HUOM! Blogin tarkoitus ei ole loukata ketään tai aiheuttaa minkäänlaista mielipahaa. Tekstit ovat pääsääntöisesti aivotonta läpäheittoa tai humoristista lätinää. Toisinaan kynään tartutaan vakavammallakin mielellä. Mikäli huumorini tai tyylini ei uppoa, blogissa esiintyvät kannanotot aiheuttavat harmia tai tekstit kuulostavat yli-ikäisen pissiksen rageemiselta, suosittelen vaihtamaan sivustoa.

perjantai 26. helmikuuta 2016

Voihan kakskytäviis

Mulla on taas vaihteeksi ikäkriisi. Kohta mittariin pamahtaa neljännesvuosisata ja tekosyyt käyttäytyä yläkoululaisen tavoin hupenevat päivä päivältä. Kun on lähempänä kolmea- kuin kahtakymppiä, tulisi varmaan jollain keinolla jo koota itsensä ja alkaa miettimään Henkkamaukan tilauksen sijaan vaikka jotain helvetin veroilmoituksia. Tai vaikka bingoristeilyä.

Mulla oli joskus reipas kymmenen vuotta sitten sellainen mielenkiintoinen ajatusvääristymä, että kaksvitosena mulla olisi jo lapsi ja avioliitto. Farkkuvolvo, raskausarvet ja joku vajaamielinen Bulgarian kaduilta pelastettu piski. Rankalla kädellä enemmän koulutusta ja vähemmän teinimäistä haahuilua. Vähän meinaa pukata allekirjoittaneelle kiirettä, jos nämä asiat pitäis pistää rullailemaan tämän vuoden puolella. 

Kauheinta oli, kun joku aika takaperin eräs vanhempi tuttu totesi mun olevan jo nyt aika vanha ensisynnyttäjä (vaikken ole vielä edes tiineenä....). No okei, hän viittasi omiin nuoruusvuosiinsa ja sen ajan perheenperustamisajankohtiin, eikä varsinaisesti vihjannut mun olevan jumalattoman vanha haahka, jonka synnytyselimet ovat jo muumioituneet. Mutta kuitenkin. Ikätovereiden kakaroilla on kakussa jo vaikka kuinka monta kynttilää ja minä se vaan vieläkin mietin, että mitäs sitä sitten isona.

Joskus pään sisällä pieni ääni pohdiskelee, että pysähtyiköhän mun aivotoiminnan kehitys yläasteella vai minkä ihmeen takia mulle on edelleenkin ykkösprioriteetteina elämässä poikaystävä ja huulipunat, ei mammografia ja stretch-farkut. Toisaalta taas mä olen kuin vanhus ristikkolehtieni ja aikaisten nukkumaanmenojeni kanssa, mutta silti se eräs tietty elämänvaihe uupuu siitä välistä. Ehkä se on just suurin ongelmani: mä olen hypännyt teinistä senioriksi. Tai tehnyt niistä jonkun sairaan sekoituksen. Moni voi olla teiniäiti, mutta harva pystyy olemaan teinimummo. 

Kyse ei ole siitä, etteikö ne asiat - perhe, avioliitto, koulutus - kiinnostaisi mua tälläkin hetkellä. Ongelma on se, että mulla pitäis olla jo ne, ainakin työn alla. Edes ajatuksissa. Vuodet on vaan vierineet niin vauhdikkaasti, ettei mulla ole ollut aikaa edes miettiä kakaroita, hääkelloja tai koulunpenkkiä. Tai ylipäätään aloilleen asettumista ja haihattelun lopettamista. Mä oon tällainen elämänvirrassa kelluva huuhaa, enkä mikään toimeenpanija. Olo on vähän niin kuin ysiluokalla, että jotain pitäis keksiä mutta mitä. Ei tällainen helvetin taitelijasielu pysty keskittymään mihinkään tulevaisuudensuunnitteluun, hyvä kun tietää mitä laittaa huomenna päälleen.








perjantai 12. helmikuuta 2016

Ootsä mun valenttiino

Pari viikkoa on netti tursunnut erilaisia yliampuvia kuvia autonkokoisista kukkakimpuista ja  pilipalitimanttisormuksista, jonka feikkikivi peittäisi taakseen kokonaisen päiväkotiryhmän - toki höystettynä nyyhkyteksteillä, tyyliin "mix mä en saa" ja "mäki haluuuuuuun". Ja suklaamansikkakuohuviinikuvakollaaseja ja mahtipontisia kosintavideoita, joita epätoivoiset naiset jakaa somessa kevyenä vinkkinä pahaa-aavistamattomille miesparoille. Tykkäyksiä hääaiheisiin kuviin, kynttiläillallisarvontoihin ja matkatoimistojen lemmenlomiin.  Se olis niinku ystävänpäivä ovella, näköjään.

Ystävänpäivään liittyvä sekoilu huvittaa mua monellakin tapaa. Päähuvitus on se, että luukeeko hysteerisesti ystävänpäivään seonneet naisraukat tosiaan sen amisjampan edes muistavan koko päivän olemassaoloa? Saatikka saavansa jotain Ferrareita ja päänkokoisia timantteja? Ai perkele, kyllä monessa kodissa sunnuntaina galaksit räjähtää, kun se hanipöö saapuu paikalle krapulaisena, taskussaan ruttaantunut Geisha-patukka, eikä lentoliput Bahamalle.

Toinen mikä mua huvittaa, on naisten epämääräinen oletus ystävänpäivän olevan joku naistenpäivä vol kaksi. Että minä voin vaatia shamppanjaa satiinilakanoihin ystävänpäivänä koska minulla on pimppi, mutta itsehän annan kumppanille vastalahjaksi pelkkää olemassaoloani. Se että minä yllättäisin sen poikaystävän sillä kynttiläillallisella tai elokuvalipulla (tai överillä kosinnalla, Mersulla tai kultaharkolla...) on täysin absurdi ajatus. Että paras lahja mitä voi saada, on saada olla koko elämä kaltaiseni pintaliitäjämaterialistinartun kanssa! Miehen tehtävä on hankkia itsensä vaikka velkahelvettiin jonkun hemmottelua kaipaavan plotkon takia!

Musta olis valtavan hauskaa, jos miehet tajuaisivat aloittaa samankaltaisen "hienovaraisen" somevihjailun ystävänpäivän alla, niin kuin monet naiset: poskeenottokuvakollaaseja, mietelauseita uuden moottoripyörän tarpeellisuudesta ja videoita paidattomasta naisihmisestä, joka tarjoilee pekonia ja uusia porakoneita jenkkisänkyyn. Sehän olisi mautonta ja lapsellista. Timanttisormukset ja koiranpennut "i love u"-pyjamissa eivät onneksi ole, vaan täysin realistisia haaveita.

Mä toivon koko sydämestäni, että kyseinen "juhla" pysyy Suomessa vielä pitkään pienessä mittakaavassa, ettei ihan vedetä övereitä jenkkistailiin. Ystävänpäiväkortti on kiva yllätys, samoin suklaalevy tai tulppaanikimppu, mutta valtavien odotuksien pakkaaminen yhdelle kaupalliselle tilpehööripäivälle on musta vähän typerää. Varsinkin kun kukaan ei tunnu odottavan ilolla sitä antamista, vaan saamista ja hemmottelun kohteena olemista. Todella herkkää. 

keskiviikko 10. helmikuuta 2016

Suomalainen sosiaalisuus

Me suomalaiset ollaan vähän tällaisia, että sosiaaliset tilanteet voivat olla hyvin ylikuormittavia ja lähes traumatisoivia, varsinkin jos ollaan tekemisissä vieraiden ihmisten kanssa.

Kaikkihan tietää nää perinteiset bussissa joku istuu viereen -paniikit, tai ne todella vaivaannuttavat hetket pysäkeillä ja asemilla, kun viisitoista ihmistä seisoo kolmen neliön alueella hiljaa ja tuijottaa tavivaalle. Tai se kamala hetki, kun hidas hissi matelee kerroksesta toiseen ja luot vahingossa katsekontaktin ihmiseen, jonka persettä hipaisit vahingossa ostoskassillasi. Kiusallista ja vaivaannuttavaa. Päässä pyörii kysymyksiä "miksi tuo katsoo, mitä tuo haluaa, miksi olen tällä, miksi edes synnyin".

Yksi todella jäätävä sosiaalinen tilanne on jäänyt mieleeni erityisen hyvin. Olimme Petjan kanssa risteilyllä ja varanneet toki paikat seisovaan pöytään - kappas vain, koko paska oli tupaten täynnä ja kahden hengen pöytiä ei ollut olemassakaan. Arvatkaa piruuttanne, oliko kiusallista istua me kaksi ja vieras nainen samassa postimerkin kokoisessa pöydässä ja mättää paahtopaistia kitusiin täydellisen virheettömässä hiljaisuudessa. Yritäppä siinä rennosti jutella omalle miehelle hassunhauskoja sekopääjuttuja, kun kymmenen sentin päässä joku närppii etuhampaillaan mätiä ja tuijottaa syliinsä. Se oli meille kaikille todella nautinnollista.

Myös opintiellä joutui usein ikäviin sosiaalisiin tilanteiseiin, varsinkin ensimmäisten päivien aikana. Piti aina ottaa joku uppo-outo pari tai muodostaa pienryhmä ja sille länkyttää jotain muka niin merkittävää informaatiota itsestään. Tai leikkiä jotain helvetin hauskaa "mää oon Jenni ja tykkään Jäätelöstä, Jääkiekosta ja Jeesuksesta"-tutustumispelleilyä kahdenkymmenen ihmisen hymyillessä kireästi samalla kun kaikkien mielessä pyörii vain mahdollisimman kivuton joukkoitsemurha. Tämän aina kruunasi joku ylipirteä opettaja, joka tsemppasi niin täysillä, että huovutetut helmet vain heiluivat kaulassa ja permanentti väpätti villisti.

Tosin aina epämiellyttävät sosiaaliset tilanteet eivät synny vain vieraiden ihmisten keskellä. Kyllähän kaikki tietää ne kuivat sukulaiskuuskymppiset, joissa on tarjolla kermakakkua hedelmäkoristeilla ja kahvit juodaan Myrnista. Juhlat, joissa kaikki istuvat hiljaa olohuoneessa odottaen, että emäntä laittaisi kastettavaa pöytään. Hiljaa istutaan vielä siinäkin vaiheessa, kun kutsutaan pöytään, koska kukaan ei kehtaa nousta ensimmäisenä. Jäykästi hymyillen kysellään että oletkos sinä vielä siellä tyttölyseossa ja kätellään hikisenvetelällä kädellä. Järsitään kuivaa kaneliässää ja mietitään kuinka monta servettiä täytyisi tunkea kurkkuun, että tukehtuisi. Ihanaa!

Sosiaalisuus on kuin maraton: aina vaan ei pysty. Tai sanotaan näin, että harvemmin - tuskin koskaan. Ehkä tiukan harjoittelun jälkeen.