HUOM! Blogin tarkoitus ei ole loukata ketään tai aiheuttaa minkäänlaista mielipahaa. Tekstit ovat pääsääntöisesti aivotonta läpäheittoa tai humoristista lätinää. Toisinaan kynään tartutaan vakavammallakin mielellä. Mikäli huumorini tai tyylini ei uppoa, blogissa esiintyvät kannanotot aiheuttavat harmia tai tekstit kuulostavat yli-ikäisen pissiksen rageemiselta, suosittelen vaihtamaan sivustoa.

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Ennen vs. Nyt

Ennen vanhaan kaikki oli paremmin, eikö? Jopa me 90-luvun lapset voidaan sanoa niin!

Ennen poljettiin pyörällä kakskytä kilsaa moikkaamaan kaveria, eikä tuntunut edes pahalta. Vietettiin päivät ja yöt kikatellen ja pippeleistä puhuen, oltiin ulkoilmassa ja keksittiin jotain aktiviteetteja. Nykyään jätetään moikkaamiset ja ylipäätään kaikki ylimääräiset sosiaaliset kanssakäymiset vähemmälle ja laitetaan kaverille mukahauska whatsapp-viesti tai linkitetään Facebookin seinälle joku helvetin meemi. Jipii, miten antoisa ystävyys.

Ennen pelattiin keinumattia, pistettä, tervapataa, hypättiin narua ja twistiä, vaihdeltiin lätkäkortteja ja tarroja. Nykyään istutaan yksin pimeässä huoneessa ja pelataan Candy crush sagaa ja Angry birdsiä tabletilla ja odotetaan sitä hetkeä, kun perse kasvaa kiinni sohvaan. Pelaamisen keskeyttää ainoastaan kaverin lähettämät kuvaviestit ja Facebook-ilmoitukset. 

Ennen valokuvassa sai olla ruma. Kuva otettiin jonkun tärkeän tai kivan hetken takia välittämättä siitä, onko jollain silmät kiinni, kuolaa rinnuksilla tai läskit sisäreidet. Varsinkin kun filmikamerassa ei ollut mahdollisuutta ottaa sataa uusintaotosta, vaan sillä mentiin mikä sillä yhdellä painalluksella tuli ja piste. Kun kuvat haettiin liikkeestä, todettiin rumista otoksista "tolta sää näytät, ei voi mitään" ja elämä jatkui. Tärkeintä oli, että kuvassa on hyvä porukka ja se Eiffel-torni tai Puuhamaa, ei se, onko Lenitaunelman silmät vinossa ja tissivako kenossa. Onhan se kiva, että nykyään saa valita parhaat otokset, mutta on se vähän surullista kun kaikki aitous katoaa ja tilalle saadaan luonnottomia catwalk-asentoja ja peilin edessä hiottuja teennäisiä hymyjä.

Ennen romanttiset yllätykset olivat kukkia, vaivalla järjestettyjä tapaamisia ja uhrauksia, nykyään saadaan sitten tyytyä niihin whatsappeihin, Facebook-tökkäyksiin ja Instagram-tägäyksiin. Miten nykymaailmassa voi edes syntyä parisuhteita?! Tavataan Instassa, jatkot Facessa ja ensimmäinen lapsi tehdään Snapchatin välityksellä? Lähetellään jotain helvetin virtuaalipusuja ja selfieitä? Sanotaan "tahdon" Skypessä? Mitä paskaa...

Ennen myös riitely oli riitelyä, ja yleensä rajoittui vain kahteen henkilöön. Huudettiin pää punaisena haistavittua ja lyötiin nyrkillä pöytään, tehtiin oma kanta selväksi paiskomalla ovia ja lopulta sovittiin, kun ei enää jaksettu huutaa. No nykyään sitten ensinnäkin riidan aiheet saadaan jo somesta, esim. Keijo otti selfien Lolamatilfan kanssa eikä kertonu siitä Tsygelle ja Köpälle. Sitten alkaa tekstarihelvetti, Facebook-seinän terrorisointi, vihjailevien biisien linkittely ja ryhmäkeskusteluista eristäminen. Ja tämä show sitten voi kestää vaikka puoli vuotta, jos kaikista sadastaviidestäkymmenestä osapuolesta siltä tuntuu.

Ennen myös baareissa, bileissä ja juhlissa näki ihmisiä tanssimassa, keskustelemassa ja viettämässä aikaa keskenään, nykyään kaikki seisovat nurkissa sinertävän valon hohtaessa älypuhelimen näytöstä. Itse kuulun tähän samaan porukkaan, että ei sillä. No mä olen aina ollut epäsosiaalinen ja oikeastaan vanhemmaksi tullessa erakoitunut entisestä. Mutta on se jännä miten se Iltalehden mobiilisovellus ja muiden urpojen twiittaukset kiinnostaa enemmän, kuin ystävät ja perhe. Mikä meitä vaivaa!?

6 kommenttia:

  1. Mä olen niiiiin samaa mieltä!

    VastaaPoista
  2. Tästä syystä itse yritän pitäytyä sosiaalisesta mediasta kaukana niin paljon kuin vain kykenen. Kännykkäriippuvuutta rajoitan sillä, että älypuhelimessa on 2G netti - eli aikas hemmetin hidas. Eipä tuu mieli notkua nenä pienessä näytössä kiinni kun netti on hidas, mutta netti on kuitenkin tarpeeksi nopea että kaiken tarvittavan saa kyllä katsottua, jos vain hermot kestää. :P Itteä ahdistaa ihan älyttömästi olla sellaisten kavereiden seurassa, joiden täytyy sitä kännykkää räpeltää joka toinen minuutti.

    Keskiviikkona oli opiskelijabileet paikallisessa baarissa, niin ainut kysymys oli kavereille, että löytyykö baarista kello mistä kattoa aikaa, ja kun vastaus oli kyllä niin johan jäi kännykkä autoon odottamaan illan päättymistä. Eipä tartte miettiä sen mahdollista varastamista, ei tartte ottaa laukkua kun taskuun lykkää vähän käteistä ja henkkarit. Tadaa! Paljon helpompaa ja mukavampaa. :)

    Itse oon todennut, että jos en omistaisi koiria ja harrastaisi niiden kanssa niin elämäni olisi todennäköisesti äärimmäisen köyhää. Nytkin meinaan addiktoitua vaikka ja mihin, mutta koirat repii aika tehokkaasti mukaan oikeaan maailmaan. Niiden kanssa tulee oltua pihalla monta tuntia viikossa kun käy kavereiden kanssa treenaamassa, treenien lomassa sitten juoruilua, kuulumisten vaihtoa ja ihan perinteistä paskan jauhantaa. Kasvokkain, kaikkien ollen täysin siinä tilanteessa läsnä. Parasta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli pakko tulla sanomaan, että helvetti sä olet viisas nainen! Älypuhelimet tuhoaa jokaisen kahvittelun, oppitunnin, bileet, keskustelut...

      Poista
  3. Oon niin samaa mieltä! Vielä reilu vuosi sitten mulla oli joku Nokian mikälie puhelin, joka sai ihmisissä aikaan lähinnä hilpeyttä. Hyvä että tiesin mikä on Whatsapp (ja kirjoitin sen whatsup) ja instagram, hästäg ja mitä vielä. (Enkä ole mikään ikäloppu edes, tai riippuu vähän keneltä kysyy :D Olen 25v) Kuitenkin tuntui, että elän jotenkin ulkopuolella, kun kaikkialla ihmisten näpyttelee puhelintaan ja ottaa kuviaan. Eihän mulla ollut edes kameraa ja Nokian puhelimella tuli ihan surkeita kuvia! Niinpä päätin investoida älypuhelimeen ja se oli menoa se. Tutuksi on tulleet bileet, joissa aluksi hieman keskustellaan keskenään ja sitten kaikki syventyvät puhelimiensa pariin. Pitää päivittää missä ollaan ja kenen kaa. Kuva pitää laittaa, lukea vähän uutisia välillä (lue: iltalehteä/-sanomia). Sitten ehkä lasketaan puhelimet hetkeksi käsistä, mutta turvallisesti johonkin lähelle, että ollaan koko ajan käytettävissä. Otetaanpas ryhmäselfie, eiku uus koska "hyi miltä mä näytän". Mulla on kaiken lisäksi yksi kaveri, jolla on puhelin kädessä lähes 24/7. Se oli ennenkin sellanen omissa ajatuksissa oleva tyyppi, jolle puhuessa tuntui välillä, että on kuin seinälle puhuisi. Nyt homma on mennyt vielä pahemmaksi, kun tyyppi ei ole ajatuksissaan, vaan puhelimensa pyörteissä. Koitapa jutella jonkun kanssa, kun se kirjottaa koko ajan jollekin whatsapissa tai fb messengerissä. Sit "kyllä mä kuuntelen" "mm" "mm... aijaa..." sit kohta "ai siis mitä?!" AAAAAAAAAAARGH. En sano että olisin yhtään parempi kun muutkaan, mutta kyllähän tämä välillä risoo ja paljon. Kaiken kruunaa mun mielestä se, kun olin toisella puolella maailmaa reppureissaamassa saarella, jonne on tullut kymmenen vuotta sitten sähköt ja nyt lähes kaikkien rantaravintoloiden edessä oli kyltti "free wifi". Ja sinne minä yleensä suunnistin. "On jotain tekemistä kun ruokaa odottaa". Miten ois vaikka sen paratiisisaaren katselu tai keskustelun virittäminen tuntemattomien kanssa... Huh huh, teki hyvää avautua.

    VastaaPoista
  4. "Ennen valokuvassa sai olla ruma. Kuva otettiin jonkun tärkeän tai kivan hetken takia välittämättä siitä, onko jollain silmät kiinni, kuolaa rinnuksilla tai läskit sisäreidet. Varsinkin kun filmikamerassa ei ollut mahdollisuutta ottaa sataa uusintaotosta, vaan sillä mentiin mikä sillä yhdellä painalluksella tuli ja piste. Kun kuvat haettiin liikkeestä, todettiin rumista otoksista "tolta sää näytät, ei voi mitään" ja elämä jatkui. Tärkeintä oli, että kuvassa on hyvä porukka ja se Eiffel-torni tai Puuhamaa, ei se, onko Lenitaunelman silmät vinossa ja tissivako kenossa. Onhan se kiva, että nykyään saa valita parhaat otokset, mutta on se vähän surullista kun kaikki aitous katoaa ja tilalle saadaan luonnottomia catwalk-asentoja ja peilin edessä hiottuja teennäisiä hymyjä."

    Ei vitsi, tää on asia jota oon ihmetellyt pitkään. Katselin tuossa veljen joltain kielikurssilta otettuja, aurinkoisia valokuvia vuodelta 2000/2001. Siinä on teini-ikäisiä just jonkin hienon turistikohteen edessä, parilla tyypillä tuuli puhaltanut hiukset silmille, osalla silmät kiinni ja suu auki, joku on vasta asettumassa kuvaan, mutta se ihana fiilis mikä sellaisestakin kuvasta välittyy! Tai niitä muita kuvia kun katsoi, niin vahinkolaukauksia, nopeita kaveriposeerauksia ylivalotus yläkulmassa ja salakuvia jostakusta tyypistä nukkumassa bussissa suu ammollaan.
    Mietin vaan että tuskin onnaisi nykypäivänä? No joo, pikkusisko (ala-asteella) teki hiljattain opintoretken ja siellä tyyppien kamerat/kamerakännykät taltioivat muistiinsa kuulemma loppuun asti hiottuja posetuksia.
    No ei sillä, rehellisesti sanoen toki mäkin olisin turvautunut kauan sitten uusintaottoon, jos olisin tiennyt että oon valokuvassa ihan petolinnun persaus, mut ei voi mitään :D

    VastaaPoista
  5. Valokuvista sen verran, itse kun tykkään kuvata, kuvani on aina vähän salakuvaus meininkiä. Kuva menee pilalle jos kuvattava tietää olevansa kuvassa ja alkaa poseeraamaan ja vetää jonkun typerän virneen naamalle. Kännyköiden käytössä, olen samaa mieltä. Vaikka itsekkin käytän kännykkää liikaa, jos on kavereita, en käytä sitä. Jos koulussakin on seuraa, en näprää kännykkää. Erikoisinta, on kaverit, joita näkee tyyliin muutaman kerran vuodessa, ja aikaa vietetään puhelimilla. Itse yritän saada ihmisiä pelaamaan vaikka jalkapalloa pihalle, mutta pleikkari tai puhelin houkuttaa enemmän.

    VastaaPoista

Ei muutaku kommenttia tiskii!