HUOM! Blogin tarkoitus ei ole loukata ketään tai aiheuttaa minkäänlaista mielipahaa. Tekstit ovat pääsääntöisesti aivotonta läpäheittoa tai humoristista lätinää. Toisinaan kynään tartutaan vakavammallakin mielellä. Mikäli huumorini tai tyylini ei uppoa, blogissa esiintyvät kannanotot aiheuttavat harmia tai tekstit kuulostavat yli-ikäisen pissiksen rageemiselta, suosittelen vaihtamaan sivustoa.

torstai 8. joulukuuta 2016

Joulun latteudet

Joulukuu on muutakin kuin lahjapaperin rapinaa ja piparkakkujen tuoksua. Meinaan ärsyttäviä fraaseja ja tyhjänpäiväisiä lauseparsia. 

Mun iki-inhokki on "kuka niitä kaappeja kattelee" kun puheeksi tulee joulusiivous ja siinä samalla kaappien läpikäyminen ja järjestely. No, minä ainakin katselen omia kaappejani päivästä toiseen, että olisi ne ihan kiva edes joskus siivota. Vai pitääkö ne siivota vain silloin, kun on tiedossa jotkut helvetin kaappien kurkkajaiset? Että ennen asuntonäyttöä tai uteliaita tuppervaarakutsuvieraita  varten saattaa olla aihetta kaapit siistiä, mutta ei toki oman viihtyvyyden ja siisteyden vuoksi? Tuolla periaatteella pitäisi jättää vallan kaikki lakanoiden vaihtamiset, perseen pyyhkimiset, uunien pesemiset ja auton huoltamiset, koska eihän kukaan nyt niihin paikkoihin kurki. 

Toisella sijalla on "ei kainny aikuiset ihmiset lahoja ostele, mukuloille vaan!". No anteeksi vaan niin maanperskeleellisesti siitä, että tykkään lahjojen antamisen lisäksi myös niiden saamisesta. Ja ei, me emme poikaystäväni kanssa tee "ei sitten lahjoja tänä vuonna"-sääntöjä (joka kuitenkin rikotaan, aiheuttaen mahdollisesti toiselle osapuolelle mielipahaa), vaan alan jo marraskuussa kuumottelemaan lahjojen suhteen. Mun joulun kohokohta (lanttulaatikon jälkeen, tietenkin) on ostaa poikaystävälle ja perheelle lahjat, ja yhtälailla ihanaa on heiltä jotain saada. Kai mä olen lapsellinen, vaativa ja pinnallinen christmaszilla, kun rakastan suklaaherkkuja, villasukkia ja tuoksukynttilöitä. Pyjamia, vilttejä, tossuja, karamellia. Paketin avaamista ja pissat housussa jännittämistä. Ehkä tuon kaiken olisi pitänyt menettää hohtonsa alakoulussa, mutta henkinen kehitykseni on oletettavasti jämähtänyt.

Mä en myöskään tykkää jos sanellaan, mitä annan lahjaksi kenellekin. Ymmärrän tarpeet, esimerkiksi pikkulapsille ulkokintaat tai mummolle uudet sukkapuikot. Ymmärrän häiden lahjalistat. Ymmärrän vaippapaketit, kurahousut, kattilat ja kauhat. Ymmärrän oikein hyvin, jos vihjataan Hämähäkkimiehen kaikissa muodoissaan olevan Nakki-Jaaretin tämänhetkinen suosikki. Mutta jos joku naakka tulee silmää iskien sanomaan kakara helmoissa ahneesti hymyillen, että meidän Miele-Ulina sitten odottaa pukilta tänä vuonna kahden sadan Jäissä-leffan Ennan ja Alsan jäälinnasettiä figuureineen ja ilotulituksineen, löytyy Leluhelvettilehden sivulta viis tuotenumerolla 715517, niin mä neuvon ottamaan yhteyttä lähimpään hermoparantolaan seuraavan kerran kun haluaa mua tavata, koska mulla flippaa. Mä en ole mikään kauppa-auto. Mä ostan sitten vaikka värikynät ja villakaulurin jos mä parhaaksi koen, mutta multa ei tulla pyytämään mitään ylihinnoiteltua hittituotetta, jonka aiheuttama ilo kestää kolme päivää. Mä päätän budjetin, mä päätän lahjan. Jos ei kelpaa, niin antakoot eteenpäin tai laittakoot vaikka suolenmutkaansa. 

Muita mun hermoja juuresraastimella hiveleviä lausahduksia ovat seuraavat: 

"Ai teetsä ite laatikot, miten sä osaat?". En tiä, kai mä oon vaan niin kehittynyt yksilö, että osaan esimerkiksi keittää juureksia ja muussata niitä. 

"Ei lapselle saa valehdella Joulupukista, mieti miten sen luottamussuhde suhun niinku katkee eikä se niinku koskaan enää pysty luomaan niinku aitoja ihmissuhteita et niinku ihan petetty olo tulee ja post-traumaattinen stressireaktio....." Joo, ite voisin kanssa laittaa kaikki reisille menneet ihmiskohtaamiset nyt sen piikkiin, että äitin kanssa kakarana kirjoitettiin Joulupukille. Ja vaikka pyörähtää terapiassa, kun hammaskeijukin on valetta, puhumattakaan pääsiäispupusta, herkullisista koulun keitetyistä perunoista ja useista eri kansansaduista ja urbaanilegendoista. 

"Miten sä voit joulua viettää, kun et kirkkoonkaan kuulu ja et oo uskovainen, etsä tiiä et joulu on Jeesuksen syntymäjuhla??!!". Tähän en viitsi edes kommentoida mitään. Mun aivot vaan ei jaksa tätä aihetta, joten jätän tämän vain tähän. 

"Kai sitten aattona meillekin tuutte?" Joo, kato ku mulla on vuorokaudessa enemmän tunteja kuin muilla, joten aaton kahdeksan tunnin työvuoron jälkeen mun on täysin mahdollista vierailla kymmenessä paikassa viidenkymmenen kilsan säteellä saman iltapäivän aikana. 


Ole ystävällinen ja jatka listaa. Meinaan näitähän riittää!

maanantai 17. lokakuuta 2016

Musta päivä liikenteessä

Eilen illalla kotipaikkakunnallani sattui vakava kuolonkolari, jossa menehtyi yksi ihminen rattijuopon takia. Näitä samansisältöisiä uutisia joutuu lukemaan aivan liian usein. Ajetaan kännissä, kamapäissä, sekä että ja vielä lujaa. Näprätään puhelinta, laitetaan kynsilakkaa, kaivetaan penkin alta kolikkoa. Ei välitetä. Ei ymmärretä. Ei uskota, että jotain voi tapahtua. Ei sisäistetä, että oman huolimattomuuden ja silkan kusipäisyyden takia ihmisiä voi kuolla, vammautua, loukkaantua. Toki kaikkia onnettomuuksia ei voi estää; sääolot, metsäneläimet yms. voivat tehdä rumaa jälkeä huolimatta asiallisesta ajosta. Mutta liian moni onnettomuus johtuu pelkästä huolimattomuudesta. Ratissa täytyy olla skarppi ja piste.

Tässä postauksessa puhun yleisesti liikenneonnettomuuksista, en vain edellämainitusta. Tämä kyseinen onnettomuus vain saa ajatukseni pyörimään, kun sattui niin lähelle, oman lähikaupan risteykseen. Pelko ja järkytys oli läsnä koko illan. Olen koko aamun päivittänyt netistä ensiaputaitojani, lukenut toimintaohjeita onnettomuuspaikalle saavuttaessa ja imenyt tietoa. Mä haluan kyetä auttamaan, jos tilanne joskus tulee eteen. Ja mä toivon että muut ajattelevat samoin, ovat valmiita pysähtymään onnettomuuspaikalle ja käärimään hihansa. Joskus uhrina saattaa olla vanhempasi, puolisosi, lapsesi, ystäväsi, tai sinä itse. Kai toivot, että myös sinua tai lähimmäistäsi autetaan?

Mä myös pyydän teitä kaikkia ehkäisemään parhaanne mukaan humalaisen istumisen rattiin. Puhu, kiellä, tee jotain. Vaikka sirkustemppuja. Jos ei uskalla lähteä avaimia nappaamaan känni-idiootin kädestä, soita hätäkeskukseen. Älä katso sivusta ja toivo parasta. Älä ajattele ettei "kuulu mulle". Koska se todellakin voi kuulua sulle. Ja jos itse koet olevasi humalassa huippukuski ja täysin valmis kuljettajan penkille, sä kuvotat mua. Jos koet oman menosi, paikasta toiseen siirtymisesi, tai hupiajelusi olevan ihmishenkeä arvokkaampaa, mene itseesi ja syvälle. Taksi kulkee, samoin jalat. 

Ja te onnettomuuspaikalle osuvat. Mä ymmärrän, että ihmiset on uteliaita. Mäkin olen, ja helvetin utelias olenkin. Mä ymmärrän, että onnettomuudet aiheuttaa ihmisissä halun nähdä kaiken likaisiakin yksityiskohtia myöten. Kai ihminen järkyttyy niin paljon, että tarvitsee rajua faktaa ymmärtääkseen tapahtuneen. Mutta silti kuvaamisen ja töllistelyn sijaan auttakaa tai poistukaa, älkääkä häiritkö tai peräti estäkö pelastushenkilökunnan työtä tai paikalle pääsyä. He tekevät arvokasta työtä, jossa minuuttikin on arvokas. Älä ole se, jonka uteliaisuuden takia elvytyksen aloittamiseen kuluu liikaa aikaa tai se, joka pysähtyy paikalle vain ottaakseen kuvia aiheuttaen lisäonnettomuuksia. 

Joten rakkaat ihmiset, hiljentäkää vauhtia, katsokaa ympärille, älkää touhutko ratissa muuta ja keskittykää ajoon. Tsekatkaa Spr:n sivuilta vuoden 2016 elvytysohjeet, käykää Liikenneturvan sivuilla vilkaisemassa miten toimia onnettomuuspaikalla ja seuratkaa kotipaikkakuntanne poliisia yms. Facebookissa, koska heiltä saa aina uusimpia toimintaohjeita ja infoa. Älkää antako välinpitämättömyytenne viedä joltain isää, äitiä, isovanhempaa, lasta, puolisoa, sisarusta, ystävää. Olkaa valmiina auttamaan. 


torstai 13. lokakuuta 2016

Yllätysinho

Onko täällä muita kaltaisiani reppanoita, joille yllärit ja hauskat pikku supraissit aiheuttaa lähinnä paniikkioireita ja hikipisaroiden valumista otsalta? Koska elämän pitää olla tasaisen tappavaa ja mahdollisimman ennalta-arvattavaa, eikä mitään yllättävää räiskintää ja ylimääräistä sydämentykytystä!

Kaikki yllättävät käänteet ja arvaamattomat tilanteet pienessäkin mittakaavassa inhottaa ja ahdistaa, esimerkiksi piilokameraohjelmat, jekkuvideot, lahjojen avaamiset ihmismassan tuijottaessa... Saatikka sitten isommat megayllärit. Mä en tiedä mitään niin ahdistavaa kuin ajatus siitä, että joku olisi vaikka siivonnut kotini yllätyksenä tai vielä pahempaa - remontoinut. Tai että mut kaapattaisiin side silmillä vaikka polttareihin myymään suukkoja jossain sisäkköasussa Hämeenkadulle. Kiitos ei. Mieluummin nielen sukkapuikkoja tai kierin nastoissa.

Myönnettäköön, että ystäväni järjesti mulle vuosia sitten yllärisynttärit, mutta koska toteutus oli niin erinomainen (vähäinen väkimäärä, lähipiirin kanssa hengailua turvallisesti ystävän perheen yläkerrassa ja silloisen ihastuksen -nykyisen avomiehen- hankkiminen paikalle), ei jäänyt traumoja. Tosin nykypäivänä vetäisin varmaan kunnon narttukilarit, jos joku menisi ja järjestäisi mulle juhlat salaa. Jotkut mielipuolet hyppäisi sohvan takaa huutamaan "yllätyyyyys!!!!" mun seistessä verkkarit jalassa kauppakassit käsissä eteisessä, Pumpattava Barbara -ilmeellä monttu auki. Ahdistus potenssiin sata.

Mainitsin jo tuosta lahjojen avaamisesta ylempänä. Sehän ei sinänsä ole yllätys saada vaikkapa joululahjaa, mutta sisältöhän sitten on. Ja jos joku katsoo vierestä sitä kärsimysnäytelmää, mun tekee mieli hypätä ikkunasta. Mä en pysty nauttimaan avaustilanteesta, kun mietin miten mun pitää reagoida - mitä jos antaja luulee etten pidä lahjasta mahdollisesti vaisun ilmeeni vuoksi? Ja varsinkin jos lahjan antaja aloittaa "no onko se hyvä, tykkäätsä, hei onko"-juputuksen, kun itse yrittää paniikki perseessä toistella lahjan olevan mitä mainioin, vaikkei ole vielä edes kyennyt sisäistämään paketin sisältöä.

Mutta pahinta yllätystsenvihaajille ovat yllätystenrakastajat. Yllätysvihaajat ymmärtävät jos joku kuitenkin tykkää yllätyksistä ja voi niitä tykätä järjestääkin, mutta toisinpäin homma ei toimi. Kaikki tuntemani yllättäjät pitävät mua tiukkapipoisena ilonpilaajana, koska en halua olla se jota viilataan linssiin. Koska sitähän se on, linssiin viilaamista ja kusettamista. Kusettamista jossa on rusetti päällä. Se tunne kun olet ainoa, joka ei tiedä mitä tapahtuu, kun ympärillä on kymmenen jotka vino hymy huulillaan tietävät seuraavat käänteet. Äärimmäisen ahdistava tilanne, josta en yksinkertaisesti löydä mitään hauskaa. Mä yllätän maksimissaan itseni vaihtamalla pesuainemerkkiä tai lakkaamalla varpaankynnet ja se riittää mulle.


Muita "ilonpilaajia", jotka mieluummin suunnittelevat juhliaan kuukauden kuin menevät niihin tietämättään?

maanantai 26. syyskuuta 2016

Nainen-suomi-sanakirja

Joskus kauan sitten olen kirjoittanut vastaavan ja nyt on aika uudelle päivitetylle sanakirjalle. Koska naiset.

Nainen sanoo: Pidä oikein hauskaa. 
Nainen tarkoittaa: Katokin saatanan hupiukko hyvin tarkkaan, että et pidä hauskaa. Tässä vaiheessa sulla on vielä tsäänssi vaihtaa lennosta suunnitelmia Leka-Jorman polttareista koti-iltaan.

Nainen sanoo: En mä tiä mitä syödään, kaikki käy, päätä sä.
Nainen tarkoittaa: Me ei syödä ainakaan Hesee, Mäkkii, Subii, kebabii, pizzaa, grillisafkaa, salaattii, pastaa.........

Nainen sanoo: Ei/Kyllä
Nainen tarkoittaa: Ehkä, mahdollisesti, tuskin, kyllä tai ei.

Nainen sanoo: Mitäs mieltä sä olit siitä Tsygen uudesta muijasta, siitä Orkku-Leenasta?
Nainen tarkoittaa: Nyt heität siitä ämmästä viiltävää negaa tiskiin tai saan selittämättömän mustasukkaisuuskohtauksen ja nukun sohvalla tiuskien "ei mua vaivaa mikään!!!".

Nainen sanoo: Kummat kengät mä laitan?
Nainen tarkoittaa: Älä sano "ihan sama, molemmat on nätit", koska tämän jälkeen en laita kumpiakaan, vaan piehtaroin eteisessä kenkäkriisin syvimmissä syövereissä, itken ripsivärini pilalle ja ilmoitan lähteväni paljain jaloin.

Nainen sanoo: Tosi nätti toi uus tarjoilija/myyjä/Tsygen sisko.
Nainen tarkoittaa: Älä lähde tähän juttuun mukaan.

Nainen sanoo: Voisit kans joskus auttaa kotitöissä!
Nainen tarkoittaa: Nyt kuitenkaan ei ole sen aika, koska olen marttyyri. Jos tartut nyt moppiin, saat niskaasi "ikinä ei mikään tapahdu oma-aloitteisesti"-jupinan. 

Nainen sanoo: Miten meni kulta tänään töissä, hei haluatko olusen, otatko muru toisen pihvin?
Nainen tarkoittaa: Peruutin sun auton betoniporsaaseen. 

Nainen sanoo: Näin yöllä unta et jätit mut...
Nainen tarkoittaa: Saatanan sika, miten kehtaat? Oikeesti, etkö häpee yhtään??

Nainen sanoo: Mä haluisin vähän muuttaa sisustusta.
Nainen tarkoittaa: Peru jätkä menos, meinaan tänään vähän kannellaan sohvaa ja jutellaan värimaailmoista! Unohtamatta Ikea-visiittiä ja inspiraation kourissa piehtaroivan naisen tukahtunutta raivoa.

Nainen sanoo: Hei kukas tää nainen on sun IG:n seurattavissa?
Nainen tarkoittaa: KUKA. TÄMÄ. NAINEN. ON. Vastausaikaa kolme ja puol sekkaa, aika alko jo.



maanantai 19. syyskuuta 2016

kirppuja torilta

Mä olen tässä kuluvan vuoden aikana pariin otteeseen kaupannut rompettani kirpparilla ja muiden pöytiä tutkaillessani on mieleeni hiipinyt kysymys "mitähän vittua".

Ensinnäkin esillepano on monessa pöydässä vähintääkin mielenkiintoinen, ehkäpä voisin käyttää myös sanaa absurdi. Sitä sun tätä romua ja roinaa on pidottu päällekäin niin paljon kuin puoli metriä kertaa metri - kokoiseen pöytään nyt vaan voi mahtua. Ja jos ei meinaa mahtua niin sitten jumankekka survotaan mahtumaan! On yksinäistä lusikkaa, pyöränkelloa, baarista varastettua tuoppia, nukkaantunutta vauvan bodya ja puolikasta kumisaapasta. Koiransyömät legot (kiitos ÄiTyLit, tämä episodi pelmahti mieleeni), kirppuja kuhiseva huivi ja Keijolle nimikoidut puhkimarssitut Reinot, kaikki sievässä kaaoksessa. Kaikki saatana samaan kasaan vaan, kyllä varmaan joku penkoo ja löytää ihan aarteita sieltä metrin syvyydestä. Ja samalla kun sitä epämääräistä roinapesää penkoo, voi saada täitä, löytää Atlantiksen ja hukata kätensä.

Entäpä se tavaran laatu? Joopa joo. Avattu meikkituote, puolikas tamponirasia, shampoon tilkka, reikäinen huppari tai nivusista kellertyneet kesähousut eivät yksinkertaisesti kuulu hyvään kirpputoripöytään eikä varsinkaan mun ostoskoriini. Ne kuuluu kaatopaikalle. Hei hyi perse, kuka ihan oikeasti haluaa lutata jonkun vieraan Irma-Ottiilian puoliksi syödyllä ja viisitoista vuotta vanhalla huulipunalla naamaansa? Mä ennemmin nuolen bussinpenkkejä, kuin laitan jonkun herpespunaa huuliini tai  puen jonkun eritekalsarit jalkaani.

Hinnoittelussa moni myös tarvitsisi vähän apua. Vaikka sillä kipolla, puserolla tai kenkäparilla olisi sulle  jumalattomasti tunnearvoa (miksi myyt jos on!?), niin ikävä kyllä tunnearvoa ei voi muuttaa suoraan rahaksi. Trikoopaita on trikoopaita, pöytäliina on pöytäliina ja kulahtaneet sandaalit on kulahtaneet sandaalit. Vaikka se olisi sulle tärkeä tai vaikka niskalapussa lukisi mikä tahansa Lyii Vytoon, niin kainaloista reikäinen toppi ei maksa kahtakymppiä. Ja kakaroiden puhkikulutetut haalarit eivät maksa viisikymppiä vaikka olisit ite maksanut satasen tai vaikka olisi merkiltään mikä tahansa Miukumouku-Tillintallin-Tirlittan-Design.

Ite iskin käyttämättömät reenivaatteet, Guessin topit ja muut rytkyt ihan vaan parilla eurolla menemään, koska pointti on päästä niistä eroon. Musta on koomista ajatella, että joku haluaisi maksaa kirpputorilla topista yli viisi euroa, koska se on jumalauta pelkkä toppi! Saat Seppälän alekopasta upouutta samaan hintaan, niin miksi ihmeessä joku laittaisi tuppotolkulla fyffee johonkin mukamerkkipaitaan? Kymppi on ehdoton kipuraja mulla, mutta silloin puhutaan jo jostain bränikästä teknistä kangasta olevasta huipputreenipaidasta tai vaikka laadukkaasta kauluspaidasta, jossa roikkuu vielä hintalappu. Ei henkkamaukan puhkinussitusta yöasusetistä.


Nyt niitä parhaita kirppislöytöjä kertomaan! Onko vastaan tullut legendaarisia käytettyjä Geishakuulia ja ylihinnoiteltuja Piltti-purkkeja? Pikkukalsareita, wannabeantiikkia ja mukaretroa?

perjantai 12. elokuuta 2016

Jumalainen netti

Nykypäivänä on hienoa, kun ei  tarvitse ottaa vastuuta elostaan ja olostaan, kun syy on aina jonkun mutkan kautta netti, some tai televisiotarjonta. Toisaalta netti myös hoitaa monet asiat puolestasi, ja voit heittää pitkät morot monille arkielämän pakkopullalta tuntuville velvotteille. Media kasvattaa kakarasi, on syy pahaan oloosi ja ohjaa elämääsi. Ah, mikä vastuu vapaudesta, velvollisuuden kuristavasta kourasta ja päätöksenteosta! 

Ennen muinoin ihmiset harmittelivat perseelleen mennyttä kaurasatoa ja liian laihoja porsaita, ja pohtivat miksi Ukko Ylijumala, Ahti, Tapio ja kumppanit olivat kääntäneet selkänsä ihmispoloille. Nykyään meininki on sama, tosin jumalien asemasta syytetään nettiä ja mediaa, kun ihmetellään omaa vyötäröllä hyllyvää läskimakkaraa, vittuilevaa mukulaa ja sään takia pilalle mennyttä piknikiä. Koska mammapalstan pilttidieetti kusi, ekaluokkalainen oppi Demin sivuilta v-sanan ja Ilmantieteenlaitoksen sadetutkakin valehteli. Että ei oo helppoa nykyihmisilläkään.

Omasta kropasta ollaan epävarmoja kun Instassa tulee vastaan leikeltyjä ja botoxissa pyöriteltyjä mannekiineja, fitnessihmisiä ja meikkitutoriaaleja. Että jos iskee masis päälle,  niin ei muuta kuin suu vaahdossa sylki roiskuen meuhkaamaan nettimaailman vaaroista itsetunnolle. Ja jos lapsikatraan suusta alkaa tulla uusia sanoja, esim. narkkarihuora, tyhmä lehmä tai runkkari, on täysin aiheellista tilittää Whatsappin pilanneen nykynuorison. Ja kun sokeasti luottamasi flunssavinkki ÄiTyLeistä paljastuu trolliksi kun kuumeinen lapsesi kouristelee kahta kauheammin, on ilmiselvää haukkua koko Facebook, koska omalle maalaisjärjellä ei ollut sijaa.

Toki nykyaika myös mahdollistaa myös hyvät teot ja sädekehän kiillotuksen poistumatta kotoa. Miksi luovuttaa verta, kun voi jakaa Facebookissa SPR:n tiedoituslehtisen? Miksi opettaa lapsilleen tapoja, kun voi tykätä "luova lapsi tykkää rikkoa rajoja"-tyylisistä artikkeleista? Miksi vaalia livenä (livellä en tarkoita mitään videopuhelua tai web-kameraa, ihan vinkkinä) perhesuhteitaan, kun voi lisätä hashtageja kuviinsa tyyliin "perfectfamily", "täydellinenelämä" ja "kiitollinensiunattuonnellinen"? Miksi auttaa konkreettisesti ketään, kun voi muutamassa sekunnissa jakaa puolitutun kuopiolaisen mammapalstalaisen "missä on meidän Maikku-kissa???"-päivityksen? 

Pahinta on, että liian moni suustani putkahtava lause alkaa sanoilla "mä luin netistä". Ei, että "havaitsin eilen ympäristöä tarkkailemalla", "pitkän pohdinnan jälkeen" tai "oma kokemukseni aiheesta on".  Ei sitten saatana millään. Vaan Vauva.fi-paskaa, Minfo-sekoilua ja Iltalehden klikkiotsikoita. Joskus myös lipsautan "mut se yks tyyppi siellä palstalla sano niin", "mutta ku ylilaudalla" tai "joo mä oon nähny ton meemin jo". Järkyttävää, miten vähän omaa kapasiteettia tulee käytettyä (ja mihin sitä vähääkin käyttää) ja kuinka paljon odotuksia meillä on esimerkiksi tekniikan suhteen. Yks päivä harmittelin miten vaivalloista tekstiviestin kirjoittaminen muka on. Huhhuh. 






perjantai 17. kesäkuuta 2016

Juhlan taikaa

Koska on menossa villein juhlakausi, ajattelin mehustella niitä kesäjuhlien herkullisimpia yksityiskohtia.

Tästä olen maininnut noin sata kertaa, mutta en voi jättää mainitsematta tälläkään kertaa: kahvipöytään kutsuminen. Istutaan hiljaa ku pakanat ripityksessä  ja odotetaan punaposkisen emännän pyytävän kahville. Kun viimein tulee kutsu "kahvi on kaadettu, tervetuloa pöytään", kukaan ei liikahda. Kaikki odottaa suvun vanhimman tekevän ratkaisevan liikkeen, mutta suvun vanhimmalle tulee tämä myös joka kerta suurena yllätyksenä, että hän saisi mennä ensin. Että menkää te parempijalkaiset nyt vaan ensin, mie ja Köpä-Ukki tullaan sitten viimotteena. Toisen kutsun jälkeen porukka alkaa ehkä valua pöytää kohti, nauttimaan kylmää kahvia.

Ja aina ne ihanat kysymykset, että kasvaakos siellä teikäläisen kohdussa mitään ja etkös enempää aio opiskella? Eikö vieläkään poikaystävää, ohhoh, noo kyllä sekin aika vielä tulee. Ai et kesätöitä saanut, voihan kurjuus, aktiivisimmathan ne aina nappaa juu. Millos sinun kihlajaisia vietetään ja mahtaako Kilju-mummi häitäsikään nähdä? Ai sinusta tradenomi tuli, mitäs ne sellaiset nomit ja omit tekeekään, mahtaako olla töitäkään? Kukas sinä oot, kenen tyttöjä, muistakkos mua, olit viikon vanha kun viimeksi nähtiin, hei etkös nyt Kaija-setää muista hei? NO JUU EN! Tavataan ensi kerralla sitten vähän paremmalla ajalla, vaikkapa sun muistotilaisuudessa kurppa. (Tästä rumasta lipsahtaneesta ajatuksesta annan itselleni läpsyt poskelle, hyi minä.)

Ja kun kaikki katselee kelloa, eikä kukaan kehtaa poistua. Että milläs tekosyyllä kadotaan paikalta, sanotaanko että vauvalla on  kurat housuissa vai että leguaani jäi ruokkimatta? Vaikka totuuden nimissä haluat nähdä Salkkarit, on keksittävä vähän parempi pakokeino. Ja kun yksi kehtaa lähteä helvetisti pahoitellen, alkaa muu sakki hävitä autoilleen parin minuutin sykleissä. Yhtä saatanan kehtaamista ja kehtaamattomuutta koko suomalainen juhlakulttuuri. Paitsi kun boolikulhon kansi aukeaa, niin kyllä sitten kehdataan. Ja niin pirusti kehdataankin.

Ensin niin hiljainen juhlaporukka alkaa vapautua kylätalon kulman takana taskumattien äärellä tai kaljakellarin kylmänkosteassa syleilyssä. Ensin ei uskallettu edes toista pippersnakkelia ottaa tsufeepöydästä, mutta parin tunnin päästä uskalletaankin harrastaa nyrkkeilyä ja karaokelaulantaa. Kaadutaan ulkotuleen ja heitetään juhlakalu pihalle. Morsian itkee, sulhanen laulaa, Jatta-Pappa saa sydärin ja lapset tuhoaa bändin solistin itsetunnon laukomalla totuuksia.


Mä toivoisinkin nyt kuulla sen kaikkein järkyttävimmän juhlamuistosi. Oli se sitten traaginen tai nolo, niin anna tulla, vaikka anonyymiyden turvin.

Itse olen kaatanut kirjahyllyn, että jos siitä lähdetään. Omilla synttäreilläni.

torstai 16. kesäkuuta 2016

Liikunnan iloa(ko?)

Mä olen huomannut tässä parin vuoden aikana, miten liikuntaan suhtaudutaan yllättävän negatiivisella tavalla. Ei niinkään fitnessurheiluun tai kilpaurheiluun, vaan sunnuntaiurheiluun, jota toteuttaa kaltaiseni tavalliset pulliaiset. Liikunta meidän Matti Meikäläisten piireissä tuntuu olevan suorastaan saatanasta, Luciferin lemppariharrastus.

Oli sitten flunssa, allergia, norovirus, raivotauti tai vesikauhu, syy on liikunnassa. "No ei ihme ku liikut niin paljon!", "vähemmästäkin kuntosalilla käymisestä tulee kipeeks!", "kannattaisko vähän himmata tahtia?". Ymmärtäisin jos vetäisin vuorokaudesta 12 tuntia Zumbaa, rumbaa, salsaa, maratonia, maailman vahvin mies -kilpailuja ja aitajuoksua, mutta kun puhutaan normaalista suositellusta liikuntamäärästä. Tunti päivässä ei pitäisi vielä tappaa ketään, kun jäljelle jää kuitenkin 23 makoiluun. Jos jokainen jalkasilsa ja vesirokko johtuu aivan tavallisesta liikuntasuorituksesta, niin kannattaa sitten varmuuden vuoksi rajoittaa myös roskien viemistä ja rappusten kävelyäkin.

Liikuntaan vedetään mukaan toki myös ravinto. Pullaa pitää syödä tuplamäärä, koska puolen tunnin kävelylenkki on olevinaan niin helvetin rasittavaa. Ku eihän liikkuva ihminen liho! Kuihtuu vaan ja voi minä hetkenä tahansa kuolla kupsahtaa! Ja jos satut valitsemaan sen light-tuotteen tai terveydellisistä syistä välttelet leipää, niin alkaa marina "ei sun tarttis kattoo mitä suuhus laitat". Anteeksi nyt vaan, mutta mun mielestä kaikkien kannattais edes joskus vilkaista sitä lautasta, kokoon tai ikään katsomatta. Hirveen tiukassa elää se kuvitelma, että salikortti taskussa jotenkin estää läskin imeytymisen vatsan seudulle, samoin liikunta ilmeisesti karkoittaa myös E-koodeja ja muuta paskaa. 

Myös lääkärissä ei kannata mainita harrastavansa liikuntaa. "Sä vissiin liikut, mitä kaikkee harrastat?"-kysymykseen menin idioottina joskus luettelemaan kaikki lajit joista pidän ja satunnaisesti harrastan. Välittömästi olin saanut jonkun ikiliikkujaraakkileiman otsaani ja siitä lähtien kaikki vaivat ovat vain ja ainoastaan liikunnan syytä. Sitä ennen saamani asiallinen kohtelu muuttui syyttelyksi ja diagnoosit läimästään käteen lukemalla tietokoneelta tiedot. Vaikka mulla olisi aivan selkeä syy miksi paikkaa X kolottaa, niin jotenkin saadaan aina vedettyä siihen mukaan saatanan vaarallinen kuntosali, haitalliset kävelylenkit ja itse pahuus, spinningpyörän polkeminen. Vaikka tippuisin kalliolta karhunpesään raadeltavaksi, niin on se ihan varmasti sen crosstrainerin vika. 

Liikunnassa on myös se ikävä puoli, että keskimääräisesti liikkuvalta ihmiseltä odotetaan helvetisti. Miks sä et kyykkää enemmän, teetkö hei tarpeeks viikossa persettä, kai sä muistat reenata myös silmämunien takaosan lihaksistoa ja venyttää varpaanvälejä?! Eiks sun kannattais syödä vähä vähemmän sokeria ja panostaa puhtaaseen protskuun?? Vedäkkö leukoja, aijjaa mikset?? Ja syyksihän ei kelpaa omat mielihalut ja tai oma motivaatio, vaan sillon ku liikutaan niin sitten liikutaan jumankekka kehonrakentajien oppikirjan mukaan! Ai saatana kun menisit  sohvaperunalta kysymään, että kai sä muistat käydä edes kerran viikossa kusettamassa rakkis että itekki saisit vähän raitista ilmaa, niin helvetti olis irti. Sehän on törkeää ja julmaa ja eikö ihmiset saa elää miten haluaa ja kuka on oikea ihminen arvostelemaan! Kyllä saa tehdä mikä tuntuu mukavalta! Että annetaan kaikkien kukkien kukkia, paitsi meidän väliinputoajien, jotka tykkää vaan jumppailla omaksi ilokseen. 

Mä en käsitä miksi liikunnasta tuleva ilo täytyy yrittää myrkyttää. Mikä saa ihmiset arvostelemaan muiden valintoja tai kiinnostuksen kohteita? Kyse kuitenkaan ei ole asiasta, joka muille edes millään tavalla kuuluisi tai pitäisi kenenkään pyllykkää kutkuttaa. 

Onko joku huomannut saman, vai olenko mä vaan liian herkkis ja vinkuva ämmä?




keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Suomen kesän parhaat puolet

Suomen kesää morkataan usein ja mun mielestä ihan turhan takia. Suomen kesässä on paljon plussia, jotka ilmeisesti jäävät marinan jalkoihin. Nyt vähän asenneremonttia ihmiset!

Ensinnäkin on aivan ihanaa, kun talvivaatteita ei tarvitse lajitella ja viedä varastoon odottamaan kylmiä kelejä. Niitä kun ei tarvitse kauaa odotella. Räntähän on yksi virallinen kesän merkki pääskysten ja pilkkihaalarissa grillaavan naapurin lisäksi. Ja on täysin normaalia saada rakeita niskaan uimarannalla tai laittaa auto piuhan päähän kesäkuussa. Myös juhannus ilman toppatakkia on kuin olisi rantavahtina vuoristossa - aika saatanan absurdia. Pipo on myös ratkaiseva tekijä eloonjäännin kannalta suomalaisina kesäiltoina. Miksi ihmeessä siis erotella vaatteita? 

Tästä mieleeni tulikin, miksei talvitakkivalmistajat ole huomanneet tässä selkeää bisnesrakoa, ja alkaneet tuottamaan Suomen markkinoille kesäisempiä toppavaatteita? Laskettelutakki jossa on simpukan kuvia, pilkkihaalari piknik-kattaus-kuosilla, untuvatakki pitsisomisteilla...? Irrotettavia hihoja, säärille rusketusluukkuja, helmikoristeita, uimapukukangasta....? Nää vinkit on sitten ihan ilmaisia, mä autan mielelläni yrittäjiä. 

Ja se ihana asia, kun ei tarvitse miettiä millainen keli on pihajuhlissa ja kesähäissä - paska keli tietenkin. On aivan satavarma, että kun sä olet taitellut ne silkkipaperijoutsenet pihapöydälle ja kantanut kaikki pehmusteet terassille, vettä tulee kohta ja lujaa. Ei tarvitse morsmaikun miettiä kampausta tai Ulla-enon pohdiskella silmämeikkiään, koska loska lentää joka joka tapauksessa ja ehostus on vartissa pelkkä muisto vain. Että säästä vaan voimia ja hermoja, ja kata suosiolla sisälle. 

Eikä unohdeta sitä, kuinka karaistuja me ollaan. Ei se ole talvi joka sisua kasvattaa, vaan kesä. Kun huhtikuun aurinkoisissa nollakeleissä alkaa näkyä ensimmäisiä minishortseja ja t-paitoja, mä olen tästä kansasta ylpeä. Me pärjätään missä vaan, oli se sitten vuoristo tai vaikka jäätikkö. Hankien läpi puskemme kietaisumekoillamme ja uimme kesät kolmeasteisessa järvivedessä. Istumme tuulisella terassilla seitsemän tuntia shortseissa ja juomme lonkeroa jäillä. Ajamme avoautoilla ensimmäisen (ja viimeisen) auringonsäteen pilkahtaessa kesäiseltä taivaalta, mittarin hipoessa kymmentä astetta. Me olemme terästä!


perjantai 13. toukokuuta 2016

kauneutta hoitaen

Vaikka mä oon vähän tämmönen "kel' onni on, se onnen kätkeköön!"-tyyppi, ajattelin silti ihanan kevään (ihana kevät = yli 10 lämpöastetta, ei vaakasuorassa satavaa vettä, aurinko näyttäytyy viikossa yli kaksi kertaa...) kunniaksi jakaa mun suosikkituotteet kauneudenhoidossa.

Myönnettäköön, että ihan pikkuriikkisen naurahdin itsekseni ääneen kirjoittaessani sanan "kauneudenhoito", koska se ei todellakaan ole mun vahvinta alaani. Hyvä kun osaan tukkani kammata ja vaihtaa puhtaan paidan. Huulipunat menee pitkin hampaita ja ripsarit valuu jopa tissejäkin alempana. Hiusten peseminen on tuskaa ja ajatus "helppojen ja aloittelijoille tarkoitettujen" lettikampauksien opettelemisesta aiheuttaa äärimmäisen negatiivisia ajatuksia. Sanoisinko siis ennemminkin "normaaliltanäyttämisenhoito" kauneudenhoidon sijaan.

Ja joo, lupaan etten sano kertaakaan tässä postauksessa "siis niinku mun ehdoton luottotuote", "tää on niiiiin mun rakkausrasva, niin huippu" tai "apua, tää tuote on vaan niin parhautta". En myöskään käytä termejä "must have-juttu" tai "pakkosaada-tuote". Sanon vaan, että nää toimii mulla paremmin ku sialla sinappihuntu.



Suoristusharja vai mikä piru sen suomalainen nimi onkaan, on mun uusi tuttavuus. Wishiltä sen kuulkaas tilasin puoli-ilmaiseksi jännäpissan tykyttäessä rakossa, mutta jumankauta meinaan on loistovehje. Pieni epäilys tuotteen toimivuuden suhteen oli luonnollinen, mutta onneksi turha.

Ensimmäisellä kokeilukerralla (kun olin ensin repinyt paketin hampaillani auki silkasta kiihkosta päästä kokeilemaan) paskainen tukkani oli ollut tuntitolkulla jollain sotkunutturalla, joten se oli loistava kohde kokeilla tätä. Ei muuta ku piuha seinään ja minuutin päästä harjaamaan tukkaa aivan normaalisti. Ja jumankekka ne suoristui, oikeasti, Ei tokikaan samanlailla kuin suoristusraudalla, mutta alle viidessä minuutissa mun look oli muuttunut haikaranpesän ja metsänpeikon risteytyksestä normaalin ihmisen ulkomuotoon. Hiukset kaartui luonnollisen kauniisti ja jopa jollain sairaalla tavalla näyttivät laitetuilta. Jatkoon!




Tämä Pirkan tuote on yllättäjistä yllättäjin. Ystäväni muistutti mua Q10:n tärkeydestä ikävuosien kohotessa kahteenviiteen, joten ajattelin varovaisesti siirtyä nuoruuden huumasta pimeämmälle polulle ja aloittaa ryppyvoidekokeilun - mahdollisimman edullisella tuotteella. Pihi ämmä kun olen.

Nyt vajaan kuukauden käytön jälkeen mun otsaryppyjen juovat (voisi oikeastaan sanoa kyntövaot tai vallihaudat, mikään kaunisteltu "juova" ei ihan kerro koko totuutta) alkoi hälvetä. Siis vaikka koko päivän kulkisin otsa rullalla, mun rentouttaessa naamani otsa on sileä kuin mummon posliiniastiasto. Yleensä mun naama on rentonakin kuin Ähtärin eläintarha - polkuja siellä ja polkuja täällä. Voi toki myös olla että mä olen vähän hullu ja tuote on toiminut lumelääkkeenä ruttuturpaani, mutta aivan sama!


Lumenen SOS-rasva on kyllä niin päällikkö meikäläisen rasvarykmentissä. Ei tätä nyt mihinkään avohaavaan kannata kaataa ja odottaa ihmettä, mutta esimerkiksi kulmakarvojen nyppimisen jälkeinen hehkuva puna puolessa naamassa hälvenee hetkessä tällä. Kuivat, karheat ja ärtyneet ihoalueet tämä hoitaa myös ensiluokkaisesti, kuten kynsinauhat, kantapäät, ihottuma-alueet... Suosittelen lämpimästi. Saatavana jytkympää ja vähän kevyempää versiota,



Okei, tämä on tällainen musthavepakkosaadaparhautta-tuote. Mä ostin tämän purtilon joskus maanisena hetkenä apteekista sen kummemmin mitään ajattelematta, mutta voin kertoa sen olleen äärimmäisen loistava heräteostos. Tää on katsokaas ihan ykkönen meille koheleille, joilla on koko ajan joku vekki siellä ja haava täällä - tämä mestariteos meinaan parantaa ihoa ihan hillittömän nopeasti.

Esimerkkinä kerron lyhyttarinan päivästä, jolloin allekirjoittanut taas nappas naamataulunsa johonkin (en edes muista mihin) ja taas oli nahkat rullalla ja verta tirskahteli. Ihorikon paikka oli vielä jossain näkyvällä paikalla ja kaikkihan tietää miltä tuntuu yrittää meikata jotain avohaavaa piiloon... No joo, vedin tätä tököttiä sitten kokeeksi tähän vekkiin ja menin ottamaan pikkupäikkärit. Parin tunnin päästä se ruhje oli kiinni ja helppo meikata piiloon. Parin päivän päästä sitä ei enää edes ollut! Mulla vielä kaikki paranee yleensä todella hitaasti ja arvet aukeilee uudelleen ja uudelleen, mutta kun tämä tuote tuli taloon, on tänkin ämmän naama pysynyt kasassa - samoinen ne veriset kynsinauhat ja verille raavitut hyttysenpuremat. Avéne Cicalfate Repain Cream, yksinkertaisesti paras tökötti ikinä.



Toinen Wish-ostos, joka on ollut yllättävän hyvä. Mä olen niitä naisia, joille meikkivoiteen tai peitevoiteen levittäminen on niitä juttuja, joista kiinnostus katoaa kolmen sekunnin jälkeen. ja hirveän yllättäen jälkikin on sen mukaista. Jollain hikisellä sienellä lääpit eestaas naamallas jotain maalia, kauheat rannut nenänpielissä ja leuassa. Lopulta ei enää jaksa ja ajattelee vain, että on mitä on ja morjes. Sudilla taas naama näyttää kaltaiseni taidottoman jäljiltä joltain abstraktilta taideteokselta, joka ei sinänsä ole kauhean kiva jos olisi tarkoitus käydä vaikkapa kaupassa. Mutta tämä hammasharjan ja hiusharjan risteytys on aivan huippu! Jälki on ällistyttävän tasaista ja se voide myös jää ihoon, eikä kulje meikkiharjan mukana pitkin naamaa. Oletin myös tuon käyttämisen olevan jotain rakettitiedettä, mutta jopa minä, tällainen sohlo, onnistuin saamaan normaalia jälkeä.




Toivottavasti tämä postaus jeesasi jotakuta. Hyvää alkavaa viikonloppua!

ps. omia suosikkeja saa myös jakaa!

keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Suomileffa and chill

Mä en ole mikään himoleffadiggaaja ja kinoramppaaja, mutta silti mä tunnistan huonon leffan sen nähdessäni. Ja yleensä jännästi ne huonot ovat suomalaisia.

Suomalaisia leffoja on pääasiassa neljää tyyppiä: riipaisevia kasvukipuja aikuisuuden kynnyksellä, äijäörinää nyrkkitappeluiden keskellä, mukahauskaa  sekoilua ja melankolisia draama"komedioita" aikuisten makuun. Välillä herää kysymyksiä, että onko tässä maassa puute alan ammattilaisista vai mitä ihmettä?

Nämä nuoren tuskaa tihkuvat elokuvat, joissa Suomen suvessa romanssit syttyvät kaljanhuuruisten suudelmien myötä laiturin nokassa, eivät tunnu loppuvan koskaan. Aina on uusi roadtrip, mökkireissu tai kesätyö, jossa tunteet kuohuavat ja heinäladossa pöllyää. Puistossa juodaan viiniä ja tutustutaan siihen sielukkaat silmät omaavaan skeittipoikaan. Yhdellä on toinen, kolmannella auktoriteettiongelmia ja neljäs on niin ujo että ei uskalla repäistä tänä Elämänsä Kesänä. Tiktak soi taustalla ja Kukko-olut maistuu.

Äijäörinäleffoissa sitten on joku kova jengi, joku ukkotrio tai pari arpinaamaista könsikästä. Hampailla avataan kossupullo ja nyrkit laulaa. Vasikka saa turpaansa soramontulla, farkkuliivit lepattaa tuulessa ja tutut suomalaiset miesnäyttelijät ovat olleet vuoden lihotuskuurilla. Taustalla soi joku Kirveshaukka-niminen pehmohevibändi ja lopussa se symppis nahkahousujäbä kuolee puolivahingossa. Nämä leffat poikivat legendaarisia heittoja, jotka voivat olla laadultaan sarjaa "nyt äijä saa maistaa Tsygen nyrkkirautaa!!!" tai "älä vittuile Metkusen mutkalle!!!!".

Nää mukahauskat höpöhöpöleffat taasen sisältävät aina pari koomikkoa, iänikäisiä Putoustähtiä, paljaita perseitä, amisauton, epämääräiseen paikkaan kusemista ja valtavan ennakkosuosion. Kaikkien on pakko päästä katsomaan "Lehtoset lomalla 2", "Teppona Teneriffalla" ja "Kouvolan kovat 3", koska niissä on Naku Hirviliemi ja kumppanit. Lintu ulostaa olkapäälle, kaadutaan synttärikakkuun ja lyödään vahingossa kaverin otsalla kiveksiin. Heh heh.

Sitten on vielä nämä "aikuisten" draamakomediat, jotka ovat pääasiassa kieroutuneita ja huumori niissä asteen verran liian synkkää. On avioeroja, mustasukkaisuusdraamaa ja iäkkäiden ihmisten sänkysekoilua sloggit kainaloihin asti vedettynä. Ehkä jopa tökerö kuolemantuottamus, perintöriita ja parhaimmillaan sotkussa on mukana joku mafia. Tummanpuhuvia ja melankolisia säveliä, satiiniyöpaidassa televisioiden heittelyä parvekkeelta ja kaljuuntuvia miehiä. Taattua Suomilaatua siis, ja näyttelijäkaarti sisältää takavuosien komistuksia ja Kotikatutähtiä.



Mikä on sun mielestä ehdottomasti huonoin suomalainen elokuva ja miksi?



tiistai 3. toukokuuta 2016

Mukaluovat ja tekotaiteelliset

Mä kuulun tällaiseen kasvavaan ihmisryhmään, joka koostuu muka niin helvetin luovista ja tekotaiteellisista urpoista, jotka kuvittelevat järkkärin omistamisen olevan joku symboli taiteellisesta silmästä. Tai suht iisisti lähtevien riimiparien ja synttärikorttien askartelun kertovan jostain suuremmasta luovuudesta. Että nyt kun mä istun tässä sutien ja Ikean sormivärien ympäröimänä, mä olen taiteilijasielu isolla T:llä, jota kukaan muu ei vaan yksinkertaisesti ymmärrä.

No siinä mielessä mä olen tässä asiassa aika taitava, että olen saanut vahingossa uskoteltua muillekin ihmisille olevani jotenkin taiteelliseslta kantilta katsottuna etevä kaveri. Silti kylmä fakta on se, että vaikka mua kiinnostaa piirtäminen, maalaaminen, valokuvaaminen ja niin eespäinpois, ei se kyllä musta taitavaa sutiniekkaa tee. Jopa oma rakas mieheni elää tällaisessa harhakuvitelmassa oman muijansa taiteellisesta silmästä, vaikka yksinkertaisesti olen värimaailmoista ja kontrasteista päsmäröivä vittupää.

Ymmärtänette varmaan, että taiteesta tai ylipäätään jonkun järkevän teoksen luomisesta puhuminen jonkun alan ihmisen kanssa ei sovi tekotaiteilijoille. Onhan se ihan jumalattoman nöyryyttävää, kun baskeri täristen puhuu puutaheinää ja joku asiasta oikeasti jotain tietävä yllättäen valottaakin tosiasioita. Yritäppä siinä sitten korjailla suustasi päässeitä höpöhöpöjuttuja valotusajoista, varjostamisista, akryylimaalin plussista ja ylistyspuheita Instagrammin filttereistä. Se on se hetki kun tajuat kolmessa sekunnissa, että ainoa jota voit onnistuneesti luoda on lumi.

Vaikka jotkut ovat sitä mieltä ettei ole olemassa termiä "tekotaiteellisuus", niin mä olen taas aivan eri mieltä. Kun jumankekka muistelee niitä Irc-Galleriaan ladattuja seepianvärisiä kuvia, joissa katse on luotuna kauas kaukaisuuteen ja sivussa on Comic sansilla kirjoitetut Jonna Tervomaan biisin sanat, niin siinä on sitä itteensä ja paljon. Tai kun eksyi johonkin runosivustolle lukemaan "sydän verinen eteisessä odottaa ja mut sun katsees sieluus kadottaa"-lätinää, niin ei sitäkään kyllä voi taiteeksi sanoa. Luomisen tuskaa ehkä ja jotain luovuuden rippeitä, mutta siinä se.

Tähän mukaluovien tekotaiteellisten ryhmään kuuluu myös "sisustajat". Huom. ennen kuin joku vetää italianpadan nenäänsä, huomautan itse kuuluvani tähän alajaostoon  myös. "Sisustajat" on sitä sakkia, joka voi iskeä minkä vaan pihavarastosta löydetyn rälläkän laikan kuormalavoista tehdyn sohvapöydän päälle ja sanoa sen olevan maalaisriomanttinen lasinalunen. Sisustajat myös yleensä jakavat näistä asunnoistaan huomattavia määriä kuvia, joissa Kelohongat roikkuvat ikkunoissa ja Lack-hyllyillä lepää ihan itse kynsilakasta ja pyykkipojista tehdyt valokuvakehykset. Että #DIY vaan sullekin.


Joten liity sinäkin meidän tekotaiteellisten baskeripäiden seuraan ja jaa (joko sanallisesti tai kuvan kera) luovuuden huippusi. Plussaa tuo mauttomuus, mutta kyllähän sitä olisi mukava nähdä/kuulla myös onnistumisia...

torstai 28. huhtikuuta 2016

Vappuviha

Mä olen ennenkin tuonut tämän asian esiin useita kertoja, mutta koska tässä maailmassa ei ole vielä tarpeeksi negatiivista latausta, turhasta vinkumista ja raakalaismaista vihaa, ajattelin jatkaa hyväksi havaittua linjaani vappuvihaajana.

Vappu ei ole ehkä ihan niin paska juhla kuin pääsiäinen (jatkuvalla syötöllä jumalanpalveluksia jumalanpalvelusten perään, ala-arvoista munaläppää ja mauttomia koristeita), mutta tulee hyvänä kakkosena ääliömäisten peruukkien/naamareiden, sotkemisen ja ylenpalttisen kännäyksen kera. Mikään ei yksinkertaisesti ole niin kuvottavaa, kuin perinteinen suomalainen Keijo paperisilppuperuukki päässään, Suomiviinaa imien ja räntäsateessa perse paljaana torikivetyksellä pyörien. Vielä jotkut hassunhauskat astetta nopeemmat arskat silmillä ja joku "Vappu Pimiä mutta mie oon valoisa"-t-paita päällä.

Vappu on myöskin teinien ykkösörvellysjuhla, jos ei lasketa päättäreitä. Vanhemmat grillaa himassa nakkeja aavistamatta pahaa, kun se oma Naima-Annukka viistoista vee vetää verkkosukissa Koskenrannassa vähän mantsikkalikööriä Tolu-pullosta ja ottaa poskeen yhdestä Hello Kitty-heliumpallosta. Ottaako poskeensa heliumia vai jotain muuta, se on sitten Naima-Annukan ihan oma asia.

Vappuna mua kuitenkin kaikkein eniten ehkäpä inhottaa se sotku. Voi pyhä äiti sitä uskomatonta silppua ja ilmapallorääpettä, joita tienvarret ja puistot pursuaa... On töttöröhattua, serpetiiniä, nakkiperunoita, tölkkejä, kaikenmaailman tööttejä ja irtoneniä. On ongelmajätettä, absinttioksennusta, Naima-Annukan sukkahousut ja irtotissejä. Onko se niin jumalattoman hankalaa ja vaivalloista pyrkiä laittamaan edes joka viides roska sinne minne ne kuuluu? Oksettavaa katsoa, kun limainen paperimössö valuu räntäsateessa teillä ihan kuin joku valtava jätearmeja.

Kammottavin skenaario on, että salakavalasti tovereideni patistamana löydän vielä itseni jostain kadunkulmasta hoippumassa litistynyt ylioppilaslakki päässä, kyykkykuohari kainalossa, värikkäiden paperisoirojen kuristaessa kaulaani. Vaikka sisimpäni uhkuu inhoa tätä kyseistä pakkokännijuhlaa kohtaan, voi vapun huumaava tunnelma ja munkinkäry viedä minut mukanaan.

Tai sitten ei.

Lystikästä vappua kaikille!

katso, minkä kaiken teet väärin!

Iltapäivälehdillä on tällä hetkellä meneillään sellainen buumi, että järkevien artikkelien sijaan lukijoille kerrotaan, mitkä kaikki arjen askareet he tekevät väärin. Oman elämäni reportterina ajattelin lähteä tähän mukaan ja paljastaa teille kaiken, jonka yksinkertaisesti teette päin persettä. Mutta vain toistaiseksi, koska tämä kirjoitus muuttaa elämäsi!


Mattojen pitäminen 
Uskokaa tai älkää, mutta mattoja ei tarvitse fyysistä voimaa käyttäen pitää lattiassa, vaan painovoima pitää ne ihan itsestään! Älä siis suotta tuhlaa aikaasi maton reunasta kiinni pidellen, vaan nauti elämästäsi ja lähde vaikka ulos - matto pysyy kuin pysyykin paikallaan ilman läsnäoloasi! (Sama pätee verhoihin.) Jos esimerkiksi vuokraisäntäsi ohjeistaa sinua pitämään mattoja lattioissa parketin kulumista ehkäistäkseen, voit huoletta vastata "en aio pitää yhtäkään mattoa" like a boss -tyyliin.


Koiran kusettaminen
Mikään eläin, varsinkaan leimmikkikoira, ei tarvitse ketään huijaamaan ja vittuilemaan, jotta virtsa kulkisi. Joten kuseta tästä lähtien vain ihmisiä nettikirppiksillä ja kavereita aprillipäivänä, ja anna koirasi pissata ilman verbaliikan voimaa!


Mattojen hakkaaminen
Älä hyvä mies enää käy nyrkkitappelua sen nukkamaton kanssa, vaan hanki mattopiiska. Mustaa silmää tai edes taistelukaveria et siitä Ikean karvalakanasta saa, joten lopeta ajoissa ja säästä voimiasi grillijonoon! Uskomatonta, mutta totta, näinkin vaivattomasti voi asian hoitaa!


Munan paistaminen ja keittäminen
Kananmuna on siinä mielessä hankala elintarvike, että esikäsittely riippuu täysin halutusta lopputuloksesta - milloin kuoritaan, milloin ei? Miten muistaa, miten toimitaan munakkaan tai vaikkapa munavoin suhteen? Tämä kuulostaa kimurantilta, mutta pieni muistisääntö helpottaa tulevaa: paistaessa poista, keittäessä kiinni jätä! Näin voit säästää uskomattoman paljon aikaa ja vaivaa (Teksasin yliopistossa tehdyn tutkimuksen mukaan kyseinen muistisääntö säästää elämäsi aikana 15,5 minuuttia!) ja voit esitellä uudelle seuralaisellesi keittiömestarin taitojasi!




Onko sinulla niksi, joka vaatisi useita yliopistotasoisia tutkimuksia ja vähintäänkin paraatipaikkaa Iltalehden etusivulla? Jaa neuvosi ja loista!




perjantai 18. maaliskuuta 2016

Salille siivoamaan

Salilla kuulemma stressi katoaa ja paineet poistuvat painojen kanssa painiessa. Jos vaan ensin edes löytäisi ne painot.

Käyn pääsääntöisesti punttisalini naisten puolella, jossa täydelliset kotirouvat tekevät täydellistä tuhoa kylväessään koko omaisuutensa pitkin poikin. Teinimimmit levittävät kaikki jumppamatot lattioille tehdäkseen itselleen mahdollisimman miellyttävän viidentoista neliön snäppäily-ja whatsappailualueen. Rautaa raa'alla kädellä rempovat teräsnaiset jättävät levypainot tankoihin, koska he vain voivat. Sekapuolella -jossa käy pääasiassa miehiä- on vastassa harmoninen järjestys ja tavarat paikoillaan. Ei saisi yleistää, mutta miten on mahdollista että naiset, nuo organisoijat ja siisteyden ylläpitäjät, voivat jättää kaiken kuin lehmä paskansa?

Kaikki alkaa oikeastaan jo pukuhuoneesta. Lokeroiden avainnauhat laitetaan solmuun, sen sijaan että käytettäisiin nauhassa olevaa klipsua. Siis vain nainen voi olla niin toope, ettei osaa käyttää yksinkertaisinta kiinnitysmekanismia, vaan vääntää pikkukätösillään solmun toisensa perään yhteen helvetin avainnauhaan. Siis vetäkööt mun puolesta vaikka kaikki osaamansa narutemput merimiessolmusta hirttosilmukkaan, mutta vaivautuisivatpa edes avaamaan sotkunsa.

Ja vessan lattiat. Jumalauta vettä on niin paljon pienen huussin laatoituksella, että itse Nooakin laittaisi arkin suunnitteluun vauhtia. En tiedä eikö osata sihdata hanasta siihen sheikkeriin vai perseitäänkö pesevät, mutta kuivaamiseen ei kykene kukaan. En tajua miten kukaan voi vahingossa lotrata lattialle pienen ammeen verran vodaa, mutta ilmeisesti kaikki on mahdollista kun yhdistetään naiset ja punttisali.

Salin puolella unohtuu sitten täysin kaikki matemaattinen oppi. Tai sitten mä vain olen helvetin vajaa, kun en ymmärrä käsipainojen oikean kilojärjestyksen olevan 2, 5, solmuinen avainnauha, 10, juomapullo, 6, 3 ja 1. Loput löytyvät luonnollisesti jostain kuntopyörän ja jalkaprässin välimaastosta. Osaa kannattaa etsiä myös steppilautapinon takaa ja putkirullalaatikosta. 

Millään ei tunnu olevan mitään väliä, kaikki vaan jää siihen mihin treenikin loppuu. Pointti on ilmeisesti se, että lähdempä lapikoimaan vettä vessan lattialle, niin en nyt ole kykenevä viemään tätä tavarapaljoutta paikoilleen, jonka tähän raahasin. Tai että mä rasituin tuolla joogassa sen verran, että olen täysin kyvytön siivoamaan lorahtanutta protskusheikkiäni tästä laminaatilta. Kyllähän sen hei joku siivoaa tai ainakin liukastuu jos ei muuta. Onhan hei täällä henkilökuntaa ja innokkaita urheilijoita.

Kaiken huippu oli eräs kaunis päivä, kun joku aivokääpiö oli fiksuna kaverina irrottanut erään merkittävän osan penkistä, mutta ei ollut vaivautunut laittamaan sitä paikalleen, vaan oli piilottanut sen epämääräisesti penkin alle. Sehän ei sitten ole kuin vähän vaarallista touhua! Jos joku irtoaa tai itse irrotat, etkä ole tarpeeksi nokkela tähän haastavaan toimenpiteeseen nimeltään takaisin laittaminen, ole hyvä ja ilmoita asiasta henkilökunnalle. Tai laita edes osa näkyville, niin porukka tietää sen olevan toistaiseksi epäkunnossa. Nimimerkillä "itsehän en tiennyt". 

En mäkään mene ruokakauppaan kusemaan lihatiskille ja viskomaan kananmunia lattioille, koska kyllä joku siivoaa ja onhan täällä hei henkilökuntaa. Että minä maksan tästä, minulla on oikeus olla ihan jäätävä sika. En myöskään kotonani tuhoa ja sotke ihan vain siksi, kun olen niin helvetin laiska ja itsekeskeinen apina. Enkä tee erinäisistä päivän aikana käyttämistäni esineistä esteitä ja ansoja asuinkumppanilleni, että kompastuppa siihen mulkvisti. Että tässä on nyt eteisen lattialla kattila, tyyny ja kirja, että pujotteleppa siitä poika. Ja kerää ne. 

Niin mitättömän pienillä teoilla pystyisi tekemään niin paljon yleisen viihtyvyyden eteen. Vai eikö itsestä ole mukava treenata ympäristössä, jossa kaikki on paikoillaan ja jossa on turvallista? Punttisali on sellainen paikka, että epäkunnossa oleva laite, vettä lattialla tai paino kulkureitillä voi tehdä aika julmetun pahaa  jälkeä. Ihan pienenpienellä korjausliikkeellä pystyttäisiin ehkäisemään paljon erilaisia haavereita ja kenekään ei tarvitsisi tuhlata treenistään varttia muiden vastuuttomien urpojen sotkujen korjailuun. 

Ihmisiä me kaikki ollaan ja aivan varmasti jokainen joskus sotkee huomaamattaan tai jättää painon väärään paikkaan. Mutta jumalauta sä et vahingossa huomaamatta kaada kannullista vettä lattialle tai levitä koko keskuksen välinetarjontaa keskelle lattiaa. Haluaisin niin nähdä, millaista näiden kuntosalien sotkuperseiden kotona on.


lauantai 5. maaliskuuta 2016

Kerro kerro keskustelupalstasein

Mä oon lievästi ilmaistuna hämmentynyt nykyajan tavasta tukeutua keskustelupalstoihin elämän ongelmakohdissa. Demit ja Vauvapalstat ovat niitä, jotka kertovat milloin sun kannattaa erota, koska ottaa särkylääke ja mitä tehdä illalla ruuaksi. Noo, mitäpä sitä aikuinen ihminen tekisikään maalaisjärjellä tai edes lähdekritiikillä.

Kaikkein eniten jännittää ihmiset, jotka kyselevät mitä lääkkeitä saa ottaa samanaikaisesti sairauteen X tai milloin kannattaa mennä lääkäriin. Mä en ihan ekana kyselis joltain mammapalstalta, että onko ok vuotaa verta korvista ja kouristella keittiön lattialla. Tai että saanko ottaa seitsemää kolmiolääkettä kaljan kanssa. Tai onko okei, jos vauvalla on 42 asteen kuume. Mulla on pieni kutina, että nuo asiat voisi selvittää nopeammin ja turvallisemmin jostain inasen verran laadukkaammasta lähteestä. Esim. ensiavusta tai apteekista. Toki jos haluaa elää extreme-elämää ja mennä oikein viimosen päälle äärirajoille, niin ei muutaku kyseleen lääkeannostuksia nettitrolleilta.

Myös ihmissuhteet laitetaan usein uppo-outojen ihmisten ratkaistaviksi. Että ei osata edes päättää haluaako jonkun kanssa olla vai ei, vaan odotetaan jonkun randomin palstapirkon kertovan sun parisuhteen plussat ja miinukset. Herramuvereni... Mä ymmärrän vertaistuen ja plaaplaa, mutta se että ei tiedä itse kuinka ja koska jättää oma rakas peluripettäjägigolo, on aika pirun hämmentävää. "Mä jätän sut ny kato ku Äitylit käski, ittellänihän ei oikein oo mitään mielipidettä asiaan!!". Ok...

Oon mä joskus törmännyt keskusteluihin, jossa on oikeasti todella kriittinen juttu meneillään, mutta ei osata itse tarttua toimeen. Ongelmia raskaudessa, varkauksia, tapaturmia, onnettomuuksia... Enpäs tiijjä mitä tehdä, naputtelenpa tässä pikapikaa viestin palstalle liekkien parasta aikaa tuhotessa taloani ja sydärikin on justiinsa päällä. Että kaippa sieltä joku HotGirl96^^ sitten neuvoo mihin pitää soittaa ja koska. Kas näin!

Mä ymmärrän sen, että palstojen idea on vaihtaa ideoita ja nimenomaan keskustella, mutta sitä en voi käsittää, että joillakin ei ole mitään elämänhallintataitoja, vaan jotkut anonyymit nettipetterit aikatauluttaa sun päivän. Mitä tehdä ruuaks, millon mun pitää siivota, onko ok vaihtaa lakanat huomenna, saanko kuivata pyykkiä vaikka on Keijon nimipäivä ja onkohan mun lapsella nälkä? Moneltako mun pitää soittaa duuniin että oon mahataudissa, milloin pitäis kastella kukat ja kauanko munien pitää kiehua? Saanko mennä nuhassa kävelylle, onko mulla kyhmy tississä ja voiko joku kertoa odotanko tyttöä vai poikaa? Onko mun mies vihainen mulle, onko mun siskoni tunnevammainen ja miltä musta itsestäni nyt tuntuu, voisko joku määritellä? Miten mä leikkaan tukan, milloin mä leikkautan mun tukan ja kuka leikkaa mun tukan? Saanko ostaa tän paidan?  Mietippä veijo vatipää sitä.

Miksei sitten edes vaivauduta kunnon faktaan pohjautuville sivustoille selvittämään asioita, vaan heti mennään johonkin taaaperopalstalle odottamaan ohjeita? Ja eikö ihmiset osaa itseään kuulostella ja miettiä järjellä? Etkö sä ihan oikeasti tiedä, ootko sä kipeä vai et? Etkö sä oikeasti voi laittaa ruokaa, jollei joku vieras nimimerkki sitä sulle sanele? Etkö sä ihan tosissaan osaa soittaa ensiapuun ja kysyä? Etkö sä itse tiedä, onko sun kannattavaa jatkaa suhdetta, jossa sun mies pylsii myös sun siskoas? Mikä ihmisiä vaivaa!?


torstai 3. maaliskuuta 2016

Mikä on kun ei taidot riitä

Aina hoetaan, että harjoitus tekee mestarin ja kuka vaan voi oppia mitä vaan kunhan vähän reenailee. Taputetaan selkään kannustavasti ja lässytetään, että jos määkin opin asian X, ni kyllä sääki. Että kohta se tulee sulta ihan selkärangasta, ku vaan vähän harjoittelet. Minä voin kertoa, että täyttä höpöhöpöpaskaa koko harjoittelulässytys - ja jotta saisin pontta sanoilleni, laadin teille listan asioista joissa olen aivan kädetön. Huolimatta hyvinkin intensiivisestä treenistä.

Ihan ekana tulee mieleen korvapuustit. Ei pelasta suvussa liikkuvat himoleipojageenit, kun meikäläinen pistää vähän puusteja tulemaan. Taikina voi onnistua täydellisesti, mutta sitten kun niistä pitäis tehdä korvapuustin näköisiä... Ei auta reenit, opetusvideot tai yksityiskohtaiset ohjeet. Siis mä sanon ihan suoraan, että mun korvapuustini näyttävät aina auton alle jääneen eläimen ja erityisen runsaan vaginan risteytyksiltä.

Toinen mitä en osaa, on keskittyminen. Luennot, pitkäveteiset elokuvat, tylsät koulutukset, oppitunnit, saman epäkiinnostavan asian tekeminen kauan.... Ei pysy mun aivoni tietoa vastaanottavassa tilassa, ei. Joko mua alkaa yksinkertaisesti nukuttaa , tai päässä alkaa liikkua hallitsemattomia ajatuksia (hei mikä toi on, onpa rumat verhot, miks täällä on tällainen lattia, mitähän söis tänään, tralalallalalaa, onpas mun kengät likaiset, tinttantanttantallalei....) jalkojen heiluessa villisti. "Ootko sä vähän rauhaton?", "Voitko lopettaa ton jalkojen heiluttamisen?" ja "Pysy ees hetki paikallas..." ovat erittäin tutuksi tulleita kommentteja mun keskittymiskyvystäni. 

Vaatehuoneen siistinä pitäminen on mulle myös aikan käsittämätön ongelma. Mä yritän saatana sydän vereslihalla sykkien laittaa lumput oikeisiin paikkohin, mutta kolmen päivän jälkeen vaatehuoneen lattialla on kaulaan ylttävä rättikasa. Hyllyillä on muodon vuoksi joku yksinäinen sukka, ja muut komeassa keossa. Ovi ei mene kiinni kuin käyttämällä silmitöntä väkivaltaa ja jos jotain haluaa löytää, tarvitaan salapoliisin välineet ja navigaattori. Sieltä kopista rytkykasan alta voi löytää vaikka esihistoriallisia fossiileja ja entisiä poikaystäviä, kun tarpeeksi syvälle kaivaa. 

Käsityöt on mulle myös helvettiä. Olen hämmästyttänyt taidottomuudellani useita eri käsityönopettajia kouluvuosieni varrella ja tehnyt varmaan jonkin sortin ennätyksiä epäonnistumisissani. Joku sukan tekeminen tai jonkun vaatekappaleen kyhääminen on aivan absurdia toimintaa mulle. Osaan neuloa oikeaa ja nurjaa, vetää ompelukoneella kiemurtelevan sauman ja ommella napin. Siinä se. Ei ihan luonnistu multa virkatut päiväpeitot, villasukan kantapäät tai kesämekot.

Auton kanssa mä olen myös ihan käsi. Mä helvetin uuno en osaa edes tuulilasinpesunestettä laittaa, saatikka että osaisin tsekata öljyt tai vaihtaa polttimon. Vaikka mä kuinka seisoisin vieressä ja katsoisin, niin kolmen minuutin päästä mulla ei ole harmainta aavistusta mitä laitettiin ja minnekin. Mä varmaan tosipaikan tullen vaan avaisin konepellin ja kaataisin jotain sytytysnestettä sinne iloisesti hymyillen. Onneks mulla on ainakin toistaiseksi mahdollisuus ulkoistaa kaikki Kaarinaan liittyvät asiat, ettei itse tarvi alkaa jarruremonttia tekemään tai vaihtamaan tukivarsia. Mutta kamoon. Jos en osaa muuta kuin tankata ja säätää radiota, niin olisi varmaan suositeltavaa jättää autoilu siitä ymmärtäville.


Onko sulla joku asia, jonka haluaisit oppi, mutta ei vaan mene millään jakeluun? Onko juttu jota joudut päivittäin tekemään, silti asiassa yhtään kehittymättä? Jaa osaamattomuutesi kanssani, ollaan yhdessä tumpeloita.

perjantai 26. helmikuuta 2016

Voihan kakskytäviis

Mulla on taas vaihteeksi ikäkriisi. Kohta mittariin pamahtaa neljännesvuosisata ja tekosyyt käyttäytyä yläkoululaisen tavoin hupenevat päivä päivältä. Kun on lähempänä kolmea- kuin kahtakymppiä, tulisi varmaan jollain keinolla jo koota itsensä ja alkaa miettimään Henkkamaukan tilauksen sijaan vaikka jotain helvetin veroilmoituksia. Tai vaikka bingoristeilyä.

Mulla oli joskus reipas kymmenen vuotta sitten sellainen mielenkiintoinen ajatusvääristymä, että kaksvitosena mulla olisi jo lapsi ja avioliitto. Farkkuvolvo, raskausarvet ja joku vajaamielinen Bulgarian kaduilta pelastettu piski. Rankalla kädellä enemmän koulutusta ja vähemmän teinimäistä haahuilua. Vähän meinaa pukata allekirjoittaneelle kiirettä, jos nämä asiat pitäis pistää rullailemaan tämän vuoden puolella. 

Kauheinta oli, kun joku aika takaperin eräs vanhempi tuttu totesi mun olevan jo nyt aika vanha ensisynnyttäjä (vaikken ole vielä edes tiineenä....). No okei, hän viittasi omiin nuoruusvuosiinsa ja sen ajan perheenperustamisajankohtiin, eikä varsinaisesti vihjannut mun olevan jumalattoman vanha haahka, jonka synnytyselimet ovat jo muumioituneet. Mutta kuitenkin. Ikätovereiden kakaroilla on kakussa jo vaikka kuinka monta kynttilää ja minä se vaan vieläkin mietin, että mitäs sitä sitten isona.

Joskus pään sisällä pieni ääni pohdiskelee, että pysähtyiköhän mun aivotoiminnan kehitys yläasteella vai minkä ihmeen takia mulle on edelleenkin ykkösprioriteetteina elämässä poikaystävä ja huulipunat, ei mammografia ja stretch-farkut. Toisaalta taas mä olen kuin vanhus ristikkolehtieni ja aikaisten nukkumaanmenojeni kanssa, mutta silti se eräs tietty elämänvaihe uupuu siitä välistä. Ehkä se on just suurin ongelmani: mä olen hypännyt teinistä senioriksi. Tai tehnyt niistä jonkun sairaan sekoituksen. Moni voi olla teiniäiti, mutta harva pystyy olemaan teinimummo. 

Kyse ei ole siitä, etteikö ne asiat - perhe, avioliitto, koulutus - kiinnostaisi mua tälläkin hetkellä. Ongelma on se, että mulla pitäis olla jo ne, ainakin työn alla. Edes ajatuksissa. Vuodet on vaan vierineet niin vauhdikkaasti, ettei mulla ole ollut aikaa edes miettiä kakaroita, hääkelloja tai koulunpenkkiä. Tai ylipäätään aloilleen asettumista ja haihattelun lopettamista. Mä oon tällainen elämänvirrassa kelluva huuhaa, enkä mikään toimeenpanija. Olo on vähän niin kuin ysiluokalla, että jotain pitäis keksiä mutta mitä. Ei tällainen helvetin taitelijasielu pysty keskittymään mihinkään tulevaisuudensuunnitteluun, hyvä kun tietää mitä laittaa huomenna päälleen.








perjantai 12. helmikuuta 2016

Ootsä mun valenttiino

Pari viikkoa on netti tursunnut erilaisia yliampuvia kuvia autonkokoisista kukkakimpuista ja  pilipalitimanttisormuksista, jonka feikkikivi peittäisi taakseen kokonaisen päiväkotiryhmän - toki höystettynä nyyhkyteksteillä, tyyliin "mix mä en saa" ja "mäki haluuuuuuun". Ja suklaamansikkakuohuviinikuvakollaaseja ja mahtipontisia kosintavideoita, joita epätoivoiset naiset jakaa somessa kevyenä vinkkinä pahaa-aavistamattomille miesparoille. Tykkäyksiä hääaiheisiin kuviin, kynttiläillallisarvontoihin ja matkatoimistojen lemmenlomiin.  Se olis niinku ystävänpäivä ovella, näköjään.

Ystävänpäivään liittyvä sekoilu huvittaa mua monellakin tapaa. Päähuvitus on se, että luukeeko hysteerisesti ystävänpäivään seonneet naisraukat tosiaan sen amisjampan edes muistavan koko päivän olemassaoloa? Saatikka saavansa jotain Ferrareita ja päänkokoisia timantteja? Ai perkele, kyllä monessa kodissa sunnuntaina galaksit räjähtää, kun se hanipöö saapuu paikalle krapulaisena, taskussaan ruttaantunut Geisha-patukka, eikä lentoliput Bahamalle.

Toinen mikä mua huvittaa, on naisten epämääräinen oletus ystävänpäivän olevan joku naistenpäivä vol kaksi. Että minä voin vaatia shamppanjaa satiinilakanoihin ystävänpäivänä koska minulla on pimppi, mutta itsehän annan kumppanille vastalahjaksi pelkkää olemassaoloani. Se että minä yllättäisin sen poikaystävän sillä kynttiläillallisella tai elokuvalipulla (tai överillä kosinnalla, Mersulla tai kultaharkolla...) on täysin absurdi ajatus. Että paras lahja mitä voi saada, on saada olla koko elämä kaltaiseni pintaliitäjämaterialistinartun kanssa! Miehen tehtävä on hankkia itsensä vaikka velkahelvettiin jonkun hemmottelua kaipaavan plotkon takia!

Musta olis valtavan hauskaa, jos miehet tajuaisivat aloittaa samankaltaisen "hienovaraisen" somevihjailun ystävänpäivän alla, niin kuin monet naiset: poskeenottokuvakollaaseja, mietelauseita uuden moottoripyörän tarpeellisuudesta ja videoita paidattomasta naisihmisestä, joka tarjoilee pekonia ja uusia porakoneita jenkkisänkyyn. Sehän olisi mautonta ja lapsellista. Timanttisormukset ja koiranpennut "i love u"-pyjamissa eivät onneksi ole, vaan täysin realistisia haaveita.

Mä toivon koko sydämestäni, että kyseinen "juhla" pysyy Suomessa vielä pitkään pienessä mittakaavassa, ettei ihan vedetä övereitä jenkkistailiin. Ystävänpäiväkortti on kiva yllätys, samoin suklaalevy tai tulppaanikimppu, mutta valtavien odotuksien pakkaaminen yhdelle kaupalliselle tilpehööripäivälle on musta vähän typerää. Varsinkin kun kukaan ei tunnu odottavan ilolla sitä antamista, vaan saamista ja hemmottelun kohteena olemista. Todella herkkää. 

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Suomalainen sosiaalisuus

Me suomalaiset ollaan vähän tällaisia, että sosiaaliset tilanteet voivat olla hyvin ylikuormittavia ja lähes traumatisoivia, varsinkin jos ollaan tekemisissä vieraiden ihmisten kanssa.

Kaikkihan tietää nää perinteiset bussissa joku istuu viereen -paniikit, tai ne todella vaivaannuttavat hetket pysäkeillä ja asemilla, kun viisitoista ihmistä seisoo kolmen neliön alueella hiljaa ja tuijottaa tavivaalle. Tai se kamala hetki, kun hidas hissi matelee kerroksesta toiseen ja luot vahingossa katsekontaktin ihmiseen, jonka persettä hipaisit vahingossa ostoskassillasi. Kiusallista ja vaivaannuttavaa. Päässä pyörii kysymyksiä "miksi tuo katsoo, mitä tuo haluaa, miksi olen tällä, miksi edes synnyin".

Yksi todella jäätävä sosiaalinen tilanne on jäänyt mieleeni erityisen hyvin. Olimme Petjan kanssa risteilyllä ja varanneet toki paikat seisovaan pöytään - kappas vain, koko paska oli tupaten täynnä ja kahden hengen pöytiä ei ollut olemassakaan. Arvatkaa piruuttanne, oliko kiusallista istua me kaksi ja vieras nainen samassa postimerkin kokoisessa pöydässä ja mättää paahtopaistia kitusiin täydellisen virheettömässä hiljaisuudessa. Yritäppä siinä rennosti jutella omalle miehelle hassunhauskoja sekopääjuttuja, kun kymmenen sentin päässä joku närppii etuhampaillaan mätiä ja tuijottaa syliinsä. Se oli meille kaikille todella nautinnollista.

Myös opintiellä joutui usein ikäviin sosiaalisiin tilanteiseiin, varsinkin ensimmäisten päivien aikana. Piti aina ottaa joku uppo-outo pari tai muodostaa pienryhmä ja sille länkyttää jotain muka niin merkittävää informaatiota itsestään. Tai leikkiä jotain helvetin hauskaa "mää oon Jenni ja tykkään Jäätelöstä, Jääkiekosta ja Jeesuksesta"-tutustumispelleilyä kahdenkymmenen ihmisen hymyillessä kireästi samalla kun kaikkien mielessä pyörii vain mahdollisimman kivuton joukkoitsemurha. Tämän aina kruunasi joku ylipirteä opettaja, joka tsemppasi niin täysillä, että huovutetut helmet vain heiluivat kaulassa ja permanentti väpätti villisti.

Tosin aina epämiellyttävät sosiaaliset tilanteet eivät synny vain vieraiden ihmisten keskellä. Kyllähän kaikki tietää ne kuivat sukulaiskuuskymppiset, joissa on tarjolla kermakakkua hedelmäkoristeilla ja kahvit juodaan Myrnista. Juhlat, joissa kaikki istuvat hiljaa olohuoneessa odottaen, että emäntä laittaisi kastettavaa pöytään. Hiljaa istutaan vielä siinäkin vaiheessa, kun kutsutaan pöytään, koska kukaan ei kehtaa nousta ensimmäisenä. Jäykästi hymyillen kysellään että oletkos sinä vielä siellä tyttölyseossa ja kätellään hikisenvetelällä kädellä. Järsitään kuivaa kaneliässää ja mietitään kuinka monta servettiä täytyisi tunkea kurkkuun, että tukehtuisi. Ihanaa!

Sosiaalisuus on kuin maraton: aina vaan ei pysty. Tai sanotaan näin, että harvemmin - tuskin koskaan. Ehkä tiukan harjoittelun jälkeen. 



maanantai 4. tammikuuta 2016

Uusi vuosi, uusi minä

Käsi ylös kaikki jotka ei jaksa enää yhtäkään postausta, päivitystä tai paasausta uuden vuoden lupauksista, yhtäkkisestä sielun eheytymisestä ja päättömistä päätöksistä? Kun lukee niiden samojen naamojen samat lätinät vuodenvaihteesta toiseen, plus päälle tuntemattomien urpojen avautumiset samasta aiheesta, alkaa aivokapasiteetti täyttyä. Voi raukka kun sää nyt et vaan yhtäkkiä muutu, kun kalenterissa vaihtuu sivu.

Mä en jaksa näitä "lue Tillukka-Liljaleenan Tillukka mielessä -blogista mitä Tillukka on luvannut perheelleen ja ennen kaikkea itselleen tänä vuonna!!!"-linkkejä enää yhtäkään. Mä en vähääkän välitä mitä joku täysin tuntematon kenkäfriikiksi itseään nimittävä akka on oman henkisen tasapainonsa ja kenkäkaappinsa siisteyden puolesta luvannut, ja miten hän aikoo edetä tavotteissaan. Mua ei kiinnosta kymmenen kohdan lässynlääohjeistukset parempaan minäkuvaan tai aurinkoisempaan ajatusmaailmaan. Eikö huuhaalla voi olla jotain rajoitusta internetissä? Eikö olen-vähän-parempi-ihminen-sössötykselle voisi asettaa hotain maksimimäärää? 

Kaikkein jäätävintä paskanlätinää on kaikki yli-inhimillinen toiminta, tyyliin "ensi vuonna olen lasten kanssa vuorokaudesta 20 tuntia, koirien kanssa seitsemän ja nukun kymmenen, tämän ohella teen kaikki ruuat voita ja maitoa myöten itse, en koske älypuhelimeeni, jätän sokerin, juoksen joka päivä töihin 50 kilsaa ja muistan korostaa ylivertaista paremmuuttani kaikkiin muihin verrattuna, joka päivä". Hei kamoon ja herätys! Joku roti!  Toisaalta on myös hirveän viihdyttävää nähdä, kun nämä suuret lupaukset kusahtavat ensimmäiseen vastoinkäymiseen ja veturi palautuu vanhoille raiteilleen tammikuun jäädessä taustapeiliin.

Tosiaankin, tammikuu. Se on muutakin kuin lätinää Facebookissa ja blogeissa - kuntosaleilla on suorastaan ruuhkaa, röökikopeissa ei. Karamellihyllyt ovat hiljenneet, maitorahka on loppu. Porukka painaa lenkkipoluilla Joulupukilta saadut ulkoiluhousut jalassa ja Facebookista löydetty kymmenosainen positiivisuusmatra mielessä. Yli-inhimillinen uuden elämän ilmapiiri leviää taukohuoneissa ja kahvipöydissä päänpudisteluina kakunpaloille, paastovinkkeinä lehdissä ja uutuusdieetteinä jumppasalien pukuhuoneissa. Tavallisille ihmisille ei ole tammikuussa tilaa. 

Helmikuun vaihtuessa lätinä vielä jatkuu, mutta kuntosaleilla ja kaupan hyllyillä tilanne alkaa neutralisoitua. Tipattomatkin päättyy, Alkoon kehtaa taas mennä. Maaliskuussa koko new year new me -soopa on kokonaan ohi. Ei tarvitse enää esittää huippuäitiä, teräskarppaajaa tai superihmistä, kun kukaan ei enää muista (tai jaksa) kysellä uuden vuoden lupausten perään tai tivata sun suklaalakosta. Ketään ei enää kiinnosta vähääkään sun kännykästä vierottautuminen, sielun puhdistautuminen tai henkinen kasvaminen. Ketään ei kiinnosta käytätkö sä sun uimahallikorttia, smoothieblenderiä tai positiivisuuspäiväkirjaa. Ja se on ihanaa.

Mä olen todennut, että kaikki lupaukset kannattaa tehdä täydessä hiljaisuudessa oman päänupin sisällä. Eipä kukaan voi vittuilla, kun karkkilakko meni perseelleen toisena päivänä, tai pääsiäisenä on edelleen lokakuusta asti kerätyt joulukilot. Myös kukaan ei huomaa henkisen kasvun pysähtymistä, ketjupolttamista tai pilatesharrastuksen lopahtamista ennen aloittamista. Mitä hiljempaa lupaat, sitä hiljempaa lupaus rikkoutuu..........