HUOM! Blogin tarkoitus ei ole loukata ketään tai aiheuttaa minkäänlaista mielipahaa. Tekstit ovat pääsääntöisesti aivotonta läpäheittoa tai humoristista lätinää. Toisinaan kynään tartutaan vakavammallakin mielellä. Mikäli huumorini tai tyylini ei uppoa, blogissa esiintyvät kannanotot aiheuttavat harmia tai tekstit kuulostavat yli-ikäisen pissiksen rageemiselta, suosittelen vaihtamaan sivustoa.

torstai 19. marraskuuta 2015

Päivien päivä

Ootteko huomanneet, että koko ajan vietetään jotain päivää? Virallista tai epävirallista, kansainvälistä tai ei-niin-kansainvälistä supermahtavaa päivää tungetaan koko ajan jostain tuutista. Alkaa pikkuhiljaa kalenterissa päivät käydä vähiin, kun on koko ajan joku helvetin spessupäivä tai jopa erikoisVIIKKO.

Miksi kaikilla täytyy olla joku erityispäivä? Kaikki on sarjaa Surullisten kissojen muistopäivä, Masentuneiden maaoravien juhlaviikko, Iloisten logistiikka-alan opiskelijoiden vuosipäivä ja Paatuneiden karpaasien hyväntekeväisyyskuukausi. Joo ihan kivoja ideoita, mutta ikävästi seitkytäviis prossaa painuu samantien muistojen karuun ja kylmään maailmaan, kun alkaa aivokapasiteetti täyttyä kaikenlaisista päivien päivistä.

Onkohan olemassa joku Päiväkomitea, jossa viistoista Päivi Päivärintaa pohtii, että mikäs päivämäärä on käyttämättä ja mikä helvetin tärkeä aihe sille päivälle oikein tykitettäisiin? Että tuolla olis lokakuun alussa pari vapaata päivää, juhlitaanko vai muistellaanko? Ja mitä, jalkasilsaisia keski-ikäisiä, inttileskiä, koirattomia ihmisiä vai kaljuuntumista? Laitettaisko vielä joku hauska keräys pystyyn? Että hankitaan vaikka joku kiva keräyspuhelinnumero, johon voi sitten lahjoittaa pari euroa korvatulehduksista kärsiville laamoille tai itsetunto-ongelmaisille katukoirille? 

Ja tosiaan nää viikot. Anna koirasi pukea sinut töihin -viikko, Laita housut nurinpäin -viikko ja Tee pelkkää oranssia ruokaa -viikko. Sitten vielä siihen päälle joku hauska häääästägi, että kaikki varmasti tietää sun osallistuneen tähän superfantsuun monen päivän tapahtumaan! #vahingossaviidennelläkuullateemaviikko ja #näytäpakarasiliikennevaloissaseitsemänpäivää sopis niin mun Instagrammiin.

Hyvä ku jaksan perinteiset viikonpäivät maanantaista sunnuntaihin, sitten vielä päälle tää kaikki ylimääräinen hurlumhei! Ei jaksa! Että hyvää Päivää vaan kaikille!




maanantai 16. marraskuuta 2015

Suhteellista

Koska vietämme huomenna ton yhden arjensankarin kanssa vuosipäivää, ajattelin ryhtyä helvetin romanttiseksi ja kirjoittaa vähän parisuhteista.

Mun täytyy kyllä myöntää, etten tiedä mitä kirjottaisin. Että elämä on ihanaa kun sen oikean löytää ja täydellinen suhde on kuin yksi sielu kahdessa ruumiissa? Tai että rakkaus on se voima, joka saa minut aamulla ylös sängystä? Tai että päivääkään en vaihtaisi? Voi kissanvitut.

Oikeasti ne jotka väittää, että yhdessäolo on kutkuttavan ihanaa ja sydän kuplii joka ainoa sekunti mussupussun kanssa, ovat niin hurjia valehtelijoita, että lähtisin suosittelemaan poliitikon uraa. Mä en ainakaan tunne suuria sydämen harhalyöntejä joka kerta, kun tuo raahautuu sohvalle mun viereen vinkumaan. Eikä varmasti hänkään aina koe valitseensa parasta saalista, kun nalkutan hiekasta eteisessä ja jankutan parturissa käymisestä. Mä uskon, että molemmat meistä ajoittain mehustelevat mielissään täydellisillä paloittelusurmilla, kun toisen kyllästymiseen asti katseltu naama alkaa soittaa viulua hermoissa. Oikeastaan on aika ihme, että me kaksi pahasuista ja äkkipikaista vittupäätä ei vielä olla  muurattu toisiamme takkaan.

Vai soiko muiden sydämissä hempeästi Celine Dion, kun sulloo toisen paskaisia sukkia pyykkikoneeseen tai kun katsoo hunajapupuliinin kiukuttelushow'ta aiheesta "miksi unohdit ostaa juuston"? Onko muiden elämä riitelemätöntä, kinaamatonta ja piikittelemätöntä? Onko muilla vain ruusunpunaisia haavekuvia yhteisestä huoneesta vanhainkodissa, samalla kun me kiljutaan keittiössä ja melkein toivotetaan toisillemme hyvää matkaa helvetin liekkeihin? 

Mä myös saan aika usein kuulla kummasteluja tuttavilta, kun en halua ostaa mitään tavaroita tai huonekaluja puoliksi - jos tulee ero, on yksi murhe vähemmän. Kuulemma eroa ei saisi tällä tavalla odottaa ja valmistella. Ei voi olla vakavissaan, jos ajattelee näin, kuulemma. Voi herranjee, mä olen seurannut vierestä niin monta helvetin ihanaa "me ei koskaan erota"-rakkaustarinaa, joissa on sitten tapeltu kuitenkin viiden vuoden päästä joka jeesuksen lusikasta, että eipä huvita liittyä joukkoon. Jos ihminen on niin jumalattoman naiivi, että kuvittelee elämän olevan joku Disneyn leffa, niin onnea vaan tuleviin koitoksiin.

Enkä mä ole mikään me-ihminen. Minä olen minä, hän on hän ja sitten meillä on myös yhteinen elämä, joka on sellainen sivutuote. Mulle on tärkeintä, meillä on myös omat elämämme, omat intohimomme ja voimavaramme. Kaikkien arvojen tai mielipiteiden ei tarvitse olla yhteisiä, niin kuin ei tarvitse olla leivänpaahtimien ja kotiteattereidenkaan. Jos ihminen ei kykene mitenkään olemaan itsenäinen yksilö tai ei koe itsekseen olemista mieluisaksi, miten helvetissä se voi täydentää toisen ihmisen elämää? Sellainen ihminenhän on vain riippakivi ja ihmisperse. 

Mutta näin seitsemän-kahdeksan vuoden jälkeenkään ei ole toistaiseksi tarvinnut mitään jakaa tai halkaista. Ei ole tarvinnut pohtia itselle uutta osoitetta tai näyttää toiselle ovea. Ei ole tarvinnut jahkailla ja piehtaroida. Tällä tavalla mun mielestä on ihan hyvä jatkaa. Huutamiseenkaan ei kumpikaan ole kuollut, vaikka sitä varsinkin minä harrastan laajasti ja voisin sanoa, että jopa luovasti. Eiköhän me jotain olla oikeinkin tehty, kun edelleen nukutaan saman peiton alla ja juodaan yhdessä aamukahvit. Käydään kaupassa, katsotaan Simpsoneita, kökitään pihahommissa ja puhutaan pesutorneista. Raivotaan ja sovitaan. Sitä se elämä on. 

Toki se on kiva, jos muilla se on vaan huilun lurittelua ja käsistäpitelyä, mutta itse henkilökohtaisesti en sellaista tasaisen tappavaa touhua jaksaisi. Pitää olla vähän teräviä reunoja ja loivia alamäkiä, että pysyy jännitys matkanteossa! 




perjantai 6. marraskuuta 2015

Huomauttelijat


Mä en ymmärrä ihmisiä, joilla on tapana huomautella joistain pikkuasioista mahdollisimman suuren yleisön edessä, siis ihan jumalattoman rasittavaa. Saako siitä jotain tyydytystä vai mikä siinä on se pointti?

Esimerkiksi "sä oot eilen syönyt valkosipulia". Siis ensinnäkin a) kai kaikki tietää mitä ovat minäkin päivänä syöneet, että helvetin tärkeä informaatio sinänsä ja b) mun mielestä toisen ihmisen hajun kommentoiminen jossain porukassa on täysin ala-arvoista. Se on ihan helvetin kiusallista jossain kahvipöydässä kun joku valopää alkaa oikein neropetterinä luettelemaan mitä ruoka-aineita kukakin on hiljattain syönyt. Että hehee, sää haiset juustolle, sää pippurille ja sää kossulle. Joo ja sä et ehkä haise, mut oot ihan täys lehmä. 

Tai nää, joilla on kamala tarve kertoa voitonriemuisesti hymyillen, mitä kenelläkin on naamassa tai muuten vaan ihossa. Ai katos, enpäs olekaan tajunnut sairastavani aknea tai että mulla on viistoista tikkiä nenässä. Ihan kuule todella sydämelliset kiitokset, kun jaksoit ottaa asian esille. "Sullon hei tossa tollanen kaheksansenttinen avohaava, jäätävä finni ja pari rakkulaa! Tuu ny sääki Raijamaija kattoon, et eiks tolla Lillikaijalla oo viä vähän jotain herpeksentyylistä rykäelmää huulessa!!" Älä saatana, suosittelen kyllä sun ottavan yhteyttä vaikka paikalliseen poliisilaitokseen, ku sun tarkkaavaisuudesta vois olla ihan sikana hyötyä! Alat kuule vaikka vainukoiraksi.

Nämä ihmiset kaiken hauskan päälle vielä muistavat kaikki vähääkään nolot asiat vuosienkin takaa, joita on sitten aivan välttämätöntä puida porukassa. "Niinku sääki sillon kutosella laitoit sun äidin jakun discoon ja voi että me naurettiin sulle, sit ku se Tanelirasmus ei halunnu tanssia sun kanssa hitaita ku sul oli tosiaan se ylisuuri jakku, hei muistatsä hei, muistattekste muut?" Ja kas näin tuikitavanomaisesta lapsuusmuistosta saatiin oikein kiva pieni nöyryytystuokio! Kaikki katselee vaivaantuneena ympärilleen, kun tää tanopää lyö tahtia ja suu vaahdossa hokee "hei kuka muistaa!?!".

Mutta muisteleppa näiden Neiti Etsivien omia noloja hetkiä tai huomauta jostain kuraläntistä housunperseessä; nehän loukkaantuu! "Siis tosi lapsellista vetää mut tähän mukaan hei oikeesti, vähä jotain tilannetajua!" -vinkuna alkaa samantien kun heittää vähän omaa settiä kehiin. Ja se "siis mulla on tähän tosi hyvä syy!!"-puolustelu alkaa heti, kun vihjaisee myös hänessä leijailevan vienon valkosipulin hajun tai että myös hänen naamaansa koristaa pari näppylää. "Jotenkin tosi alhaista heti mua alkaa arvosteleen tässä, ku vähän vaan laskin leikkiä!"

Miksei vaan voi olla hiljaa, jos ei suusta tule kuin etukäteen tiedossa olevaa lätinää ja kettuilua?

tiistai 3. marraskuuta 2015

Somesirkus

Multa varmaan pitäis kieltää netti tai ainakin rajoittaa sitä, sen verran mielensäpahoittaja mustakin on tullut.

Koko ajan on jotain ihmeellisiä kampanjoita ja villityksiä, jotka pursuaa Facebookin seinältä syliin ja täyttää muutkin somen palvelut. Näissä kampanjoissa on yleensä tarkoitus kertoa mun makuuni liian intiimejä tai muuten vaan turhan yksityiskohtaisia asioita koko helvetin nettikansalle sympatiaa tai tykkäyksiä kerätäkseen. Sitten vielä kun iltapäivälehdetkin tarttuvat näihin somelätinöihin ja jakavat niitä uutisina, alkaa mun mitta täyttyä. 

Mä olen varmaan jotenkin kylmä ja kieroutunut, kun esimerkiksi #mäolentässä-kampanja rakkauden puolesta nostattaa tilkan oksennusta mun suuhun. Mä oon nyt pari päivää yrittänyt kaikin tavoin estää kyseiset ilmoitukset, mutta silti mä saan lukea kuinka Miskareijo ja Tuijataina tapasivat vuosi ja kolme kuukautta sitten bileissä ja miten heti niinku sit klikkas ja he on varmana sit niinku koko elämän yhes niinku kato ku se oli rakkautta ensisilmäyksellä! Perään joku tukehdutaminutkielelläsijakuolallasi-kuva. Voi kun samanlaisen yksityiskohtaisen stoorin sais sitten myös teidän erosta! 

Tai ne "me alettiin seurustelemaan 12-vuotiaina, herkkinä ja haavoittuvaisina... Yhdessä olemme kasvaneet, kaiken kokeneet... Kukaan ei olisi uskonut, mutta tässä sitä ollaan, täysi-ikäisinä.... Sielumme kuroutuivat yhteen jo alakoulun luokkaretkellä... Näytimme epäilijöille, että tämä on jotain kestävää...."-todistelulässytystä mä en jaksais yhtään. Siis vieraiden ihmisten sössötys "ikuisesta" rakkaudestaan kaikkine "hurjine" käänteineen ei vaan iske muhun muuta kuin oksennusrefleksin muodossa. Mua ei vaan yhtään kiinnosta jonkun uppo-oudon parikymppisen jampan jäätävän tylsä lovestory, jota se on yrittänyt saada kiinnostavaksi korostamalla kaikkia tunteita ja jankkaamalla kuinka he nyt on sitten ikuisesti yhdessä. Niin jumalattoman imelää ja siirappista, hyi. Kel onni on, se onnen kätkeköön! 

Toinen joka on tuntunut lähtevän ihmisiltä käsistä, on tää somehomma jossa sytytetään kynttilä rakkaan muistolle. Tämän ryhmän mä ymmärrän, mutta en kaikkia niitä tarinoita siellä. Kun jotkut asiat vaan ovat sellaisia, joita ei välttämättä tarvitsisi ihan kaikelle maailmalle kertoa, ainakaan tykkäyksien toivossa. Liian yksityiskohtaiset selostukset kuolemasta JA kuolleesta eivät vaan sovi mun mielestä sosiaaliseen mediaan. Monessa tarinassa ei oltu ihan ajateltu vainajan näkökulmasta asiaa, ja välillä meni vähän revittelyksi. Ei kuolema mikään tabu ole, mutta jotenkin ihmiset saisivat tovin pohtia kuinka asiasta alkavat tykittämään tuhansille ihmisille.

Ja entäpäs ne omasta sekavasta päästä keksityt höpöhöpötarinat, jossa ratsastetaan jollain ajankohtaisella aiheella ja ollaan sitten niin hyviä ihmisiä, että! Maahanmuutosta heijastimiin ja kiusaamisesta vanhusten hoitoon saa lukea näitä aivan selkeästi rankalla kädellä väritettyjä tarinoita, joissa kertoja on se mahtava arjen sankari, joka esimerkillään pelastaa maailman. Nää kaverit lopettaa koulukiusaamisen puolessa minuutissa, ruokkii sata koditonta pelkästään vartin bussimatkalla ja yleisesti pelastaa maailman täyttämällä kaiken positiivisella energialla. Muiden lapset tulee kasvatettua siinä sivussa ja viistoista kaatunutta mummoa saadaan nostettua tolpilleen pelkästään junaa odotellessa. Tykkäyksiä satelee ja sädekehä kiiltää. 

Siis totta kai ihmisten kuuluu auttaa muita ihmisiä ja tehdä hyvää. Mutta jos se hyväntekeminen on aamukahvilla Facebookiin keksittyä höpölöpöä, jonka pointti on vain nostaa itsensä jollekin satumaiselle jalustalle ja olla muita pikkuisen parempi ihminen, niin ei todellakaan saa mun sympatioita. Eiköhän ihmisten kuulu tarjota auttavaa kättä ilman, että siitä täytyy tehdä joku somesirkus? Ja vielä kun aletaan keksiä omasta päästä sen sortin settiä että edes Pinokkion nenä ei kestäisi, niin huh huh. 

Miksi kaikesta pitää kertoa netissä ja vielä täysin julkisesti?!