hauskoja? Oikeesti? Ne tykkäyskalastelua varten rakennetut epätoivoiset "vitsit" on jotain niin häpeänpunan poskille nostavaa, että apua. Sitten kun joku järkevä ihminen huomauttaa kyseisen toiminnan olevan törkeää ja muistuttaa empatian olemassaolosta, alkaa "HEI EI KUKAA EES TUNNISTA!!!"-raivo ja "mitäs läksi ton näkösenä/noin humalassa/noilla kengillä,oma vika"-itsensä puolustelu. No, ilmeisesti tuo logiikka antaa luvan kiskaista kyseisiä mukahauskoja virtsa-aivoja  nekkuun jos kävelee vastaan, koska hei, mitäs läksitte kotoanne! (Suosittelen silti lämpimästi ettei kukaan vedä ketään nekkuun! Ikävästi siinä voi vajota sen mulkeron tasolle.)

Ja ihmettelen myös sitä, kenellä on jossain festareilla tai muussa tapahtumassa aikaa tai kiinnostusta kytätä jonkun persettä, kävelytyyliä, puhetapaa tai ihan mitä vaan? Ja kaiken tämän päälle KUVATA SITÄ. Ja vielä JAKAA SE NETTIIN! Ai jumalauta, itte ainakin keskityn omiin ystäviini, omaan humalaiseen käytökseeni, omaan perseeseeni ja esiintyjiin (siis kyllä, festareilla esiintyy ihmisiä joille maksetaan siitä, ei tarvitse kuvata vieraita tavallisia ihmisiä vessajonoissa tai ruokakojuissa) tuonkaltaisssa tapahtumissa. Toki jos kiinnostaa tehdä tuttavuutta siihen lyhytshortsiseen tai huterasti askeltavaan tyyppii , sen voi tehdä face to face -tyyliin, ei pilkkaan Facebookissa -tyyliin. 


Että joskos opeteltais sellaiset perinteiset hyvät tavat ennen kuin lähdetään bailaamaan, niin päästään kaikki paljon helpommalla! Toki voi myös jatkaa tällä samalla nolaamisen tiellä ja tehdä itsestään vieläkin suuremman pellen, se on ihan susta kiinni. Itse kylläkin arvostan enemmän sellaista rehtiä ja reipasta menoa, mutta meitähän on moneen junaan ja asemalle tuntuu jäävän päivä päivältä enemmän sakkia!




tiistai 1. syyskuuta 2015

Palauteboksi

Koska te lukijat olette mulle tärkeitä blogin kirjoittamisen suhteen, niin pyydänkin teitä nyt avautumaan ja kertomaan mitä te haluatte tältä blogilta, mitä te odotatte, toivotte ja tahdotte. Mitä lisää? Onko hyviä ideoita blogin lisämausteeksi? Höpölöpöä, asiallisempaa matskua, henkilökohtaisempaa kerrontaa...? Kysymyspostauksia (esim. jokunen kerta on tullut toive, että lukijat saisivat kysyä esimerkiksi kumppaniltani tai ystävältäni kysymyksiä mm. minuun liittyen, joihin he vastaisivat raivorehellisesti), välillä rennompaa settiä (kotiesittelyä, lempikirjoja, parhaita ruokaohjeita, suosikkikosmetiikkaa....? Kaikki ideat otan vastaan lämmöllä!


 Ihanaa syysiltaa kaikille, terkuin Jenni


torstai 13. elokuuta 2015

Harmaata

Mä en ole mikään kirja-arvostelija tai muutenkaan pätevä kriitikko, mutta nyt mun täytyy avautua!

50 shades of grey -kohkaaminen aiheutti mussa jonkinlaista ryhmäpainetta ja päätinpä siis suunnata kirjastoon (mikä oli hyvin jännittävää, koska mun kirjastovierailuni yleensä päättyvät muistutuskirjeisiin ja häpeään) ja täyttää tämän aukon sivistyksessäni. Kirja kainaloon ja lainaustiskin kautta kotio selvittämään, mikä sekoittaa tuhansien naisten päät.

Jo parinkymmenen sivun jälkeen mä aloin tosissani pohtia, että onko tämä nyt sitten sitä laatukirjallisuutta - teennäisiä puheenvuoroja, ennalta-arvattavia tilanteita ja turhaa teinikirjamaista lätinää. Pitkästyttävää jaarittelua, mukadramaattisia käänteitä ja ihmeellistä vikinää. Ylipäätään koko juoni tuntui lapselliselta teinin päiväunelta, jossa nuori miljardööri tulee helikopterilla ja valitsee intohimonsa kohteeksi raukan lukutoukan. Lukiessani pyörittelin silmiäni ja painin myötähäpeässä, sen sijaan että olisin kihissyt jännityksestä ja odottanut sydän pamppaillen eroottisia käänteitä.

Sitten tapahtui se "eroottinen" käänne parinsadan sivun jälkeen - alkoi naiminen ja itkeminen. Pantiin ja porattiin, pantiin ja porattiin. Toisteltiin samoja kliseitä ja taas vähän itkettiin sekstailun ohessa. Muija ensin antaa ja jälkeenpäin vinkuu. Jes, mahtavaa luettavaa. Jäbä ostelee siinä sivussa parit överit lahjat pari viikkoa tuntemalleen kokemattomalle näsäviisastelevalle muijalle ja heiluttaa raippaa. Ja TAAS itketään vähän. 

Myös herra Greyn ja Anan, sekä Anan ja kaikkien ystäviensä väliset vuoropuhelut olivat tuskallista luettavaa. Sori nyt, mutta mä en puhu himassa Petjan kanssa "Ottaisitko teetä, Petja?" "Kiitos kyllä vain, Jenni. Hei Jenni, ojentaisitko sokerin, Jenni?" -tyyliin hokemalla nimiä aivan taukoamatta. Myös toisen ihmisen toistuva ihon kehuminen on mun mielestä vähän kyseenalaista ja ällöttävää. Ja se jatkuva kehottaminen orgasmiin oli kyllä hivenen omituista. Se muija tulee jos tulee, siitä tarvi erikseen koko aikaa lätistä!

Ja kyllähän mua ärsyttää tuollaiset naiset, jotka eivät osaa päättää yhtään mitään ja ovat koko ajan jossain ongelmissa yliajattelunsa vuoksi. Herra Grey iski hyvin ajoissa tiskiin faktat, mutta nainen se vaan vinkuu ja tahtoo jotain romanttista lätinää mieheltä, joka ei siihen ole kykenevä. Autoja, elektroniikkaa, luksuselämää - ei kelpaa, hän se haluaa saada miehen sydämen ja lässytystä. Kyllä siinä varmaan aika moni muija ottaa mielellään pari kertaa perseelleen ratsastusraipasta, jos pihassa odottaa uusi auto... 

Kirja oli (loppuratkaisua lukuunottamatta) valtava pettymys - siis tätäkö naimisitkua koko maailma on ylistää ja hekumoi? Mä oikeasti odotin jotain suurta ja mahtavaa, mutta sainkin lukea tasaisentylsää lätinää. Noin paksuun kirjaan olisi mun mielestäni mahtunut jotain vähän jännittävämpääkin kuin pari ruoskaa ja herra miljardöörin mielialojen jatkuva heittely. Toiselta kantilta katsottuna taas kirja oli oikein onnistunut, meinaan se jäi ärsyttämään aivan tajuttoman paljon, että kaippa ne jatko-osatkin on luettava...

Haluan kuitenkin mainita, että kyseinen elokuva oli yllättävän hyvä; pitkästyttävä vikinä oli jätetty pois, näyttelijät olivat osaavia  ja tarina kulki huomattavasti soljuvammin eteenpäin kuin kirjassa. Elokuvassa myös Greyn varallisuus tuotiin esiin tyylikkäämmin, kirjassa esiintyvä "hihihi sillon niinku lentsikka, helikopteri, sikana autoi, se on seksikäs, kaikkial on niinku kultaa ja timanttei hihihi"-kikattelu toi lähinnä häpeän punan poskille. Yleensä elokuva on vain surkea kopio huipputeoksesta, mutta nyt täytyy sanoa kirjan olleen mun mielestä huomattavasti heikompi. 

Mitä mieltä sä olet, kumpi vie voiton - kirja vai leffa? 


torstai 6. elokuuta 2015

Shit music only

Pitäisköhän mun siirtyä vanhoihin vinyylilevyihin tai kääntää radio Nostalgialle, kun mä en vaan kestä nykymusiikkia ja uusia hittejä. Mun korvien ja aivojen välinen alue varmaan halvaantuu, jos kauankin vielä joutuu kuuntelemaan noita radiosta tulevia tekotaiteellisia sanoituksia ja epämääräistä huohottamista. Miksi musiikkimaailma taantuu? 

Missä on sitä paitsi kaikki vahvat naistulkitsijat? Ihmeellistä ininää ja henkäilyä kyllä riittää, mutta kukaan ei loppupeleissä osaa varmaan enää edes laulaa. Siis jos mä haluan kuunnella vikinää ja huokailua, mä voin ryhtyä katsomaan aikuisviihdettä tai vierailla jossain jyrsijätarhassa. Eihän niistä narisijoista saa edes selvää! Biisi soi, basso jumputtaa, mutta ei mitään havaintoa mitä siellä kappaleessa sanotaan. Ja  ihmiset on ihan liekeissä, että vautsi mikä biisi, ihan niinku mun elämä ja sillee. Mitä?!

Sit nää sanoitukset... Sellainen tekotaiteellinen "mä katon sun kuvaa, oot kuin jäätä tuulessa, mullon purkka suussa, sä et tunne mun sisäistä vihaa ja kahvi on jo kylmää, koska mä oon vaan niin yli täst kaikest, voo-o-oo, mä oon yli täst kaikeest, aaah jeah, uu uu uu!"-sönkönsöö ei ainakaan herätä mussa sellaisia fiiliksiä, että nyt on kovaa kamaa. Että pirun syvällistä matskua taas! Bravo! Sit kun tuollaisia "unisieppari heiluu mun sielun kaa yhteen tahtiin ja taivaalta sataa palavia raajoja"-biisejä tulee viistoista putkeen, niin alkaa pikkuhiljaa tehdä mieli hakata itsensä radiolla tajuttomaksi.

Myös nää jokakesäiset wannabe- kesähitit ja viinamaistuu- kappaleet alkaa väsyttää. Mä en ainakaan voi samaistua kappaleeseen, jossa juodaan toista viikkoa kaljaa kuset housuissa festareilla  ja katsellaan tissejä. Räppikään ei ole räppiä, vaan jonkun mallipojan henkäilyä klubeista, pakaroista ja shoteista. Mä haluisin nähdä kun näitä biisejä rakennellaan, et onko siinä joku legginssihousujätkäporukka terassilla aamuröökillä pohtimassa, että rimmaako tissiin paremmin hissi vai sissi? "Joo hei toi oli hyvä! Voidaaks sit jossain välissä myös mainita pakaravako, kossukola ja bitch?" "Joo joo hei, tosi hyvää settii tulee! Voisko joku vielä heittää riimiparin sanalle krapulahiki?"



Mikä on tämän hetken ehdottomasti kaikkein surkein, noloin tai yksinkertaisesti radion huonoin kappale? Mikä sanoitus tuottaa sairasta myötähäpeää? Nyt saa avautua!

keskiviikko 5. elokuuta 2015

Hyvällä tuurilla

Eilisessä postauksessa tosiaan mainitsin perinteeksi muodostuneesta Tuurin reissusta ja täytyy sanoa, että se paikka on kyllä jotain uskomatonta.

Mun mielestä toisten vaatevalintojen arvostelu on aika mautonta - ja varsinkin kun en itsekään ole mikään muotiguru. Mutta silti mä en voi olla ihmettelemättä miten yhdessä paikassa voi olla niin jumalattomasti Crocseja, feikkicrocseja, tuulitakkeja, huonosti istuvia caprihousuja ja huumoritekstein koristeltuja lippalakkeja. Niin asiakaskunnan päällä, kuin hyllyissäkin... Vaikka olen maalta ja tottunut jos jonkinlaiseen Valmetti-Mattiin ja Lypsy-Lailaan, niin se käsinkosketeltavissa oleva junttius yllättää joka kerta. Täytyy kyllä sanoa, että se ei aiheuta mussa myötähäpeää tai saa mua mulkoilemaan nenänvartta pitkin, vaan se rentouttaa. Mikäs sen saatanan hianompaa, ku lähteä shoppailemaan verkkapuvussa ja kahden euron muovikengissä? Jakkupuvussa vois olla aika hankalaa rahdata niitä puoli-ilmaisia uimapatjoja ja porakoneita pitkin kyläkaupan käytäviä! 

Ihmisten ihanan välitön pukeutumistyyli ja rento meininki kylläkin ovat niitä harvoja hauskoja asioita, joita löytää, kun tuollaiselle reissulle lähtee (ja silti on pakko joka vuosi mennä ja tuhlata monta sataa euroa...). Ensinnäkin se ihmisten massasekoaminen joka tapahtuu jo parkkipaikalla. Kaikkien on päästävä oven eteen, ja varsinkin jos sen oman kiesin pituus asuntovaunuineen ja kärryineen muistuttaa täyspitkää rekkaa. Mennään vähän muiden eteen, unohdetaan vilkuttaa ja tehdään Koff-lippis päässä heiluen mitä hervottomampia ratkaisuja ratin takana. Koska meirän perhe on tän puljun ainoot asiakkaat!

Sekoilu jatkuu autosta ulostautuessa. Kun autonovet aukeaa, takapenkin villipedot säntäävät kuolemaa uhmaten parkkipaikan tungokseen, liian lyhyissä beigensävyisissä tuulihousuissaan karjuvan äiti-ihmisen ohitse. Isäukkeli raapii mahaansa ja pohtii, että montako mukulaa hänellä nyt olikaan ja moniko niistä palautuu tältä reissulta. Tämän kolmen sekunnin aikana lapset ovat kaataneet kolme mummoa, mansikanmyyntikojun ja toisensa. Veri lentää ja kaikkia vähän itkettää. 

Sisällä sitten tapellaan niistä viimeisestä kahdestasadasta halpavaasista ja tönitään kärryillä heikompia alta pois. Kun alkaa shoppailu väsyttää ja vastaan tulee naapurin Arhippa ja Rämesuon Esteri, niin ei muutaku kärryt parkkiin keskelle käytävää ja keskustelut jalkasilsasta ja huonosti kasvavista perunoista pystyyn! Tällä välin lapset kiipeilee Vallilan näyteverhoissa ja kaataa viisitoista kaasugrilliä kuin dominostailiin ("hei lapset, vähä rauhallisemmin, no hupsista, se peili kaatui sitten siihen, no hei ei se mitään, kyllähän lapset saa leikkiä, voi kullat kun te ootte niin innokkaita!!"). Kun silsakuulumiset on vaihdettu, matka jatkuu ja sama meininki alkaa alusta. Se on vähän niinku sellainen Tuuri-kuntopiiri. 

Kolmevuotias ohjaa ostoskärryjä autolle, kaksoset pudottaa jäätelönsä syliin aiheuttaen valtavan ulvonnan, isältä tipahtaa ikävästi uusi grilli asfalttiin, äiti ottaa rauhoittavia, mummo on unohtunut autoon ja saanu lämpöhalvauksen ja yksi kakaroista on eksynyt tivolin puolelle. Kaikilla on päällä sokerishokki, kaiuttimissa kuulutetaan tivoliin eksynyttä Tintti-Ulriikkaa (joka ei muista nimeään useiden maailmanpyöräkierrosten jälkeen) ja puolet ostoksista jäi kassalle. Vieraan ja äreän sedän Mersussa on lommo, koska pikkumussukan voimat ei ihan riittäneet hevosenkokoisen kärryn kuljettamiseen sotatannerta muistuttavalla parkkialueella.

Kotimatkalla riittää juttua: "Kyl toi Keskisen kyläkauppa vaan kuuluu kesään, ihana paikka - siis ihan mieletön, pakko päästä ens vuonna uudestaan! Vai tullaanko jo syssymällä?"


Miten ihminen voi unohtaa niin äkkiä? 

tiistai 4. elokuuta 2015

elokuun tuska

Mä en ole pitkään aikaan kirjoittanut mitään vitutusaiheista (anteeksi v-sanan holtiton käyttö heti postauksen alussa!), mutta nyt on vähän sellainen tunne, että täytyy. Tää vuodenaika sivuilmiöineen aiheuttaa mussa erilaisia negatiivisia tuntemuksia joista haluan purkaa teille ainakin puolet.

Eniten mua raastaa nää säästä vikisevät urpot. Ne kun nyt sattuu olemaan niitä samoja, jotka vinkuu niin helteestä kuin kylmästäkin kelistä. Että voi perse kun on taas niin kurjaa keliä kun ei rannallekaan viitti mennä ja joutuu ihan tuulitakki päällä olemaan ja voi harmi ja lässynlää. Mutta heitetäänpä viis astetta lisää, niin voi kun onkin kuuma ja perse ihan hiessä ja ei voi mitään tehdä ja mitä mää tua rannallakin makaisin, ei jaksa edes sisällä olla ja ilmalämpöpumppu puhaltaa kylmää ja jäätelökin saatana sulaa käsille.

Ja sateella kastuu ja tuulessa jäätyy korvat. Tasaisella kelillä harmittaa, kun joku hirmumyrsky olis niin vaikuttava kokemus. Lumi paleltaa ja loskasta tulee paha mieli. Aurinko polttaa olkapäät ja ei näitä läskireisiä viitti shortseissa näyttää, niin joutuu oleen kuumassa pitkät kalsarit jalassa. Voi että kun olis ihan päinvastainen keli, niin olis ihmisen hyvä olla! Ei jumalauta, muuta maan alle, niin ei sääilmiöt haittaa tasaista marisemista.

Elokuun alku on muutenkin ihan tuskaista aikaa. Kouluvillitys on huipussaan, vaikka varmaan yksikään ihminen ei ole astunut vielä yhteenkään koulurakennukseen reppu selässä valmiina oppimaan. "Meidän Kimmo-Kaija aloittaa koulutien 6 vuoden päästä, että varokaa autoilijat, juoksijat, kävelijät, matelijat ja löntystelijät, meidän reppusankari omistaa kylän kaikki kadut!"-päivitykset ja hysteeriset tilitykset täyttää sosiaalisen median. "Varo leikkiviä lapsia!"- ja "LAPSIA KOULUTIELLÄ!"-julisteita tursuaa joka kulman takana, mutta missään ei lue "opettakaa vanhemmat lapsillenne liikennesäännöt" tai vaikka "Älkää juosko yhtäkkiä tielle kuolemaa halveksuen!".

Ihan kuin se olisi koko muun liikenteen vastuulla huolehtia pikkupirjot ja minimaurit turvallisesti perille vetämällä jarruja pohjaan (aiheuttaen lisää vaaratilanteita), kun päätetäänkin pistää leikki pystyyn keskellä risteystä tai potkia palloa tienvarressa. Surkeinta on, että eniten näitä äksidenttejä ei aiheuta yleensä ne pienet ekaluokkalaiset (jotka pääsääntöisesti kulkevat pelko perseessä tien sivussa kauhusta jäykkänä - oppi mennyt siis joillakin kotona perille), vaan ne plus 10-vuotiaat, joilla luulisi olevan jo vähän jotain järkeä päässä ja kokemusta kulkemisesta. Ei kukaan voi oikeasti kuvitella, että muu liikenne lukee jokaisen kadunkäyttäjän ajatuksia, ja on refleksit valmiina painamaan liinat kiinni yhtäkkiä jos joku villi vaisto alitajunnassa näin käskee tekemään.

Mä itse olen äärimmäisen pahoillani, mutta minä en ainakaan tiedä mitä ne kaikki koulusta pääseet mukularyhmät päättävät tehdä seuraavan kolmen sekunnin päästä. En myöskään tiedä mitä liikkuu pyöräilevän rouvan, rollaattoripapan, mopoautoilevan jantterin tai koiraa kusettavan sedän päässä. Mä en pysty muuta kuin ajamaan liikennesääntöjen mukaan ja olemaan astetta tarkkaavaisempi kun lapsia on suuria joukkoja lähettyvillä kikkailemassa. Sen enempään mä en pysty, eikä kyllä pysty moni muukaan kanssakulkija. Mä myös toivon, että siellä kotona opetetaan parit perusasiat ja jos vaikuttaa siltä että se perheen pikkuvillieläin ei pärjää yksin koulumatkaa aiheuttamatta tuhatta vaaratilannetta, täytyy keksiä jotain. Eikä potkaista pientä ihmislasta yksin reppuselässä pihalle ja toivota, että kyllä ne rekat ja junat väistää tätä polvenkorkuista sankaria! Mua säälittää ne pienet, joille ei kerrota mitä siellä liikenteessä ihan oikeasti voi tapahtua.

Mulla olisi mielessä lisääkin kommentoitavaa mm. Tuurin reissulta (läpileikkaus suomalaiseen kansaan on aina vaikuttava kokemus), pihahommista (tää piha on ku jostain kauhukertomuksesta....) ja remontin plus muuton viimeisistä tunnelmista (ihme että en riipu kaulakiikussa, vaan olen mielenterveyden säilyttäneenä tässä näpyttelemässä tätä tekstiä), mutta taidan jättää seuraavaan kertaan... Liikaa tilitystä voi aiheuttaa vaikka pienen sydänkohtauksen tai katkoa päästä verisuonia. Niin kirjoittajalta kuin lukijoiltakin.

Mutta koska mä olen luonteeltani peruspositiivinen ihminen, haluan päättää tämän postauksen iloisin sanoin ja ajatuksin. Ensinnäkin mun lomalla on ollut ihan hyvä keli, ei ole tullut räntää tai katto ei ole vuotanut sateen seurauksena. Pihatöitä tehdessä ei ole varpaat jäätyneet tai kukkaistutukset eivät ole hukkuneet lumeen. Mustikkametsässä oli kiva olla sateella, kun ei tarvinnut pelätä käärmeitä tai muita noukkijoita. Myös ihanista lapsista liikenteessä on hauska tapaus mielessä, kun pari hurjapäätä painoi täysiä pikkupyörillään ohi ja hymyillen huusivat "ei me tehdä mitään pahaa hei!". <3

Hauskaa viikon alkupuolta kaikille pontsoille!


torstai 23. heinäkuuta 2015

Lömällä

Koska mä jään huomenna lomalle, mä päätinkin postata teille lomailun huonoja puolia - ettei vaan totuus unohdu...

Ihan ensimmäisenä huonona puolena on tää tän hetken sää. Vettä tulee ku saavista kaatais ja muut lohduttelee muka niin helvetin vilpittöminä "No mut hei loma on aina loma, sato tai paisto!". Joo on se hirveen hauskaa seistä sateessa rannalla, eläintarhassa tai terassilla ja nauttia vapauden huumasta. Kato ku tällanen köyhä raukka mihinkään Espanjaan pääse, vaan ottaa nöyränä vastaan sen mitä nää leveyspiirit tarjoaa!

Tokana tulee muiden oletukset. Se että on loma, ei tarkoita että on aikaa tai kiinnostusta kiertää joka sukulaisen kahvipöytä, maalata puolitutun talo ja  vetää kännit joka kesäkarkeloissa. "Hei kiva ku sulla sattuukin oleen loma JUST sillon kun meillä on saunanrakennustalkoot, häät ja lapsenvahtikin sairaana, pääset sit varppina paikanpäälle!! " - Yeah right. Lomalla levätään, ei vedetä itteensä piippuun ja vietetä loppuvuotta lepositeissä.

Kolmas on pitkästymisen mahdollisuus. Jossain välissä suattaapi olla niin, että alkaa kaipaamaan järkevää tekemistä, rutiineja ja vastuuta. Se että pyrkii ylös sängystä ennen kolmea ja juo viidettä päivää viiniä ei varsinaisesti oo ihan niitä mun ykkösjuttuja edes lomalla. Toki onhan siinä vastuuta ja puuhaa, kun pyrkii kasvattamaan kesäkaljamahaa ja leikkaa pikkukännissä nurmikkoa joka toinen päivä, mutta mä jätän silti ne touhut toisille ja pyrin pitämään kiinni normaalielämän syrjästä.

Neljäntenä tulee kauhulla töidenalun odottaminen. Kolmantena lomapäivävä muiden "loma menee niin äkkiä, varo vaan!!"-jankkaus alkaa tuntua uskottavalta ja silität jo työpaitaa valmiiksi kolmen viikon päähän ja teet eväsleipiä. Otappa siinä rennosti, kun muut lomansa jo pitäneet katkeraperseet pelottelee!

Mikä on sun mielestä loman huonoin puoli? Entä paras?

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Mielipiteesi on meille tärkeä

Me eletään kuulkaas toverit sellaista aikaa, että kaikesta pitää olla mielipide, mielellään vielä hyvin perusteltu ja vahvalla faktapohjalla. Sulla pitää olla jotain sanottavaa Kreikan tilanteesta, Ukrainan tilanteesta, homoliitoista, Itämerestä, vapaana kulkevista kissoista, Vesa Keskisestä, Päivi Räsäsestä, säästä, fitnessurheilusta ja maahanmuutosta. Näin niinku esimerkkinä. Toki siinä sivussa täytyy olla perillä kaikesta höpönlöpöstä, esimerkiksi elokuvista, musiikista ja poptähtien huumevieroituksista. Sanoppa että ei kiinnosta, niin sähän olet naiivi teinijuntti, jonka pieni surkea elämä pyörii vain oman navan ympärillä.

Kuka oikeasti uskaltaa sanoa ääneen kesken kaiken kahvipöydässä, että aivan sama joku ilmastonmuutos? Tai että vittuakos mua joku kriisialue kiinnostaa. Että minulla ei ole asiasta mielipidettä, enkä myöskään sellaista aio hankkia. Mä en ainakaan jaksa toistuvasti aiheuttaa järkytyksen huokauksia ja saada osakseni sääliviä päänpyörittelyitä, vaikka ennemmin murehtisin seuraavan päivän ostoslistaa, kuin pörssiromahdusta Mongoliassa. 

Joillekin on vaan niin jumalattoman tärkeää olla mielipiteittensä kanssa tykittämässä kaikkia FB-kavereista puolituttuihin 24/7 omilla pohdinnoillaan - ja huokailla teatraalisesti, kun ei saa ketään inspiroitumaan kylmästä sodasta, uusimmista tutkimustuloksista ja valuuttakriisistä. Ihan oikeasti, ei kai kukaan ole niin pässi että kuvittelee sivistyksen olevan sitä, että kelaa mielessään jotain syyriaukrainakreikkasyyriaukrainakreikka-mantraa, valmiina sylkemään sen jonkun pahaa-aavistamattoman raukan naamalle?

Ehkä mä olen narsistinen kusipää ja pinnallinen teini, kun mä joskus pohdin sisustustyynyjen värieroja tai  kaadan ruokaa roskiin, sen sijaan että valmistelisin jotain Powerpoint-esitystä maailman tilanteesta tai tekisin jotain ajatuskarttoja Itämerestä. Tai että mietin omia ihmissuhteitani enemmän kuin valtiomme suhteita naapurimaahansa. Plus, että mulla ei ole kaikesta mielipidettä, vaan osa asioista jää mun aivojeni ö-mappiin ilman sen kummempia ajatuksia ja pohdintoja aiheesta. Ihmisen kapasiteetti ei vain yksinkertaisesti riitä olemaan kiinnostunut kaikesta. Ei ainakaan mun.

Se että aina ei vaan kiinnosta, ei ole mikään häpeä - jos multa kysytään. Voin kertoa, että kun riitelee kumppanin kanssa tai unohtaa maksaa tärkeän laskun, on joku kuutti tai ilmatilanloukkaus yksi lysti sillä hetkellä. Ihmisillä on omakin elämä, ei koko aikaa vain voi olla helvetin kiinnostunut mitä missäkin tapahtuu. Se että ei jaksa kommentoida kaikkia otsikoissa pyöriviä aiheita sydän syrjällään, vaan ennemmin katsoo valmiiksi naurettuja höpöhöpösarjoja ja pohdiskelee mitä viiniä joisi, on jumaluata normaalia elämää. Etsikööt poliittisesti valveutuneet pätijät väittelykaverinsa muualta, mä käytän aivojani tällä hetkellä mieluummin johonkin kevyempään. 

Eksynyt oon blogiviidakkoon

Morjes ja sori tää turhan pitkäksi venynyt tauko. Voisin kyllä selittää tekosyitä hiljaisuudelle ja kehitellä huimia tarinoita teknisistä ongelmiasta, mutta ennemmin kerron ihan aidon syyn: tämän hetken blogimaailma aivan suoraan sanottuna vituttaa mua. Plus kylkeen vielä kaikki naistenlehdet, joiden sisältö on nykypäivänä enemmän pissisten bloggaamista kuin laatujournalismia. Höttöä, höttöä ja höttöä.

Mä ahdistun jo pelkästään Facebookiin menemisestä, kun joka toinen linkittää joko omiaan tai joidenkin muiden bloggaajien keskenään melkein identtisiä postauksia tykkäyksiä kalastellen. Trikooperseisiä ämmiä nälkäkuurilla kertomassa "hyvinvoinnista" ja "itsensä kuuntelemisesta", Henkkamaukan hellekaavuissa Suomen sateisessa kesässä kulkevia wannabe-uniikkeja mallilistoille pyrkiviä akkoja ja "shokkipaljastuksia"/provosoivia feministitekstejä kirjoittelevia huomioprostutioituja hyppii joka sivulla - ja mä en vaan jaksa. 

Mä olen niin kyllästynyt ja väsynyt tähän touhuun, eikö todellakaan kukaan enää keksi mitä uutta? Samaa läpinää blogista toiseen ja kaikkien pyrkimys on saada tuhansia tykkäyksiä ja päästä Iltalehteen tisseineen/kasvutarinoineen/treenivinkkeineen. Identtiset plotkot identtisten tekstien, perseiden, paljastusten ja hyvinvointivinkkien takana eivät juurikaan nosta mun intoa edes kuulua tähän ylikansoitettuun blogimaailmaan. Mutta kun kaikki on niin saatanan uniikkeja! 

Joo, eihän mun ole pakko lukea yhtäkään postausta tai eksyä kenenkään blogeihin. Mutta kun on. Selaat kaverin aikajanaa, avaat vaaraa aavistamatta naistenlehden linkin tai luet uutisia, on joka paikassa joku tarjoamassa omaa tarinaansa paskasta äidistä, parhaasta alelöydöstä tai pakaratreenistä . Kun samanlaisen lässynlään on lukenut ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten jo, nähnyt sen saman alerääsyn naapurin päällä kukkapenkkiä nyppimässä ja bongannut sen saman treenivinkin kaksisataa kertaa eri urheilulehdistä, niin eipä enää oikein napostele lukea siitä jonkun huippubloggaajaksi pyrkivän tyrkyn omaa versioita. Ja kaikkein vähiten kiinnostaa lukea niiden hännystelijöiden tsemppiviestejä ja hehkutusta omasta silmästä katsottuna aivan nolla-asiasta. 

Tiedän kuulostavani katkeralta lehmältä, joka on tajunnut oman blogimatkansa tulleen tiensä päähän ja ymmärtää seuraavan vaiheen olevan "poista blogi"-painikkeen painaminen täydessä hiljaisuudessa. Että nyt olisi niinku allekirjoittaneen aika siirtyä sivuun ja tehdä tilaa energisimmille tapauksille. Mutta kun mä en ajattele niin. Mä en ajattele, että koska mä en sopeudu nykytrendiin, mä lopetan. Tai että mulla ei ole kymmentätuhatta lukijaa ja faniklubia, hukkaan ovat menneet nämäkin vuodet. Mä en ole mitään muuta kuin pettynyt blogimaailmaan ja sen ikävystyttäviin kopiopostauksiin, mutta idioottihan mä olisin jos lopettaisin miellyttävän ja kehittävän harrastuksen sen takia, että mä en itse sopeudu trendeihin.

Joten kaikki te, joilla heräsi toivonkipinä lopettamispuheiden kohdassa, olen todella pahoillani. Mä jään, enkä lähde mihinkään. Mä jään taistelemaan tusinatavaralätinää vastaan!









perjantai 19. kesäkuuta 2015

Juhannustyypit

Mikä juhannustyyppi sä olet?


Kännissä kokkoon vaurioitta -tyyppi.
Se kaveri, joka kaatuu kokkoon, kiukaaseen ja grilliin (johtuen siitä, että on vetänyt Koffia aamukymmenestä lähtien) , mutta ei loukkaannu mitenkään. Naarmuitta selviää palavasta saunasta, nokkospuskassa kusella käymisestä ja taistelusta kyykäärmeen kanssa. Ei telo itseään saunapuita kirveellä mätkiessään, muurinpohjalättyjä paistaessaan tai soutuveneellä haaksirikkoutuessaan. "Hupsistakeikkaa, oho, olipa lähellä, heh heh"-sölkötys vienolla sammalluksella höystettynä kuuluu kyseisen jampan tai bimbon pääsanavarastoon. Koska juopon tuuri.

Selvinpäin ensiapuun -tyyppi.
Tää on sit se kaveri, joka astuu ensimmäisen lasinsirun päälle, roiskuttaa silmäänsä sytytysnestettä ennen kuin on edes ajatellut puteliin koskea ja tippuu laiturilta lyöden päänsä haukeen huolimatta pelastusliiveistä - selvänä toki. Näitä tyyppejä seuraa epäonni lauteilta kokkoon ja kokosta päivystykeen. Muut on vetänyt kaljaa tuntitolkulla heitellen tikkaa puolisammuneina ilman suurempia vaurioita, mutta tää raukka kärsii sitten muidenkin puolesta. Yleensä kuskin tehtävissä. Kunnes kuskin paikka kylläkin vaihtuu matkustajaksi ambulanssiin. 

Rutiinit ennen kaikkea -tyyppi.
Tällä menee sitten pasmat täydellisen sekaisin, jos kesäkeiton perunat on leikattu väärässä kulmassa tai saunaan ei mennä tasan silloin kun se on kuuma. Kantaa mukanaan muistilistaa ja vetää rauhoittavia selättääkseen paniikin joka iskeytyy vasten kasvoja, kun kakarat kaataa mehut pellavaliinalle, vettä sataa väärään kellonaikaan ja äijät ei saa grilliä kuumaksi. Kaikki juhannustaiat on tehtävä kukkaseppele päässä kireästi hymyillen, koska niin on aina tehty ja lässynlää. Yleensä nää on naisia joiden miehet kuuluu kännissä kokkoon -kategoriaan. Ja sehän vasta aiheuttaakin tarvetta nitroille.

Rennosti pyhien läpi -tyyppi.
Verkkarit, kumisaappaat, paketti makkaraa ja hälläväliä-asenne kuuluu tämän jussi-ihmisen perusvarustukseen. Vaikka sataisi lunta ja grillikota räjähtäisi pallosalaman ja kaasupullon ylivuodon yhdistelmän seurauksena, hän se vaan makaa rennosti lepolassessa siemaillen lasinpesunestettä. Koska mikäs tässä valmiissa maailmassa. Yleensä kyseessä on mies, joka on saanut jotenkin keploteltua itsensä yksin mökille ämmän jäädessä kaupunkiin vinkumaan.

Teema-asu ja lava sidukkaa -tyyppi
Nää on näitä nuoria aikuisia, jotka pukeutuu hauskasti koko frendijengin voimin ja suuntaa Nissan Micran kohti Himosta tai jotain muuta ihmishelvettiä. Inkkaripäähineet, neonväriset viitat tai elmukelmusta tehdyt asusteet viuhuen tämä porukka saapuu paikalle jänskän väristen pillien ja fantsujen partyhattujensa kanssa kuuntelemaan jotain mikseriräppäriä ja kiljumaan. Kaikilla on seuraavana päivänä kuppa, nokkosihottumaa perseessä ja nilkat poikki, kun ne korkkarit ei ollutkaan se paras idea pellolle järjestettävään musiikkitapahtumaan.

Kaikki on paskaa -tyyppi.
Hän lähtee mököttäen mökille, festareille tai terassille ja vikisee puolipöhnässä kuinka on hyttysiä, kylmä, märkä, jano, nälkä, panettaa, pissattaa ja miksimälähdinkotonaolishyvä. Yleensä hänet feidataan hyvinkin ripeästi, ja sitten seuraavana aamuna tilitetään Demiin paskoista kavereista, jotka hylkäsi kesken illanvieton. Syynä ei tietenkään ole oma mankuminen, teltassa yksin tekstailu ja kaikesta valitus.

Tikissä jussina -tyyppi
Makkaraa, kuoharia, mansikkakakkua tai salaatinkastiketta välttelevä himokyykkääjä, jolle juhannus on vain selkärangattomien läskiperseiden kokoontumisjuhla. Linkittelee Facebookiin terveelliset grilliherkut -ohjeita ja tsemppaa muita Instagrammissa lähtemään juhannuslenkille. Halveksii tavallisia kuolevaisia, jotka alentuvat sikailemaan moisena turhana juhlapyhänä. Koska ei kipuu ei hyötyy ja eat clean bitch!!!

Hyvää Juhannusta kaikille tasapuolisesti! 
Ps. Kuuluuko juhannusporukkaasi joku ylläolevista?






maanantai 8. kesäkuuta 2015

Kotini kaatopaikka

Tiettekö niitä koteja, joista ajattelette että hyijeesuskristusmitenoksettavaa? Sellaisia asuntoja, joissa sisustuselementteinä toimii noutoruokapakkaukset, pölypallerot ja hiekkaan sekoitettu kura ja ominaistuoksu on vieno roskakorin mätäneeseen vivahtava parfyymi? Kämppiä, joissa miettii, että voiko täällä edes koskea mihinkään? Mä tiedän ihan helvetin hyvin, mulla kun sattuu olemaan juuri sellainen tällä hetkellä. 

Remontti vie niin mehut, ajan kuin motivaationkin puunata tätä läävää ja sen kyllä huomaa! Hyi pyhä taivas ja apua, mikä tunkio! Joka paikassa on erilaisia pinoja ja kasoja, jotka koostuu lipuista ja lapuista joissa on mittoja ja epämääräistä tekstiä, esitteistä, värikartoista ja rakennusalan kirjallisuudesta. Eteisestä löytyy jatkuvalla syötöllä sahanpurua ja ruuveja, roskia kasaantuu sinne sun tänne ja peti on pedattu viimeksi varmaan silloin kun oli lunta. Nythän on tosiaan kesäkuu. Paikka on muutenkin joku astmaatikon pahin painajainen, pölytöntä pintaa ei meinaa löytää täältä vaikka etsisi alansa parhaan vainukoiran kanssa. Vaikka mä olen sottapytty, mä en ole koskaan pitänyt likaisuudesta - kuinka tässä nyt näin kävi?

Äsken ryhdyin helpottamaan tätä tuskaa pakkailemalla koriste-esineitä ynnä muita pölynkerääjiä muuttolaatikkoon, vaikka osoitteen vaihtumiseen menee kyllä tovi jos toinenkin. Mä oon niin jo asennoitunut seuraavaan kämppään, että tälle mä en halua tehdä kuin loppusiivouksen ja vetää oven kiinni perässäni. Oikein oksettaa! Sälekaihtimet on kiinni ettei lintujen kurapaskat ja siitepöly loista koko komeudessaan, että mikäs tässä on aurinkoisina kesäpäivinä pimeässä sikolättiluolassa elellä....

Jos mä näkisin jollain muulla ihmisellä tällaisen asunnon, mä varmaan kirjoittaisin järkytyksestä vapisevalla kädellä kolmesivuisen merkinnän päiväkirjaan, ihan vaan jo pelkästä kauhusta. Mulla ei edes ole päiväkirjaa, mutta sillä hetkellä tulisi kyllä tarve purkaa se shokki. Nyt asun itse tällaisessa kaaoksessa, joka näyttää siltä että olisi risteytetty kaatopaikka ja kotibileiden jälkitunnelmat. Täältä puuttuu enää ripuloiva kissa, rapajuoppo ja tuholaiseläimet, niin täydellisen katastrofikämpän ainekset olisivat koossa.

Ehkä mä himpun verran liiottelen; pesukoneet pyörii päivittäin, imuriakin tulee näytettyä silloin tällöin. Keittiön pinnat vetelen päivittäin rätillä ja roskatkin saattaa ajoittain löytää tiensä roskikseen. Mutta silti, ei tää mikään silmiä hivelevä näky ole. Tänne kun pamahtaisi yllätysvieraita vartin varoajalla, mä en ehtisi muuta kuin lyyhistyä lattialle itkemään. Siinä vaiheessa täytyisi varmaan ehdottaa vieraille, että meillä alkaa eteisestä sokkoleikki, joka jatkuu koko vierailun ajan ja päättyy vasta oven ulkopuolella. Ei tätä kauhukämppää yksinkertaisesti voisi näyttää kenellekään.

Helpota mun tuskaa ja kerro kauheimmasta kämpästä jonka olet nähnyt, siis siivottomuusmielessä. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki tulee, mikäli se on sun oma kämppä (mun mieli helpottuu kummasti, jos joku muukin uskaltaa paljastaa elämänsä sotkuisimman ajanjakson).... Tokihan tän voi myös linkittää vinkkinä jollekin sottapersekaverille, mutta mä en ota vastuuta teidän ystävyyden jatkumisesta!

Sotkuista viikon alkua kaikille, myös teille siivousfanaatikoille! 


lauantai 6. kesäkuuta 2015

Mies, sua on kusetettu

Aina sanotaan, että miehet on kusipääsikoja ja valehtelevia lusmuja ja parantumattomia huijareita, mutta kyllä sen kusetuspystin kotiin vie naiset.

Itse en haluaisi olla mies; veit millaisen emännän tahansa baarista kotiin, aamulla vieressä makaa joku jäätävä katiska. Herkkuperseinen, terhakkatissinen räpsyripsi onkin aamulla tasapaksu kakkosnelonen, jonka puolet karvoista odottaa tyynyllä uudelleenpaikalleasettelua  ripsistä tukkaan ja kaikki muodot on riisuttu vaatteiden mukana eteiseen. Vaikka eihän ulkonäkö saisi kaikkea määritellä, niin itse ainakin säälin omaa miesparkaa, kun joka aamu saa herätä suohirviön vierestä, ennen kuin meikkipeili ja hiusharja kutsuu. Mutta no, ei se kyllä ole vielä näiden seitsemän-kahdeksan vuoden aikana valittanut.

Vaikka eiväthän naiset ainakaan kuulemani mukaan miehiä varten laittaudu, miehet on se kohderyhmä joka tulee huijatuksi. Kyllä manikyyreissä ja pidennyksissä ja ohennuksissa ja töpötyksissä ja söpötyksissä käynyt nainen aina toisen naiset feikit kohdat tunnistaa! Joskus on kieltämättä aika surullista, kun joku jamppa kuvittelee muijalle jonka rasvaprosentti lähentelee viittä, kasvaneen oikeasti ihka aidot tissit yhden Viron-reissun aikana. Tai että on ihan mahdollista että jonkun ripset ovat niin tiheää ja pitkää materiaalia, että niiden alle voi mennä sateen suojaan.

Itse joku aika takaperin kun sain silmiini pirun voimakkaan allergisen reaktion ja sain sitten ilokseni nyppiä ripset - niin omat kuin pidennyksetkin - silmistäni ja edessä oli pitkät viikot ilman ripsen ripseä, opin kyllä taas siihen naturelliin lookiin. Tässä taas päästään siihen miesten välkkyyteen; eihän joku Petja tai muut lähipiirin miehet edes ymmärtäneet mitä tuskaa on olla kaljusilmä ja näyttää seuraava kuukausi tai kaksi kymmenenvuotiaalta lapsisotilaalta. Tässä herää kysymys: eikö miehet ymmärrä, vai eikö ne välitä? Tekevätkö ne naiset jotka käyttävät paljon aikaa näyttääkseen miehensä silmissä kauniilta, yksinkertaisesti vain aivan turhaa työtä? Että kuka tässä nyt huijaa ja ketä?! Ollaanko me sittenkin tässä niitä urpoja?

Toisaalta mä en usko miesten "emmää ees huomannu et sullei oo meikkii muru oot nätti!!!"-lätinään. Kun mä tulen saunasta, niin sen läikikkään hirmuliskon perseen näköisen naaman ihan satavarmasti tunnistaa ihan "luonnon kauneudeksi", että on aivan turha kenenkään vetää mitään sössönsöötä. Meikitön nainen on monesti aika valju näky, toisilla tosin on onni potkaissut geenilotossa. Vilpittömät yläfemmat heille, itsellänihän ei sitten mennyt ihan seittemän oikein. Ja hei. Emmäkä vedä miehille, että voi vitsi, en YHTÄÄN hoksannu, ettet oo käyny vuoteen parturissa etkä pessy viikkoon hampaitas, ku oot niin himputin sulonen ilmestys noinkin!


Mitä luulette, tajuaako miehet oikeasti miten paljon nykyämmät vetää itteensä muovia, kumia, silikonia, erilaisia kemiallisia yhdisteitä ja irtokarvaa? Vai eikö ne vaan välitä? Entäpä löytyykö täältä muita munkaltaisia, jotka ei yksi kertaisesti enää edes välitä miltä se oma naama jäyttää, riittää kun on puhdas? Ja onko täällä yhtään miestä langoilla, joka osaisi vastat visaiseen kysymykseen: nainen naturellina vai viimesenpäälle laitettuna? 


Ihanaa viikonloppua kaikille niin meikatuille kuin naturelleillekin naisille - ja miehille!
Toivottaa ilman meikkiä hikisenä trikoissa sipsejä mässäävä Jenni.......



keskiviikko 3. kesäkuuta 2015

Remontin huumaa

En muista olenko maininnut vielä  tekemistämme talokaupoista, mutta näin tosiaan pääsi käymään ja nyt käsissämme on melkein 80 vuotta vanha talonkäppyrä. Siitä syystä tää blogitouhu on jäänyt ihan täysin sivuun, yksinkertaisesti aika ei meinaa riittää. Ja sanomattakin taitaa olla selvää, että remppa ei ihan kuulu kategoriaan "maalia pintaan ja sohvaa sisälle", vaan lähinnä "puretaan, raivataan, raivotaan, rakennetaan"-sarjaan.  Varsinkin kun kaksi tulisielua (okei toi oli vähän romantisoitu termi, suoraan sanottuna toinen on millien kanssa rakasteleva ja mistään tinkimätön luupää ja toinen suurpiirteinen ja laiska raivohullu) raksalla minimaalisella budjetilla ja epäselvällä aikataululla ei ole varsinaisesti mikään rakkaudentäyteinen ja lempeä tihkuva combo.

Tähän mennessä jännittävintä tässä on, että remontin aikana kumpikaan meistä ei ole joutunut käymään ensiavussa hupsistakeikkaa-vammojen takia, joita ylipäätään on tullut yllättävän vähän (ainoastaan isäpappa sai mustan silmäkulman vatupassista ja kaikilla on vain kevyitä ruhjeita ympäri vartaloa). Otetaan vielä huomioon, että allekirjoittanut, todella tapaturma-altis aivokääpiö käyttää sirkkeliä ja muita työkaluja ja Petja taiteilee yksinään rakennustikkailla puukkosahojen ja naulapyssyjen kanssa pilkkopimeässä. Myöskään emme ole muuranneet toisiamme seinän sisään tai myrkyttäneet  tärpätillä toisetemme raksaeväitä, mikä olisi hyvin mahdollista kuumenevien tunteiden ohessa. Täytynee koputtaa puuta, tai jompikumpi istuu tänään Acutassa vatupassi otsalohkosta törröttäen...

No, kaiken kaikkiaan kaikki on siis mennyt niin mallikkaasti kuin on vain mahdollista näissä olosuhteissa. Petja on ollut äärimmäisen joustava ja ahkera, mä olen saanut lähinnä pelleillä ja opetella. Enhän mää urpo osaa mitään materiaalimääriä ja -kustannuksia laskea, saatikka iskee niitä paikoilleen! Jos vetovastuu olis mulla, me oltais todennäköisesti henkilökohtaisessa konkurssissa ja talo olis palanut noin viistoista kertaa tän kuukauden aikana. Onneks on mies, kenen kanssa saa rauhassa olla tyhmä ja avuton. Loppuun mä liitän vielä pari kuvaa, jotka puhelimen sisuksista löytyi, jotta tekin pääsette fiilikseen (niitä kauheimpia purku- ja  kaaoskuvia en jaa, niistä kun ei kukaan kostu):

Tämän projektin jälkeen mä en maalaa kymmeneen vuoteen edes vesiväreillä.

Olohuone lattiaa vaille valmis!

Paneelihelvettimakuuhuoneen viimeistelyä.

Keittiö ennen....

... ja keittiö purkamisen jälkeen, koolaustouhut meneillään.

Mukavaa keskiviikkoa kaikille!

Elämäni eläimet ja eläimien elämät

Mä oon viime aikoina lukenut aika hämmentäviä uutisia ja otsikoita, joista paistaa ihmisten vieraantuneisuus luonnosta ja luonnon kiertokulusta. Tiivistettynä meininki on nykyään tämä:  Ihmishenki on täydellisen arvoton, mutta punatulkuillekin pitäisi lähes tulkoon pitää hautajaiset seurakuntatalolla kahvittelun kera. Taasen pelottavat tai kookkaat metsäneläimet eivät ansaitse muuta kuin otsikoissa kauhistelua ja ehkä napin ottaan. Tylsät ja epäsöpöt eläimet sitten ovat vähän niinku ihan sama, ketä kiinnostaa joku supikoira tai rusakko?

Ensinnäkin haluaisin kysyä, miksi jokaisesta eläinhavainnosta täytyy soitella lehtiin? Metsäkoneenkuljettaja oli nähnyt PEDON, eli yksinäisen suden metsässä - ei muuta ku piuhaa Iltalehdelle ja paniikki päälle. Ei jumalauta, sun työmaas on metsä, jonne kuuluu YLLÄRIPYLLÄRI metsäneläimet - myös ne sudet! Joo, ei se varsinaisesti mieltä hivelevä hetki ole hengata petoeläimen kanssa kahdestaan pusikossa, mutta jotain rajaa... Se asuu siellä, ei se metsäkoneenkuljettaja.

Kohta me ollaan siinä pisteessä, että otsikot koostuu eläinaiheisista shokkiuutisista, tyyliin "järvessä nähty kuha!" ja "rusakko juoksi tien yli!". Unohtamatta näitä perinteisiä hysteriaotsakkeita: "Keravalainen äiti järkyttyi: Lokki katsoi eskari-ikäistä tytärtä silmiin!" tai vaikka "Pikku-Monaliisan karu kohtaaminen koulutiellä - sisilisko käyttäytyi uhkaavasti!". Ai kauhee, pysytään sitten vaikka siellä asfalttiviidakossa, jos ainoa psyykeen kasassa pitävä eläin on oksennusta torin laidalla nokkiva pulu.

Myös eläinten kuolema ja kuoleman jälkeiset hetket ovat viimevuosina puhuttaneet: lapset voi järkyttyä kun poroporukat loikkii junan alle ja kaatopaikalta löytyy hevosenraato. Auton alle jäänyttä hirveä lopetetaan tien reunassa ja teurasauto ajaa Puuhamaan ohitse. "Mitä jos lapsi olisi nähnyt?" on toistuva kysymys näiden tilanteiden yhteydessä. Ajatella, jos lapsi näkisi kuolleen eläimen! Lastahan täytyy suojella rippikouluikään asti siltä näyltä, ettei vaan missään nimessä luonnonkiertokulku  tule tutuksi ja helposti ymmärrettäväksi asiaksi. Tokikaan eläimen raadon kappaleet eivät kuulu lenkkipolulle tai julkiselle paikalle, että tässä en viittaa otsikoissa olleeseen hevosen pää pururadalla -keissiin! Se on sitten asia aivan erikseen.

Ehkä mä olen jotenkin moukka ja tunteeton juntti, mutta kun on lapsena nähnyt  auton alle jääneitä raatoja, eläinten lopetuksia, teurastamolla roikkuvia lihamöykkyjä ja luonnollisesti itsekseen kuolleita eläimiä, en osaa nähdä mitään kauhen sydäntäpysäyttävää veriläikissä junan kyljessä tai moottoritien varressa makaavassa supikoirassakaan. Kaikki elollinen mikä maailmaan syntyy, myös kuolee. Eihän sillä kuolemalla tarvitse revitellä, mutta ymmärtää ja hyväksyä se täytyy. Omin silmin näkeminen konkretisoi asian ja tekee siitä helpomman käsitellä. 

Myös eläinten överiksi mennyt inhimillistäminen ja ihmisen alaspolkeminen suorastaan huvittaa mua. Varsinkin, kun puhutaan muista kuin lemmikkieläimistä. "Miksei ihmiset arvosta eläimii ja ne vaa haudataa koruttomasti johki mettää, ei ihmisetkä tarvi hienoi hautajaisii!!!"-argumentti on yksi parhaista mitä olen kuullut. Mä olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että yksikään kuollut ei varsinaisesti tarvitse niitä hautajaisia. Ei ihminen, ei eläin. Mutta ne omaiset ja läheiset, he sen tilaisuuden ymmärrettävästi tarvitsevat. 

Vuosien varrella lemmikin omistajalle kertyy paljon muistoja eläinkaverinsa kanssa, jotka varmasti kuoleman kohdatessa muistuvat mieleen. Tämänhän vuoksi muistotilaisuuksia pidetään niin sukulaisille kuin lemmikeillekin, kiitetään niistä hyvistä yhteisistä vuosista ja ilonhetkistä. Poismeno tuntuu todellisemmalta, saa sanoa hyvästit. Ja onhan se fakta, että monelle oma koira rakkaampi kuin kaukainen sukulaistäti, ja täten on musta ihan luonnollista pitää pieni muostotilaisuus lemmikille. Mutta sitten kun jokaiselle pihviksi menevälle naudalle ja metsään veivinsä heittäneelle kaniinille täytyisi järjestää joku surujuhla tai massatapahtuma, mennään jo vähän raiteiltaan. Lemmikki on lemmikki, kotieläin on kotieläin, metsäneläin on metsäneläin ja teuraseläin on teuraseläin. Ja ihminen on ihminen. Pitäkööt mäyrät ja joulukinkut omat menonsa, ei meidän ihmisten tarvitse sekaantua siihen.

Mä en usko yhdenkään vammautuneen ratsun toivovan kallista polttohautausta tai että yksikään lammas olettaisi saavansa kirkonmäeltä kylän parasta hautapaikkaa. Harva ihminenkään toivoo kovin prameita hautajaisia. Mun mielestä siinä vaiheessa kun eläimen hankkii, siitä täytyy pitää huolta ja sen eläimen hyvinvointiin ja hyvään elämään tulee panostaa. Samoin kivuttomaan lopetukseen, mikäli se asia tulee eteen. Mutta se että ulkopuoliset ihmiset pidättelevät vuoroin oksennusta ja vuoroin itkua nähdessään omaa mieltä järkyttävän lopetuksen, teurasjätettä tai eläimenruhon ja vaativat jotain hautausmenoja makkaran ylijäämälle, ollaan menty  niin yli mun ymmärryksen. Samalla sorretaan kanssaihmisiä, eikä arvosteta mitään eikä ketään - paitsi niitä söpöjä eläimiä.


maanantai 1. kesäkuuta 2015

Hei älä välitä mitä susta ajatellaan

"Älä välitä muiden mielipiteistä" on kyllä ihan kärkipäässä sarjassamme "paskanlätinää". Tää nykyinen itsekeiskeinen minäminä-maailma on aivan täysin tuollaisen määteenmitähaluuneikuulumuille-ajattelun synnyttämä ilmiö. Älä nyt uniikkeihin sukkiisi sekoa, mutta joskus olisi ihan tervettä ajatella mitä muut susta kelaa ja millaisia asenteita sua kohtaan rakennetaan.

Mun mielestä on aivan normaali ja ihmiseen sisäänrakennettu asia olla kiinnostunut siitä mitä muut itsestä ajattelevat. Ja joskus senkin edessä on ihan tervettä nöyrtyä, eikä leikkiä prinsessaa ja toimia pelkän omahyväisen ajatusmaailman mukaan. Siististi tilanteen vaatiman tyylin mukaan pukeutuminen on pirun hyvä esimerkki; itse en ainakaan laittaisi paljastavaa baarikolttua mummon hautajaisiin, vaikka kuinka nykypäivänä ei sais välittää siitä mitä muut ajattelee ja pitäis toimia "oman persoonan" mukaisesti. Kyllä mä olen aivan valmis hyväksymään epäonnistumisen työnhaussa, jos painelen paikalle vetelänä naama norsunvaginana ja joku kotidarra-asu päällä paskalta haisevana. Tai en ihmettelisi, jos saisin paheksuvia katseita täyttäessäni perseelläni useamman penkin ruuhkabussissa ihan vaan omaa vittumaisuuttani.

Jos ei välitä muiden mielipiteistä ja toimii pelkkää omaa etua ajaen, on aika perkeleen selvää, että edessä on aika yksinäiset ja synkät ajat - ellei osaa manipuloida jotain selkärangattomia raukkoja omaksi ihailijajoukokseen. Olisi itseasiassa semisti tärkeää olla kiinnostunut muiden ajatuksista, jotta voisi joskus itsekin kasvaa ja kehittyä ihmisenä, sikä jämähtää omaksi uniikiksi kusipäiseksi itsekseen. Jos sulle ei ole mitään väliä mitä muiden päissä liikkuu kun sä astut paikalle, on ihminen mun mielestä hylännyt samalla kiinnostuksen itseensä ja mitätöinyt henkisen kehityksensä merkityksen. Että mä oon hyvä näin ja en aio muuttua, saatana muuttakoot muut itse ajattelutapaansa, mikäli aikovat pärjätä mun kanssa!

Muiden mielipiteistä välittäminen fiksuissa rajoissa olisi vaan niin tärkeää. Monet loukkaavat sanat, mieltä kaivamaan jääneet ikävät eleet ja asiattomat kommentit olisi varmaan jääneet tekemättä ja sanomatta, jos ihmisillä olisi enemmän kiinnostusta muiden ajatuksista. Ei se tarkoita, että ihminen on lapamadon ja aamutossun sekoitus, jos käyttää pienen hetken niin omien kuin muidenkin ajatuksille pukeutuessa, elehtiessä, puhuessa, ryhmää johtaessa ja vaikka liikenteessä. "Keijo varmaan kokee mun olleen epäkohtelias kun toimin tavalla X, olinkohan mä tosiaan?" on paljon fiksumpi ajatus kuin "no mullehan on ihan saatanan sama mitä se Keijorassukka ajattelee, tää on niinkö mun elämä!!!!!". 

Se että koko elämä pyörii siinä, mitä muut susta ajattelee on ihan eri asia. Jos ei aamulla saa sukkaa jalkaan ja leipää suuhun ilman että pelottaa muiden mielipiteet, ollaan ihan ääripäässä. 


Kerroppa tilanne, jossa joku ilmiselvästi EI ollut kiinnostunut muiden mielipiteistä, vaan surutta "toteutti itseään" mahdollisesti muiden kustannuksella!