HUOM! Blogin tarkoitus ei ole loukata ketään tai aiheuttaa minkäänlaista mielipahaa. Tekstit ovat pääsääntöisesti aivotonta läpäheittoa tai humoristista lätinää. Toisinaan kynään tartutaan vakavammallakin mielellä. Mikäli huumorini tai tyylini ei uppoa, blogissa esiintyvät kannanotot aiheuttavat harmia tai tekstit kuulostavat yli-ikäisen pissiksen rageemiselta, suosittelen vaihtamaan sivustoa.

maanantai 16. marraskuuta 2015

Suhteellista

Koska vietämme huomenna ton yhden arjensankarin kanssa vuosipäivää, ajattelin ryhtyä helvetin romanttiseksi ja kirjoittaa vähän parisuhteista.

Mun täytyy kyllä myöntää, etten tiedä mitä kirjottaisin. Että elämä on ihanaa kun sen oikean löytää ja täydellinen suhde on kuin yksi sielu kahdessa ruumiissa? Tai että rakkaus on se voima, joka saa minut aamulla ylös sängystä? Tai että päivääkään en vaihtaisi? Voi kissanvitut.

Oikeasti ne jotka väittää, että yhdessäolo on kutkuttavan ihanaa ja sydän kuplii joka ainoa sekunti mussupussun kanssa, ovat niin hurjia valehtelijoita, että lähtisin suosittelemaan poliitikon uraa. Mä en ainakaan tunne suuria sydämen harhalyöntejä joka kerta, kun tuo raahautuu sohvalle mun viereen vinkumaan. Eikä varmasti hänkään aina koe valitseensa parasta saalista, kun nalkutan hiekasta eteisessä ja jankutan parturissa käymisestä. Mä uskon, että molemmat meistä ajoittain mehustelevat mielissään täydellisillä paloittelusurmilla, kun toisen kyllästymiseen asti katseltu naama alkaa soittaa viulua hermoissa. Oikeastaan on aika ihme, että me kaksi pahasuista ja äkkipikaista vittupäätä ei vielä olla  muurattu toisiamme takkaan.

Vai soiko muiden sydämissä hempeästi Celine Dion, kun sulloo toisen paskaisia sukkia pyykkikoneeseen tai kun katsoo hunajapupuliinin kiukuttelushow'ta aiheesta "miksi unohdit ostaa juuston"? Onko muiden elämä riitelemätöntä, kinaamatonta ja piikittelemätöntä? Onko muilla vain ruusunpunaisia haavekuvia yhteisestä huoneesta vanhainkodissa, samalla kun me kiljutaan keittiössä ja melkein toivotetaan toisillemme hyvää matkaa helvetin liekkeihin? 

Mä myös saan aika usein kuulla kummasteluja tuttavilta, kun en halua ostaa mitään tavaroita tai huonekaluja puoliksi - jos tulee ero, on yksi murhe vähemmän. Kuulemma eroa ei saisi tällä tavalla odottaa ja valmistella. Ei voi olla vakavissaan, jos ajattelee näin, kuulemma. Voi herranjee, mä olen seurannut vierestä niin monta helvetin ihanaa "me ei koskaan erota"-rakkaustarinaa, joissa on sitten tapeltu kuitenkin viiden vuoden päästä joka jeesuksen lusikasta, että eipä huvita liittyä joukkoon. Jos ihminen on niin jumalattoman naiivi, että kuvittelee elämän olevan joku Disneyn leffa, niin onnea vaan tuleviin koitoksiin.

Enkä mä ole mikään me-ihminen. Minä olen minä, hän on hän ja sitten meillä on myös yhteinen elämä, joka on sellainen sivutuote. Mulle on tärkeintä, meillä on myös omat elämämme, omat intohimomme ja voimavaramme. Kaikkien arvojen tai mielipiteiden ei tarvitse olla yhteisiä, niin kuin ei tarvitse olla leivänpaahtimien ja kotiteattereidenkaan. Jos ihminen ei kykene mitenkään olemaan itsenäinen yksilö tai ei koe itsekseen olemista mieluisaksi, miten helvetissä se voi täydentää toisen ihmisen elämää? Sellainen ihminenhän on vain riippakivi ja ihmisperse. 

Mutta näin seitsemän-kahdeksan vuoden jälkeenkään ei ole toistaiseksi tarvinnut mitään jakaa tai halkaista. Ei ole tarvinnut pohtia itselle uutta osoitetta tai näyttää toiselle ovea. Ei ole tarvinnut jahkailla ja piehtaroida. Tällä tavalla mun mielestä on ihan hyvä jatkaa. Huutamiseenkaan ei kumpikaan ole kuollut, vaikka sitä varsinkin minä harrastan laajasti ja voisin sanoa, että jopa luovasti. Eiköhän me jotain olla oikeinkin tehty, kun edelleen nukutaan saman peiton alla ja juodaan yhdessä aamukahvit. Käydään kaupassa, katsotaan Simpsoneita, kökitään pihahommissa ja puhutaan pesutorneista. Raivotaan ja sovitaan. Sitä se elämä on. 

Toki se on kiva, jos muilla se on vaan huilun lurittelua ja käsistäpitelyä, mutta itse henkilökohtaisesti en sellaista tasaisen tappavaa touhua jaksaisi. Pitää olla vähän teräviä reunoja ja loivia alamäkiä, että pysyy jännitys matkanteossa! 




8 kommenttia:

  1. Mä oon aika varma ettei KUKAAN muu riitele samallalailla kuin me... :D Siis oikeasti. Varsinkaan jos on lapsia (meillä 2). Ei todellakaan peitellä ärsyyntymistä vaan annetaan paukkua kunnon volyymeilla samantien kaikki ulos. Mitään tavaroiden paiskomista saati lyömistä ei tietty ole (NO OKEI joskus saatan kunnolla raivostuessani paukauttaa oven kiinni :D), mutta varsinkin mulla äänenvoimakkuus nousee toisinaan ihan kunnolla. Samoin itkua ja "sinä oot sitte aivan helevetin idiootti itsekeskeinen paska taas"-möykkäämistä on lapset nähneet. Kun kaiken pikkuärsytyksenkin antaa tulla samantien ulos, mitään likasukkariitoja ei tartte jäädä hautomaan vaan se on kunnon "JUMALAUTA TAASKO NÄMÄ KENGÄT ON TÄSSÄ KESKELLÄ ETTEISEN LATTIAA MONESTIKKO TÄSTÄ PITTÄÄ SANOA HÄH" ja siitä kolme minuuttia niin elämä on taas normaalia ja keskustellaan ihan asiallisesti siitä kumpi vie ja hakee lapsen kaverinsa luota.

    Meillä kotona äiti ja isä on harrastaneet tätä "riitojen peittelyä" lasten nähden ja siitä ei ole suoraan sanottuna koitunut mulle kuin haittaa. Ensinnäkin kun kotona ei oo juuri nähnyt oikeasti negatiivisia tunteita juurikaan koskaan aikuisilta, niin on olettanut ettei lapsellakaan saa niitä olla. Toisekseen riitely on pitänyt oikeasti opetella, kun kotona siihen ei oo saanut mitään mallia ja valehtelematta olin oikeasti ihan pihalla kun ekan poikkiksen kanssa alko joku vituttaa enkä osannutkaan sitä ilmaista oikein mitenkään. Ja kolmanneksi sitten, tottakai lapset tajuaa että joku on pielessä, vaikkei sitä ääneen sanottaiskaan. Meidän äiti mm. harrasti mykkäkoulua ja se jäätävä tunnelma kotona oli ihan hirveää. Koskaan ei tiennyt joko riita oli loppu vai vieläkö oli ns. sotatila päällä - meidän nähden kun ei riidelty eikä myöskään sovittu. Miehen kotona taas ei vanhemmat vaan riidelleet, koska anoppi oli niin tossun alla ja kiltti, ettei halunnut riidellä ja antoi appiukon perseilyjen mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Taito sekin, mulla kiehuu välillä jo pelkkä apen näkeminen... :D Joten tähän ollaan haluttu tosiaan miehen kanssa muutos ja ollaankin siis ihan sovittu, ettei lapsilta peitellä mitään. Ja se on ollut oikein hyvä taktiikka, nelivuotiaskin osaa nimittäin pyytää kauniisti anteeksi ja sanoittaa kaikki harminsa oikein hyvin. :)

    VastaaPoista
  2. Asiaa! Me puhutaan myös hankintojen yhteydessä siitä, miten menee, jos tulee ero. Käytetään tuota taktiikkaa, että ei osteta puoliksi vaan toinen ostaa yhden jutun ja toinen sit sen toisen. Järjestelmäkamera tosin ostettiin yhteinen, koska a) molemmat halusi sellasen b) kahta ei talous anna myöten c) jos olis vaan toisen niin satavarmasti jossain kohtaa tulis riitaa käyttövuoroista... Siinä tosin on hyvinkin selkeä tilanne mahdollisen eron sattuessa: ensinnäkin arvo laskee koko ajan + mies on niin kova hifistelijä, että ei sille mikään vanha malli kelpaa :D Tällä hetkellä suunnitellaan kissojen hankkimista ja siinäkin keskustelussa yksi ekoja asioita oli "mitäs sit jos erotaan?" Musta se on vaan tervettä ja järkevää.

    Ps. valitseensa --> valinneensa

    VastaaPoista
  3. Mikähä toi mun valitseensa-sana on :D tirskahdin ääneen, hauska naputtelumoka :D mutta joo, kiva kuulla että en ole ainoa!

    VastaaPoista
  4. Nojoo
    Tohon riitelemiseen piti sanoa. Mun kotona on riidelty ääneen. Ja se ei oo johtanu mihinkään muuhun, kuin että vihaan riitelemistä yli kaiken. En ylipäätään ymmärrä ihmisiä, jotka saa kaikesta aikaan riidan. Toki asioita ei saa jäädä hautomaan, mutta harvoinpa tulee niin isoja asioita eteen, että niiden vuoksi olisi tarvetta riidellä. Suutun ehkä kerran kolmessa vuodessa niin, että alan oikeasti huutaa.
    Hyvää vuosipäivää ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pystyispä tohon itsekin :D No joo, pystyis varmaan, mut oon tottunut ns. "avoimeen riitelyyn" lähes kaikkien tuntemieni ihmisten kanssa. Niin kauan kuin ei mene henkilökohtasuuksiin ja on johdonmukainen kunnon väittely välillä puhdistaa mun mielestä ilmaa ihan eri lailla kuin joku "no saatoin pahoittaa mieleni ihan vähän eilen" -kiertely. Sillä tavalla saa mieltä hiertävät asiat pois päiväjärjestyksestä eikä ne jää riippakiviksi ihmissuhteita varjostamaan.

      Poista
  5. AAMEN!
    Herttilei, siis joo ok mekään ei avopuolison kanssa juurikaan riidellä isommin oikeestaan koskaan, mut sit taas semmosta pientä kiukuttelua voi olla senkin edestä :-D "jaa että et vienyt aamulla roskia vaikka pyysin" "viimeks mä toin sulle maitoo kun sulla oli darra, missä mun maitopurkki". Onneks näihin on sit yleensä syynä nälkä tai väsymys niin menee nopsaan ohi.

    Toi tavaroiden ostaminen on kans tuttuu. Ei me koskaan olla ääneen asioista puhuttu mut ollaan pidetty sitä sanomatta selvänä et jos ero tulee niin ne tavarat tulee itelle mitä ite on ostanu.

    Mut eniten mua kyrsii se kun luullaan et sitkun ollaan parisuhteessa niin ollaan just se ME. Ei enää kysytä että mitä sulle kuuluu vaan mitäs teidän elämään? Mitäs ootte tehny? Ootteko reissannu? Mitä te haluatte joululahjaks? Saanko kysyä että mitä vittua. Vaikka mä kuinka tykkään mätsäävistä lakanoista ja muusta niin tietääkseni mun ja tuon toisen kuulumiset ei läheskään aina mätsää yhteen. Että joo, meillä ei ole enää peräpukamia, kiitos kysymästä.
    Sit kun oletetaan et se ukko roikkuu koko ajan mukana. Musta on ihan jees hengailla vaikka pubissa selvinpäin muiden kavereiden seurana esim. Tiistai-iltasin ja se ei todellakaan sovi tälle toiselle. Silti multa jatkuvasti joku valopää kyselee että no missäs mies, mitäs se tykkää kun täällä lorvit tähän aikaan illasta. Täh? Toki jos vetäisin tukka rullalla aamu neljään asti ja konttaisin kotiin tissit vilkkuen niin tms. känniskenaariota niin en ihmettelisi vaikka hän asiaan puuttuisikin mutta en näe miksikö en saisi muuten vaan istuskella ystävieni kanssa ilman että asiasta tulee sanomista? Tai kun joku älykkö perjantai-iltana kysyy että "noh mihis oot äijäs jättäny" niin tekee mieli kysyä että luuleeko nää ihmiset ettei silläkään ole omaa elämää meidän parisuhteen ulkopuolella, voi tsiisus. "Enhän mä voi käydä kylässä jos se mies on mustasukkanen", niinpä niin, koska mä oon niin päästä vajaa muija että ottaisin jonkun sairaalloisen mustasukkaisen urpon jakamaan kanssani kotia. Näihin yleensä olen vastannut että "jaa susta vai? Peili on sit tuossa suunnassa" tai "tämän takia en seurustelekaan sun kanssa".

    Että perkele.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Meillä ei ole enää peräpukamia, kiitos kysymästä." Hahhah, siis just näin! :'D

      Poista

Ei muutaku kommenttia tiskii!