HUOM! Blogin tarkoitus ei ole loukata ketään tai aiheuttaa minkäänlaista mielipahaa. Tekstit ovat pääsääntöisesti aivotonta läpäheittoa tai humoristista lätinää. Toisinaan kynään tartutaan vakavammallakin mielellä. Mikäli huumorini tai tyylini ei uppoa, blogissa esiintyvät kannanotot aiheuttavat harmia tai tekstit kuulostavat yli-ikäisen pissiksen rageemiselta, suosittelen vaihtamaan sivustoa.

torstai 13. lokakuuta 2016

Yllätysinho

Onko täällä muita kaltaisiani reppanoita, joille yllärit ja hauskat pikku supraissit aiheuttaa lähinnä paniikkioireita ja hikipisaroiden valumista otsalta? Koska elämän pitää olla tasaisen tappavaa ja mahdollisimman ennalta-arvattavaa, eikä mitään yllättävää räiskintää ja ylimääräistä sydämentykytystä!

Kaikki yllättävät käänteet ja arvaamattomat tilanteet pienessäkin mittakaavassa inhottaa ja ahdistaa, esimerkiksi piilokameraohjelmat, jekkuvideot, lahjojen avaamiset ihmismassan tuijottaessa... Saatikka sitten isommat megayllärit. Mä en tiedä mitään niin ahdistavaa kuin ajatus siitä, että joku olisi vaikka siivonnut kotini yllätyksenä tai vielä pahempaa - remontoinut. Tai että mut kaapattaisiin side silmillä vaikka polttareihin myymään suukkoja jossain sisäkköasussa Hämeenkadulle. Kiitos ei. Mieluummin nielen sukkapuikkoja tai kierin nastoissa.

Myönnettäköön, että ystäväni järjesti mulle vuosia sitten yllärisynttärit, mutta koska toteutus oli niin erinomainen (vähäinen väkimäärä, lähipiirin kanssa hengailua turvallisesti ystävän perheen yläkerrassa ja silloisen ihastuksen -nykyisen avomiehen- hankkiminen paikalle), ei jäänyt traumoja. Tosin nykypäivänä vetäisin varmaan kunnon narttukilarit, jos joku menisi ja järjestäisi mulle juhlat salaa. Jotkut mielipuolet hyppäisi sohvan takaa huutamaan "yllätyyyyys!!!!" mun seistessä verkkarit jalassa kauppakassit käsissä eteisessä, Pumpattava Barbara -ilmeellä monttu auki. Ahdistus potenssiin sata.

Mainitsin jo tuosta lahjojen avaamisesta ylempänä. Sehän ei sinänsä ole yllätys saada vaikkapa joululahjaa, mutta sisältöhän sitten on. Ja jos joku katsoo vierestä sitä kärsimysnäytelmää, mun tekee mieli hypätä ikkunasta. Mä en pysty nauttimaan avaustilanteesta, kun mietin miten mun pitää reagoida - mitä jos antaja luulee etten pidä lahjasta mahdollisesti vaisun ilmeeni vuoksi? Ja varsinkin jos lahjan antaja aloittaa "no onko se hyvä, tykkäätsä, hei onko"-juputuksen, kun itse yrittää paniikki perseessä toistella lahjan olevan mitä mainioin, vaikkei ole vielä edes kyennyt sisäistämään paketin sisältöä.

Mutta pahinta yllätystsenvihaajille ovat yllätystenrakastajat. Yllätysvihaajat ymmärtävät jos joku kuitenkin tykkää yllätyksistä ja voi niitä tykätä järjestääkin, mutta toisinpäin homma ei toimi. Kaikki tuntemani yllättäjät pitävät mua tiukkapipoisena ilonpilaajana, koska en halua olla se jota viilataan linssiin. Koska sitähän se on, linssiin viilaamista ja kusettamista. Kusettamista jossa on rusetti päällä. Se tunne kun olet ainoa, joka ei tiedä mitä tapahtuu, kun ympärillä on kymmenen jotka vino hymy huulillaan tietävät seuraavat käänteet. Äärimmäisen ahdistava tilanne, josta en yksinkertaisesti löydä mitään hauskaa. Mä yllätän maksimissaan itseni vaihtamalla pesuainemerkkiä tai lakkaamalla varpaankynnet ja se riittää mulle.


Muita "ilonpilaajia", jotka mieluummin suunnittelevat juhliaan kuukauden kuin menevät niihin tietämättään?

8 kommenttia:

  1. Täällä yks ilmeisesti harvinainen yllätystenrakastaja! Ymmärrän nimittäin erittäin hyvin, kuinka jotkut voi vihata yllätetyks tulemista, en oo varma tykkäänkö siitä itsekään. Yllätysten järkkääminen sen sijaan on musta ihanaa, mutta teen sitä vain sellasille, joiden tiedän pitävän siitä (tai jotka ei ainakaan vihaa, mun mies on aika neutraali ylläreiden kanssa).

    VastaaPoista
  2. Mä kyllä tavallaan tykkään yllätyksistä, mut tykkään vielä enemmän rutiineista ja ennakoitavuudesta. Entä jos en ookaan yllätystuulella? Entä jos mulla on armoton syysflunssa, paska fiilis ja kolmannen asteen vitutus töistä tullessa ja haluan vaan peittovuoren sisään kattomaan espanjalaista hömppäsarjaa ja mättämään irtokarkkia naama kurtulla ja mies tulee ja sanoo että nyt lähdetään kulta oopperaan ja sitte hotelliyötä viettämään naapurikaupunkiin! Aha, ehkä unissas lähden jonneki oopperaan sun kanssa tänä iltana. Kanakeitolla olisit saanu yllättää.

    Yllätykset joihin tietää varautua on ihan okei. Esim. "Mulla on sulle ens perjantaina yllätys kun tuut töistä!" = tiedän pitää aikataulun vapaana, asennoitua positiivisesti ja valmistautua noin muutenkin henkisesti. Yllätysarvo ei tästä varsinaisesti kasva, yllätyksen arvo kylläkin. Paitsi jos yllätys on luokkaa mennään eläintarhaan ruokkimaan eksoottista kurttunnahkakengurua maapähkinöillä. Joo sori, ei innosta.

    VastaaPoista
  3. Mä en kestä sitä jännitystä jos sanotaan, että "ootappa vaan perjantaihin mitä mulla sulle onkaan!!" siinä sitten koko viikko menee kortisoliadrenaliinipöllyssä ja maha mutkalla jännäkakka housuissa, tietämättömyyden tuskissa :/ mutta pieniä yllätyksiä tykkään ite tehdä avopuolisolle :)

    VastaaPoista
  4. En tykkää ollenkaan kaikista yllätyksistä. Ihanat yllätykset jossa ei tarvitse olla esillä niinkään, niistä tykkään.
    Mutta polttarit jossa pitää olla nolattuna ja tehdä, en tykkää.
    En synttäreistä joissa mun pitäs leikkiä pelata ja tunaroida.
    Kunpa lähimmät ihmiset jotka järjestää jotakin, voisivat ajatella että joillekin sellainen ahdistus aiheuttaa paniikkikohtauksen pahimmassa tapauksessa.

    VastaaPoista
  5. Täällä yksi yllätystenvihaaja ilmoittautuu. Ilmoitin naimisiinmennessäni kaverille joka välittömästi rupesi kohkaamaan polttareista, että "Ihan tiedoksi että jos mun oven taakse ilmestytte jonkun kanapuvun kanssa raahaamaan mua keskelle kaupunkia nolattavaksi, niin vedän oven kiinni". Jouduin toistamaan tämän vielä kertaalleen, ja voin luvata, että tarkoitin joka sanaa. Onneksi meni jakeluun ja sain olla rauhassa.

    Inhoan myös yllätysvieraita, mutta niitä meillä ei onneksi ole käynyt yli 20 vuoteen. Kerran kaveripariskunta tuli sunnuntaiaamuna rinkuttamaan ovikelloa naamat hangon kekseinä että "Me tultiin yllätyskylään!", ikään kuin se olisi ollut joku presindentin vierailuun verrattava kunnianosoitus. Olin ollut edellisenä iltana yhdeksään saakka duunissa, nukkunut huonosti, ja tukka pystyssä aamutakki päällä totesin, että puhelimet keksittiin tossa pari vuosisataa sitten, suosittelen tutustumaan laitteeseen. Pitäkää kusipäänä jos haluatte, mutta ei, ei todellakaan ole mun juttu mitkään yllätyskyläilyt.

    VastaaPoista

Ei muutaku kommenttia tiskii!